Hyvä kirjoittaja ottaa lukijan mukaan

Minulla on sellainen olo, että olen tuon otsikossa olevan virkkeen kirjoittanut ja sanonut aiemminkin. Ihmisellä on lopulta aika vähän ajatuksia, ja niitä sitä sitten pyöritellään tässä kun ihmisten kanssa ollaan, ja vaikkei niin oltaisikaan. Tänään olin kirjamessuilla, kun hain rouvaani juna-asemalta ja ystävättäreni oma-aloitteisesti tarjosi ilmaislippuja ja joutoaikaa oli siinä. Olisin voinut varautua paremminkin, mutta mentiin nyt näin. Päästiin sisään ja poistuessa saatiin Alastalon Salissat kouraan. Naapurin mies, jonka tapasin siinä ja jolle tarjosin kyydin messukeskuksesta keskustaan, otti myös oman kappaleensa ja tarjosi sen sitten minulle. Otin sen vastaan. Se, joka haluaa tuosta kirjasta pehmeäkantisen version itselleen, voi hyvin perustellulla anomuksella sellaisen saada.

Naapurin mies, josta olen joskus kirjoittanutkin ehkä, ei osaa vielä täydellisesti suomea. Hän on aika lahjakas kielissä, ja melko ahkera. Hyvin älykäs. Voin kuvitella, miten älykäs ihminen turhautuu kun tulee maahan jossa ei osaa mitään, ei kieltä eikä kulttuuria. Ja paikalliset pelkäävät. Kävellessämme messukeskuksesta poispäin viereisen ratsastustallin parkkipaikalla odottavan autoni luokse ohitsemme pujotteli upealla punaisella kaupunkipyörällään kansanedustaja Andersson. Sanoin, että tuossa menee parlamentaarikko, joka oli vaalipiirimme ääniharava viime vaaleissa. Naapuri katsoi minua ja sanoi, että hänen kotimaassaan ei moinen tulisi kuuloonkaan. Poliisisaattueista hän taisi jotain puhua, tai turvamiehistä. Siinä se Andersson kuitenkin veti, hyvin arkisissa vaatteissa, mustissa farkuissa ja tuulitakissa. Pyörä oli hieno, myönnän. Mutta muuten teki kyllä vaikutuksen.

Alastalon Salissa on hyvä kirja, niin uskon. Jos saan haasteen taas marraskuulle, aion ottaa sen vastaan. Toivon, että se olisi sama 30 sivua päivässä, johon myös viime marraskuussa suostuin ja sitouduin. Silloin ehtisin lukea kuukaudessa 1000 sivua. Sillä pitäisi Alastalokin saada murusiksi.

Kirjassaan Lentävä Traktori (Karisto, suom. Veera Minkin 2013) Vladimir Lortsenkov kuvaa laittoman siirtolaisuuden prosessia omalla tavallaan. Kirjan alussa on kuvaus siitä, miten kyläläisiä infotaan Italiaan siirtymisen mahdollisuuksista matkatoimiston tiloissa. Aihe on tietysti ajankohtainen, mutta niin hyvillä kirjoilla on aina taipumus olla. Ja hyvissä kirjoissa lukija otetaan kyytiin ja häntä kuljetetaan. Eikä lukijan älykkyyttä aliarvioida.

"Matkatoimiston edustajat - - aloittivat kokouksen kylän seuraintalolla. "Kuka haluaa Italiaan töihin?" 

Largassa oli viisisataakaksikymmentäkolme asukasta. Käsiä nousi tuhat neljäkymmentäviisi. Jokainen paikalla oleva aikuinen oli nostanut varmuuden vuoksi molemmat kätensä, jotta varmasti pääsisi mukaan. Pariton luku johtui siitä, että mukana oli myös yksikätinen sotaveteraani, varija Sergiu Mocanu.

"Me emme enää jaksa! Raadamme kuin kirotut. Aamusta iltaan ryömimme pelloilla kuin madot. Ja mitään ei jää työstä käteen, ei mitään! Mitään rahoja emme ikinä näe. Tai ei, valehtelen. Eilen näin telkkarissa viisisataa leuta. Bingolotto-ohjelmassa. Mutta oikeassa elämässä en ikinä. Me olemme kyllästyneet täällä kaikkeen! Kuinka pääsemme pois? Mitä pitää tehdä? Kertokaa meille, miten meidän tulee toimia!"

Matkatoimiston miekkoset hymyilivät hyväksyvästi, hieroivat käsiään yhteen ja ryhtyivät kertomaan, miten tuli toimia. Ensinnäkin, matka Italiaan, kuten he selittivät, ei ollut halpaa huvia. Hinta oli neljätuhatta euroa. Kylän lääkärintapainen antoi seitsemälle rohtovirmajuuriuutetta, kun nämä olivat hinnan kuultuaan tulleet huonovointisiksi, sitten työntarjoajat jatkoivat. Heidän mukaansa kaikki tuskin pystyivät lähtemään samalla kertaa. Viisisataakaksikymmentäkolme henkeä oli liian iso joukko. He ehdottivat, että kyläläiset kuljetettaisiin Italiaan pienissä erissä, sitä mukaa kuin ihmiset saisivat rahat kerättyä. Mistä he löytäisivat rahat, se oli jokaisen oma ongelma. Voi ottaa velkaa, myydä maata, kuka mitenkin parhaaksi näki.

"Teidän sijassanne", pukumies selitti, "minä en pelkäisi mitään enkä kitsastelisi. Mitä te täällä Moldovassa tarvitsette, kun olette käytännössä melkein jo Italiassa?!"

"Entä jos meidän päästyämme sinne asiat Moldovassa muuttuvat parempaan suuntaan?" kysyttiin salista.

"Siinä tapauksessa", pukumies vastasi tiukkaan sävyyn, "Jääkää Moldovaan ja ryhtykää odottamaan, että suunnitelmat Moldovan EU-jäsenyydestä toteutuvat ja elintaso nousee kymmenkertaiseksi, mistä teidän presidenttinne puhuu jo kuudetta vuotta."

Kun nauru salissa oli vaiennut ja puhujalle oli osoitettu suosiota, tämä päätti puheensa. Aivan noin vain moldovalaisia ei länteen päästetty. Heidän täytyi matkustaa urheilujoukkueeksi tekeytyneenä. Ensimmäisistä neljästäkymmenestäviidestä lähtijästä piti muodostaman neljä joukkuetta. Kaksi curling- ja kaksi vesipallojoukkuetta. Ei tietenkään tarvinnut osata uida tai pysyä pystyssä jäällä. Tärkeintä olivat asiakirjat!"

S.

Soittoa

Olen ahtaalla. Musiikki auttaa. Toisaalta kun ei voi päiviä soittamiseenkaan käyttää.

S.

Nyt tulee ruma sana

Tämä blogiteksti syntyy melko hyvissä tunnelmissa. Siis otsikossa lupaamani ruma sana ei tule sen takia, että minun pitäisi purkaa oloa, ei suinkaan. Minulla vain oli täällä tänään pieni mies vieraana, ja hänellä tuli tarve käyttää voimasanaa. Muutaman kerran peräkkäin, samaa sanaa. Ajattelin, että ehkä siitä voