Kirjallisuuskatsaus

Luimme lasten kanssa iltapuhteena Lingrenin kirjan Veljeni, Leijonamieli. Luku illassa -vauhdilla siihen menee vajaa kolme viikkoa, kun väkisinkin tulee lukemattomia iltoja.

En muista, olenko lukenut esikoiselle sitä aiemmin itse, ehkä hän on sen kuunnellut äänikirjana. Lapsena ollessani sitä ei minulle luettu, mutta muistan serkkuni Villen kertoneen minulle kirjasta, miten alussa siinä kuollaan ja joudutaan Nangialaan ja lopussa Nangialassa kuoltua joudutaan Nangilimaan. En muista, milloin luin kirjan ensimmäistä kertaa. Tämä kerta oli ainakin voimakas kokemus.

Rouvani on katsellut Astrid Lindgreniä koskevan dokumenttisarjan Areenasta, ja puhui siitä sitten jonkin verran. Minun on myönnettävä, että olen epäillyt hänen täydellisyyttään jo vuosia. Kirjailijana ja lasten ymmärtäjänä hän on vertaansa vailla. Ruotsalaisten iso A raivasi kertakaikkisen ainutlaatuisen polun lastenkirjallisuuden kentälle, sitä kulkemalla on muiden ollut helppo tulla tontille ja levittäytyä sitten siellä, ottaa oma maasto haltuun. Astrid oli sitä mieltä, että lastenkirjallisuus on vähintään yhtä tärkeää kuin aikusten kirjallisuus. Tämä olikin kolmas kysymys, johon palasimme, kun Veljeni, Leijonamieli päättyi tänään illalla. Ensin minulta kuitenkin kysyttiin: Onko tähän jatko-osaa? Ja sen jälkeen: Miksi kirjat päättyy tällä tavalla?

Ei ole jatko-osaa, enkä tiedä, suunnitteliko Astrid sellaista. Kirjailijalla on tietysti lupa tehdä kirjojensa lopuilla mitä haluaa, ja niissä usein punnitaan kirjoittajan veri, mitä hän lopuillaan uskaltaa tehdä. Astrid puolusti, niin vaimoni on kertonut ja niin olen itsekin hänen kirjojaan lukemalla todennut, puolusti oikeutta puhua lapsille kuolemasta. Leijonamielen veljesten loppu kirjassa on sykähdyttävä, ja kylmäsi minua. Samaa on kertonut minulle myös kaimani, joka luki kirjaa niin ikään omille lapsilleen. Mutta omat lapseni olivat innoissaan. Tai heille Nangiliman valot, jotka siinsivät päähenkilön silmissä, olivat innostava, myönteinen asia. Siihen kai Astrid tähtäsi. Minä olin vain niin kiinni siihen asti tapahtuneessa, että oli vaikea siitä iloita. Sitä paitsi koko kirjan ajan päähenkilö kaipaa veljensä luo, ja pääseekin, mutta samalla täyttymys, se rauha ja levollinen yhdessäolo, nuotiolla istumiset ja muut, siirtyvät koko ajan tulevaisuuteen kun elämän yllä on pelottava verho, jo Kirsikkalaaksossa ja ilmituotuna tietysti sitten Ruusulaaksossa. Isoveli lupasi satumaan heille. "Joonatan on hyvä ennustamaan", sanoi poikani kirjan lopussa, siinä ainoassa kohtaa, jossa voi jollain tavalla väittää, että Joonatan oli oikeastaan väärässä. Hän nimittäin sanoi kuolevista hevosista, että "kaikki on huomenna taas hyvin, kunhan ne saavat nukkua." No, tottahan se oli.

Veljeni, Leijonamieli on suurta kirjallisuutta. Kolmas kysymys, joka tokaluokkalaisen mieltä kaiversi, oli yleinen kirjallisuuskäsitys ;) "Miksi lastenkirjoja ei pidetä niin tärkeänä kuin aikuisten kirjoja?" Tämän kysyessään hän oli aidosti närkästyneen kuuloinen. Mitä lie sitten mietti. En osannut vastata, paitsi että moni pitää tietysti niitä tärkeänä nykyään. Samat teemat, esim. rinnastukset diktatuureihin, vallanpitäjien pelkoon vallan menettämisen mahdollisuudesta, neuvokkuus, neuvottomuus, pelko, häpeä, viha, syyllisyys ja muut, ovat läsnä tässä kirjassa, kuten muissakin maailmankirjallisuuden merkkiteoksissa. Joonatanin hahmo on kyllä epäinhimillisen sileä, mutta asetelma lohtua ja apua tarvitsevan, elämässään sairaan pikkuveljen ja täydellisen, pikkuveljelleen omistautuneen isoveljen välillä on toimiva. Jos joku antaa voimaa, tämä asetelma antaa voimaa. Joonatan kieltäytyy Nangialassa tappamasta ketään. Hän pelastaa myös vihollisiaan kuolemasta.

"Mutta viimeinen taistelu, ymmärrätkö, Korppu, siitä on pakko tulla paha satu kuolemasta. Kuolemasta ja taas kuolemasta. Siksi Orvarin on johdettava sitä taistelua, ei minun. Sillä eihän minusta ole kenenkään tappajaksi.

 Ei olekaan, sen minä tiedän, ajattelin minä. Ja sitten kysyin Joonatanilta:

 - Miksi sinä pelastit sen Karrin hengen, oliko se viisasta?

 - En tiedä, oliko se viisasta, Joonatan sanoi, - Mutta on asioita, jotka täytyy tehdä, muuten ihminen ei ole ihminen, vaan vain rikkahippunen, olenhan minä sen ennenkin sinulle sanonut.

 - Mutta ajatteles, jos hän olisi käsittänyt, kuka sinä olet, minä sanoin.  - Ja ne olisivat ottaneet sinut kiinni!

 - Niin, Leijonamielen ne silloin olisivat ottaneet kiinni eivätkä mitään rikkahippusta, Joonatan sanoi.

Nuotiomme paloi hiillokselle ja pimeys peitti vuoret. Ensin hämärä, joka hetkeksi sai kaiken näyttämään melkein lempeältä ja pehmoiselta ja ystävälliseltä. Mutta sitten musta, kumiseva pimeys, jossa kuului vain putouksen ääni, eikä pienintäkään valon pilkahdusta näkynyt mistään."

S.

Ilman omaa syytäni

Minä ajattelen niin, että parempi kun kirjoittaa.

Ensinnäkin, se sama lapsi, josta olen jo kirjoittanut niin että muidenkin vuoro periaatteessa olisi, avautui kirjan ääressä. Oikeastaan näin jälkikäteen hahmoteltuna syytän Veljeäni, Leijonamieltä, siitä että hän sai möykkynsä sanottua. Nangijala viritti lapsen sopivalle taajuudelle, ja iltasadun päätteeksi hän puhui suunsa puhtaaksi. Kyse ei ollut rötöksistä vaan tunteista. Sellaisista, joita lapsi oli kantanut kauan sisällään. Hän puhui vuosista, ja puhui kai totta. Asia ei ollut iso, mutta ihmisen kokoinen kuitenkin. Kun lapsi sai ne sanottua, keskustelimme hetken ja poistuin sitten. Menin pihamaalle jotain touhuamaan, mutta poika ei asettunut sänkyynsä. Sitä on ihan turha muuten vaatia, asettuu sitten kun asettuu. Jos olo on liian hyvä, ei asetu vaikka miten päin vaatisi. Tai asettuu ja itkee, enkä näe sitä sen arvoisena asiana. Hän ymmärtää kyllä oman etunsa päälle ja nukkuu riittävästi, yleensä.

Poika roikkui yläkerran parven kaiteelta, katsoi minua alas ja sanoi autuas hymy huulillaan: "Isä, mun elämä on täydellistä." Sanoin, että niin on, sulta ei puutu mitään, on ruoka ja vaatetta. Hän jatkoi hymyten leveästi. "Mulla on ihan paras isä. Mä en ennen nähnyt sitä iloa mikä sussa on." Tämän hän sanoi, ja pohti sitä siinä sitten, että miten on mahdollista, että aiemmin isä ei oikein ollut kiinnostava, ja nyt se sitten tuntuu täydelliseltä. Huomionarvoisaa on, että lapsi ei väittänyt minun muuttuneen, vaan hahmotti muutoksen enemmänkin johtuneen omasta kasvustaan; "mä en nähnyt..." En nyt muista vuorosanoja, mutta tätä asiaa hän pohti ja pyöritteli. Muistan puhetulvan seasta sanat "ehkä vuodet on vieriny, ja..." Kaanaankielellä tätä lapsen reaktiota voisi kuvailla "armon tuntemisiksi". Hänellä oli hyvä olo, ja sellainen usein generoi valtavan määrän puhetta ja usein iltasella myös vilpittömiä rakkaudentunnustuksia. Niin tuonakin iltana.

Tämä oli tietysti paras syntymäpäivälahja, vaikka sainkin sen ennakkoon, aattoiltana, eilen. Toinen paras lahja oli iltahetki. On elokuu, on lämmintä ja on kesäyön konserttisarja, joka on soinut Paraisilla jo vuosien ajan. Tomi-kanttorimme sen aina puuhaa, ja taso on kyllä pysynyt keskimäärin korkeana. Vaimo sanoi, että saan mennä. Antoi lahjan. Menin, vaikka vähän ahdistuneena kokemastani vääryydestä. En kirjoita kokemastani vääryydestä siksi, että täällä dialogimaisesti asiasta jatkettaisiin, vaan siksi, että kirjoittaminen helpottaa, tai saattaa helpottaa. Eihän sitä vielä tiedä. Varsinkin tällainen sekava kirjoittaminen, jossa ei ole mitään suunnitelmallisuutta vaan voi sanoa vain asian kerrallaan, ja itsekin mielenkiinnolla odotella, mikä asia seuraavaksi tulee tietokoneen ruudulle. Tai minkä asian ilmentämisyritys, sellaisiahan ne yleensä ovat.

Olimme ulkomailla ja tulimme kaltoinkohdelluksi julmalla tavalla. Nyt on kaikki hyvin, tai ainakin moni asia on yllättävän hyvällä tolalla. Mieli vielä myllertää. Musiikki kai hoitaa, ja innostavat asiat muutenkin. Huomenna minulla on hyvin innostava tapaaminen. Tänään oli innostava musiikkihetki. Jussi Aalto soitti Alttoviululla J.S. Bachin soolosellosarjat 1-3 Paraisten kirkossa. Musiikki oli hyvin vaativaa, sekä soittajalle että kuuntelijallekin. Kuten totesimme, Bach ei suo tämän musiikin äärellä minkäänlaisia lepotaukoja kuulijalle. Olisi kiva laskea, kuinka monta nuottia nämä kuusi sellosarjaa yhteensä sisältävät. Musiikin vaativuudella en viittaa siihen, että soittaja olisi ollut riittämätön sen kanssa taistelemiseen. Sooloviulumusiikki vain tahtoo olla sellaista. Soolosellomusiikki on sitä yhtä lailla. Mitään hittejä siellä ei ole, kuten se d-mollichaconne siinä jossain viulupartitassa. Jussi Aalto soitti alttoviuluaan hienosti. Nuotit putoilivat kohdilleen ja soitin täytti vaivatta vanhan kivikirkkomme. Joissain kohdissa olisin kaivannut pianissimoa, aivan hiljaista soittoa, mutta en ala tämän enempää neuvomaan kun en tunne soittimen mahdollisuuksia, musiikin aikakauden vaatimuksia tai alttoviulun soittotraditiota muutenkaan. Puhtauden suhteen täydellistä sooloviuluresitaalia ei varmaan ole olemassakaan, eikä näin muodoin tämäniltaisesta sellaista tullut. Silti uskallan sanoa, että soiton puhtaus oli korkealla tasolla. Ja siitä kesäyön fiiliksestä nautin aina, kerta toisensa jälkeen, kun myöhäisen kirkkotilaisuuden jälkeen saan kävellä kirkosta kotiin. Matka on lyhyt, mutta palkitsee takuuvarmasti. Niin kävi tänäänkin.

Vielä se, mitä tulin kirjoittamaan: On tyypillistä, että rikoksen uhri kokee syyllisyyttä ja häpeää. Näin käy aivan erityisesti seksuaalirikoksissa, mutta myös muissa väkivaltaa tai sen uhkaa sisältävissä rikoksissa. Luulen, että näin käy hyvin usein myös sellaisissa rikoksissa, joissa väkivaltaa ei esiinny. Viisas appiukkoni soitti minulle ja kysyi kuulumisia. Kerroin hänelle tunteistani ja kuulumisistani ja kokemastani häpeästä ja syyllisyydestä, jonka tiedän järjen kautta kuuluvan muille kuin minulle. Hän kysyi minulta, kuka minut on tuominnut. Sanoin ettei kukaan. "En minäkään sinua tuomitse."(Joh. 8:11)

S.

Että tarvitsetko apua?

Menin kauppaan. Siellä Sauvon marketissa on aina hirveä pöhinä päällä. Se on S-kauppa, ja muita kauppoja siellä ei isommin olekaan. Pienemmin joitain. Minulla oli kiire, muttei niin kiire ettenkö olisi ehtinyt ympärilleni vilkuilla. Noin 1,5-metrinen nainen seisoi pelikoneen ääressä ja pudotteli ropojaan saamatta niitä sieltä koskaan takaisin. Tästä hänen täytyi olla tietoinen: pelikoneilla ei rikastu, varsinkaan ne, jotka eivät lopeta siinä vaiheessa kun voittavat jotain. Pelikoneet toimivat niin, että ne antavat käyttäjälleen pitkällä aikavälillä vähemmän rahaa mitä ottavat vastaan. Olen keskustellut pelaamiseen liittyvistä nyansseista peliriippuvaisten kanssa. Mitä 1,5-metrisen tietoisuuteen tulee, niin se onkin pidemmän turinan paikka. Saattaa tietää, mutta mitä se tieto tässä tapauksessa on? Toiveikkuutta? En tiedä.

Menin siis naisen ohi. Kiersin kaupan ja ajattelin häntä enintään vähän. Koska kaupassa on aina pöhinää, siellä on aina kaksi jonoa, joista molemmissa joutuu odottamaan. Odottaessani siis toisessa niistä näin naisen edelleen. Rollaattori oli kai siinä vieressä, ja kauppakassi oli rollaattorissa, näin muistan. Ajattelin, että toivottavasti hän on saanut välttämättömyystavarat ostettua, koska on selvästi pelikoneen pauloissa ja syöttää sinne kaiken käteisen rahansa. Mietin, että hän ehkä tarvitsisi apua päästäkseen eroon pelihimostaan. Mietin ihmisen elämää, hänen lapsiaan tai lähipiiriään, onko sellaisia. Nainen oli vanha, ehkä hän asui jo palvelukodissa. Omin avuin liikkui kuitenkin. Addiktiot ovat ihmistä suurempia. Ensin pitäisi pystyä toteamaan voimattomuus niiden edessä, siitä vasta lähtee toipuminen. Tästä löytyy paljon hyvää tietoa, enkä kyllä vähäisimpänä pitäisi tätä Sarasvuon ohjelmaa; minä muuten olen alkanut pitää tästä miehestä!

Palataksemme naiseen, ajattelin jonottaessani, että hän tarvitsee apua, ja että pitäisi tietysti tarjota hänelle sellaista. Samalla tajusin, että minähän voin itsekin tarjota apua. Ei ollut hajuakaan, että mitä tuo apu olisi, mutta jos apu kelpaisi, niin kyllä sitä saisin varmasti järjestettyä. Sain joskus perheväkivallan epäilyyn sellaisen neuvon, että aina voi kysyä, että tarvitsetko apua, olen käytettävissäsi. Epäilin, ottaako mummu apuni vastaan, mutta totesin päänsisäisessä keskustelussani itseni kanssa, että eipä sillä ole vaikutusta siihen, tarjoanko apua vai en. Niinpä tarjosin.

Maksoin paahtotaskun (ensimmäinen ja laitimmainen kerta kun ostan paahtotaskun, jonka luvaataan olevan kinkku-cheddarpainotteinen paahtimeen asetettava ruoka ja joka kuitenkin maistui etikkakurkkusisuksiselle) ja kävelin kassojen ohi naisen luokse.

- Anteeksi, voinko auttaa?

- Mitä? (säikähtyneenä ja ystävällisen anteeksipyytelevänä)

- Että voinko olla avuksi?

- Ei kiitos, en tarvitse apua.

- Ajattelin vain, että jos tarvitsette peliriippuvuuteen apua, niin päätin kysyä.

- Eei, nainen sanoi ja avasi sen sanoessaan silmäluomensa suuriksi niin että silmämunista näkyi enemmän kuin tavallisesti. Hetsilleen hän käänsi päänsä, osoitettuaan minulle että ei syytä huoleen, ja jatkoi toimiaan koneen ääressä.

Lähdin pois, enkä muista olinko surullinen vai iloinen.

S.

Paikat

Tuntuu, että olen kirjoittanut pojastani jo aiemminkin, mutta kun on, tai ovat niin ihmeellisiä, niin jatkan vielä. Ihmetteleväisiä enemmänkin.

Kävelin eilen naapuriin hakemaan porttia. Isäntä ei ollut kotona, mutta nuori isäntä, 4v, huuteli ikkunasta iloisia tervetulotoivotuksia. Juttelin paikalla olevan perheen kanssa ikkunan läpi, kuten aina kesäisin. Tyttäreni kiipesi syliini ja istahti ikkunalaudalle. Annoin heille pakuria palan. Lupasin myös anjovismunasaaristolaislimppuvoileipiä myöhemmin illalla toimitettavaksi.

Poikani kuunteli keskusteluamme ja hiipi kohta portista sisään, ovesta sisään ja ilmestyi keittiöön paikalla olleen perheen luo. Hän ei puhunut mitään, mutta näin katseesta, että hän oli otettu. Hän katseli paikkoja ja liikkui hiljaa. Naapurillani on upea vanha talo, jossa on tosi vanha liesi, puuhella, keittiön sydämenä.

Kotiin tultuamme poika pähkäili taas irronnutta pyöränketjua. Pähkäilyn lomassa hän puhkesi puhumaan: "Ne elää sellasta elämää, josta mä unelmoin. Niillä on sellainen maalaistalo, ja kukaan ei oo koneilla." Tämä oli mielestäni hyvä tiivistelmä, ja vasta tätä kirjoittaessani tajuan, että sama poika protestoi puolitoista vuotta sitten, että hänkin haluaa sellaisen kodin, jossa on "sileät lattiat ja pleikkoja ja pädejä". Nyt kaikki on toisin. Hän on vakuutellut monta kertaa, että pelaaminen ei oo kivaa, ja että ulkona touhuaminen on mukavampaa. Pyysin poikaa vielä jatkamaan analyysiään. Hän mietti, että siellä talossa sai tavarat vähän olla, ja sitten ne siivoaa sillain aika hyvin aina välillä, mutta ei ressaa siitä siivouksesta kuitenkaan. Taas hyvä huomio talon tunnelmasta. On syytä huomauttaa, että usein tässä talossa on tavarat paikoillaan, enkä mitään kaaosta ole koskaan nähnyt siellä, vaikka tuolloin tällöin siellä piipahtelenkin.

Kotona kävi sitten klassinen. Tyttäreni lausui jo tutuksi tulleet vuorosanat: Isä, tuu tekemään mulle jotain ruokaa. Menin ja panin potut kiehumaan. Tiesin lapsen kuitenkin olevan nälässä. Hän oli jo käyttäytynyt siihen viittaavasti. Muistin, että minulla on avattu Pringles-purkki saunalla. Hain sen ja sanoin, että syö. Lapsi ilahtui tavattomasti. Olimme kahden, isoveli teki toffeeta keittiössä (en tiennyt, että äiti oli kieltänyt moisen touhun vedoten sotkuun, joka siitä syntyy). "Vähän leirua, totesi kolmevuotias nähdessään sipsiläjän, jonka kippasin hänelle kaivonkannen päälle. Hän nauroi ja söi sipsiä ja sanoi vielä uudestaan muutaman kerran: "Reilu mies". Se tuntui kyllä hyvältä. Samalla tajusin, etten ehkä ole noin lähtökohtaisesti tällaisten yllätysten järjestäjän maineessa. Ehkä niihin pitäisi panostaa enemmän. Toisaalta kun pitää frekvenssin maltillisena, vaikutuskin on taattu.

Tekisi mieli vielä kirjoittaa pojasta, joka kerää mammonaa loppukesän reissua ja laivamatkaa varten. Erikoisluvalla hän saa ostaa karkkia viikon päästä laivalta. Samalla hän kamppailee sokerin kanssa; toisaalta se kiehtoo, mutta toisaalta hän uskoo minua, että sokeri ei ole hyväksi, ja on tuon tuostakin ilmoittamassa, ettei halua syödä sitä paljoa. Mainittakoon, ettei hän suomalaisesta keskivertolapsesta poikkea ainakaan sinne huonompaan suuntaan, mitä sokerinhimoon tulee. Niinpä hän sitten ilmoitti, että kun kotitöillä on nyt kerätty x euroa karkkiin, niin jatkossa hän tekee kotitöitä ihan vain ilahduttaakseen muita, eikä aio ottaa niistä rahaa vastaan. Ja tässä onnellisuudenpuuskassaan (Hän kävi välillä minulle luennoimassa, miten toisen hyväksi oma-aloitteisesti tehty työ tuo myös tekijälleen hyvän mielen, kun kukaan ei ehdi pyytää hommiin) hän sitten hiljaa liihotti ympäri huushollia illalla, välillä kysellen miten voisi auttaa mutta pääosin omin päin vain mennen, tehden ja auttaen. Keittiö jäi jäljiltäni mm. sotkuiseksi, ja vaikka koneen sainkin käyntiin, iltasatua lukiessani tiesin, että siellä se vaimo niitä sotkuja siivoaa (,marttyyrinä ehkä). Kiitinkin häntä sitten palatessani alas. Mutta ei hän ollut keittiötä siivonnut, liettä putsannut ja pöytiä pyyhkinyt, vaan joku muu. Samoin oli yläkerran huoneet järkätty ja juuri ennen nukkumaanmenon hetkeä mm. sänky pedattu... Tämän kerron siksi, että se oli hieno hetki ja toivon, että saisin toistekin elää samanlaisia hetkiä. Uskon myös, että näin on, että saan. Elämä tuo lopulta kaikkea hyvääkin, vaikka siitä harhasta meidän olisi jo syytä päästää irti, että tämä kokonaisuus olisi jotenkin hallittavissa. Tämä tällaisena yleisohjeena ihmiskunnalle, koskemaan siis muitakin kuin itseäni.

S.

Luulen, että se jäi hänen mieleensä

Torjantaipäivä oli alkuun sakea. Kun sitten pääsimme irtaantumaan työmaalleni, piti puhaltaa päätä tyhjäksi. Poikani istui vieressä, ja hänelle tulin marmattaneeksi, vaikka pienihän tuo vielä on, että harmi kun olen niin huono näissä vaikeissa tilanteissa. Hän hermostuu jos näkee minun murisevan, vaikka tietää minun murisevan itselleni tai en ainakaan hänelle. Siksi yritin puhua pari sanaa ja sitten jatkaa ääneen ajattelua, että kyllä tämä tästä, ja että meille tulee kuitenkin hyvä päivä kun kahdestaan päästiin reissuun.

Iloitsin poikani puolesta tavattomasti. Menimme työpaikalleni kaupan kautta. Hän osti kaalia ja mandariinia sekä viinirypäleitä ja banaania sekä viiliä. Minä ostin pitsaa ja juustoa. Söimme niitä kahvihuoneessa, vai mitä ne taukotuvat ovat. Hän näki uusia paikkoja ja ihmetteli kaikkea. Lounastettuamme keitin kahvit ja pohdin, tulisiko työkaverini T. juomaan. T. oli oven takana. T. on hyvin sähäkkä persoona, mutta jostain syystä hän on hyvin rauhallinen minun läsnäollessani. Poikani pitää hänestä paljon. "Onkohan T. ollut lapsenakin yhtä rauhallinen?" Kohta T. tulikin huoneeseen. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, oli kakkosluokkalaiseni kysynyt häneltä: Ottaisitko kahvia? Hän kiitti kohteliaasti ja kieltäytyi.

Menimme kirkkoon. Parvelta palasimme, ja poikani muisteli juttua, jonka olin kertonut: jäimme kerran T:n kanssa urkuparvelle lukkojen taakse. Sekuntin kuluessa T. oli leiskauttanut kaiteen yli itsensä tantereeseen. Voin kertoa, ystävät, että vanhan kivikirkon lankkulattiasta pääsi ääni, kun musta pappi helmat hulmuten leiskautti kahdesta metristä permantoon. Onneksi JP:n alkuun oli tuolloin vielä ainakin 20 minuuttia.

Astuimme avonaisesta lehterinportaiden ovesta ulos ja näin, miten poikani teki käsillä ja koko kehollaan iteroivia liikkeitä, joissa oli käsinkosketeltavissa oleva korkealta hyppäämisen tuntu. Olin kuulevinani sanan 'helma', mutta ei hän sitä minulle sanonut. Itselleen vakuutteli.

Menimme seurakuntatalolle. Hän sai käyttää avainta. Se vääntyi lukossa kauniisti. Kostutin flyygelin ja soittelimme sitä molemmat. Hän osaa kaksi kappaletta, joista toisen kokonaan. En minäkään paljoa enempää osaa. Nyt ei kuitenkaan flyygeli miestä kiinnostanut. Hän kulki ympäri salia ja ihmetteli pintoja ja hiljaisuutta. Hän on mestari sanoittamaan tunnelmiaan ja tuntemisiaan, luulen että se on hänen pelastuksensa, kun aikuisikä korjaa hänet. Siis korjaa, luit oikein ja mahdollisesti käsitit väärin. Hän sanoi, että "mulla on ollut täällä koko ajan tosi mukavaa. Ei oo yhtään tylsää hetkeä ollut." Lapsen nautinta tilasta oli kouriintuntuvaa, hekumallista suorastaan. Hän kurkki nurkkain taa ja oli hiljaa. Hän löysi kitaran ja kaivoi sen esiin vaivihkaa suojistaan. Annoin tämän kaiken tapahtua, ja hän ajatteli, että "isä antaa tämän kaiken tapahtua" ja oli luottamuksen arvoinen.

Palasimme työhuoneelleni. Hän sai vääntää mustaa avainta lukossa. Kahvihuoneessa näimme suntion. Suntiolle kerrottiin päivän tapahtumista. Menimme huoneeseeni, jossa poika sai lopulta syntetisaattorin käyntiin, ja minä sain asioitani hoidettua. "Mä en tienny että sun työpaikalla on tällasta, mä luulin että sä vaan tylsänä istut tietokoneella". Pyysin poikaani hakemaan autosta laukkuni. Hän meni iloiten, ikkunasta, ja palasi samaa tietä. Kengät hän jätti kohteliaasti ikkunan alle.

Menimme sitten vielä iltakirkkoon. Pojalla, joka on toisinaan liikkeessä, oli niin hyvä meininki päällä koko ajan, etten epäillyt hetkeäkään, etteikö illan tilaisuus sujuisi hyvin. Sujuihan se. Pyysin häntä olemaan paikallaan, sakastissa tai parvella, mutta yhdessä paikassa. Hän jäi sakastiin. Lopulta hän kuitenkin kolisteli yläkertaan. Kuljeksittuaan siellä tovin hän meni alas, eteiseen. Sieltä kuului selkeä-äänistä herkuttelua kiviholvin audioheijasteominaisuuksilla; teemana Beethovenin viidennen alkutahdit. tidididiiii... tidididiiii... ja teeman kehittäminen tietysti samaan kauppaan. Näin yhdet kasvot lehterillä, ja ne nauroivat. Niin taisivat tehdä omanikin. Juoksin häntä rauhoittamaan. Myöhemmin sain kuulla, että lauluni ei ollut kantanut alas asti. "Mutta sen lapsen laulun kuulin ihan hyvin". Olen äänivammainen, hän ei. On meissä muutakin eroa, mutta sillä hetkellä eroavaisuutemme tiivistyivät siihen seikkaan.

Saarnan jälkeen pappi kysyi pojalta, ymmärsikö hän saarnasta mitään. "No, mitäs itse ymmärsit?" viisasteli poika takaisin. Hyvän maun ja huonon huumorin rajoja siinä tietysti vähän koeteltiin, mutta pappiin tuntui uppoavan.

S.

Hetkeni Jukolan Viestissä

Noin vuonna 2010 ystäväni Tuomo sanoi, että lähde maratonille. Lupasin olla karkkilakossa sen 9 kk, joka keväällä 2011 Tukholmassa juostuun kilpailuun tuolloin oli aikaa. Lupasin myös lähteä. Lähdinkin. Harjoittelin silloin tällöin, mutta koska juoksenteluni oli liian huikentelevaista ja liian rivakkaan tahtiin aloitettua, polveni kipeytyi ja päätin olla viimeiset 4 viikkoa juoksematta. Kilpailussa luulin olevani varma, etten pysty juoksemaan edes puoleen väliin ilman jalkakipua, mutta yllätyksekseni juoksinkin maaliin saakka. Siitä koitoksesta olenkin kirjoittanut varmaan joskus, en enää toista samaa.

Syytä kuitenkin mainita, että samainen Tuomo-ystäväni pyysi minua myös Jukolan viestiä juoksemaan. Varoitusaika oli lyhyempi, mutta niin oli juostava matkakin, ihan inhimillinen, n. 8 km. En kuitenkaan tuntenut oloani kovin mukavaksi ennen kilpailua. Se siis juostiin Paimiossa viikko sitten. Ennen tuota suunnistuskokemustani en ollut käynyt kuin kerran iltarasteilla, noin kymmenen vuotta sitten Jyväskylässä. Silloin taisin eksyä, löysin kolme ensimmäistä rastia.

Kun vuonna 2013 näin Paimion ABC:n kohdalla valtavat Jukola2015-mainokset, päätin että tuolla juoksen. Juoksu olisi tietysti jäänyt ilman Tuomoa juoksematta. Sain armosta mahdollisuuden. Sijoituksellisia tavoitteita ei joukkueellamme ollut; lähtöviivalla oli vajaat 1800 miestä, ja olimme 1300 parhaan joukossa. Kaikki olivat tyytyväisiä itseensä, paitsi ehkä yksi, tai kaksi. Ja hyvin hekin menivät.

Miten tämä kirjoittaminen on nyt näin katkonaisen tuntoista.

En tiennyt ennen kilpailua yhtään, minne olen menossa ja mitä on tulossa. Ajattelin, että ehkä minun on lähdettävä yöllä matkaan. Lopulta pääsin liikkeelle yhteislähdössä sunnuntaiaamuna 9.20. Juoksin viidennen osuuden. Se on helpoin ja lyhin. Matkaan meni noin kaksi tuntia, ja aloittelevalle suunnistajalle sitä voi pitää ihan ok vetona. Polveni kipeytyi puolivälissä taivalta, mutta juoksuvoimaa oli ihan mukavasti vielä loppusuorallakin.

Sain kartan käteeni minuutti ennen lähtöä. Kuuluttaja sanoi, että karttoja ei saa avata ennen lähtöä. Avasin kartan samantien. Sitten muistin, mitä sekunti sittten oli sanottu ja suljin sen taas. Lähdimme juoksemaan porukalla, noin parituhatta ihmistä. Olimme menneet puoli kilometriä, kun kysyin vieressäni menevältä, että joko nämä saa avata. Sitten tulimme aukealle, johon oli merkitty karttaan kolmio. Etsin rastia, mutta jotenkin luovutin ja siirryin joukon mukana eteenpäin etsimään seuraavia, karttaan pallolla merkittyjä rasteja. Matkan aikana tajusin, että kolmio on se paikka, josta suunnistus alkaa, ei varsinainen rastipaikka.

En ymmärtänyt kartasta paljoa, vaikka luulin sen olevan vahvaa aluettani. Myyn työkseni karttoja. Niinpä tyydyin peesailemaan ja arvailemaan. Välillä sain it-piikin, ja säntäsin jonojen ohitse kohti seuraavaa rastia huomatakseni, että olen juossut jonnekin mäen alle ylhäiseen yksinäisyyteen. Sieltä sitten nöyrästi rämmin kohti ääniä, kohti sivistystä. Sieltä porukan luota ne rastitkin löytyvät sitten.

Pienellä tekemisen järkevöittämisellä suoritusta olisi nopeuttanut ilman askeleen pidentämistä ainakin vartin verran. Ensi kerralla, jos sellaisen Luoja minulle suo, tiedän mitä on tulossa ja uskon olevani nopeampi. Ja harjoitteluahan ei korvaa mikään. Taidan siitä aloittaa.

Muuten, eilen päätin lähteä lenkille. Hain lenkkareitani, jotka ovat vielä pesemättä Jukolan jäljiltä. Päätin, että menen ilman. Avojaloin askelsin sitten, päkiäjuoksulla, kunnes pohkeitani alkoi n. 400 metrin juoksun jälkeen pakottaa. Käännyin takaisin. Ihan hyvä mieli oli kuitenkin siitä, että tuli lähdettyä. Sain päkiäjuostua kotiovelle saakka. Loppuillan venyttelin jalkojani ja selkääni. Tyttäreni tuli viereeni kerjäämään läheisyyttä ja saikin sitä, niin luulen. Hän on aika hauska.

S.

Summa summarum

Summien summaksi voisi todeta tämän. Se on musiikkia, ja syytä panna soimaan heti, varsinkin jos aikoo lukea pidemmälle. Ja jos jättää lukemisen tähän, tai tähän, sitä suuremmalla syyllä on kuunneltava musiikkia.

Linkin takaa löytyvää musiikkia soittaa jokin nimetön joukko. Kapellimestari (Dr. Keith J. Salmon) ei ole koskaan saavuttanut ammattikuntansa terävintä kärkeä, mutta keskinkertaisuuteen on enemmistön tyytyminen. Ehkä hän on oman ainutlaatuisuutensa kuitenkin löytänyt. Harvallapa se täydellisesti työpersoonasta löytyy.

Musiikki on Beethovenin seitsemännen sinfonian allegretto-osa. Se on kohtalonsinfoniaa, enemmän kuin viides. Se on osa taidemusiikin suurta kokonaisuutta, yhdeksän sinfonian sarjaa, kuten tiedämme. Minulla oli tuo sarja levylläkin, mutta myin autoni ja epähuomiossa annoin tämän seitsemännen sinfonian sisältäneen levyn kaupanpäälliseksi. Keljuttaa.

Auto on aina ajankohtainen asia. Nyt autoveroa huojennetaan Sipilän hallituksen päätöksellä. Itse köyhänä miehenä mietin koko ajan, mikä on optimaalinen aika luopua vanhasta ja ostaa uusi, ja ennen muuta, millä rahalla visio toteutetaan. Tähän asti asiamme ovat järjestyneet, joten eiköhän jatkossakin. Beethovenin seitsemättä voi kuunnella myös nykyisessä autossamme, mutta CD-soitin toimii siinä satunnaisesti. Yksi jos toinen muukin asia toimii siinä satunnaisesti. Loput eivät toimi satunnaisesti.

Oheinen Beethoven linkittyy elämäni muihinkin osa-alueisiin. Kyseisellä videolla on visualisoitu tietoa. Sitä me teemme, kun sitä minulta toisinaan kysytään. Tuomme asiakkaittemme tietoa näkyväksi.

Tämän kirjoituksen päätän tähän, ennen kuin happanee. On nimittäin odottanut vahingossa julkaisemattomana aika kauan, enkä muista, mikä oli se alkuperäinen asia, jonka takia tätä aloin kirjoittamaan.

S.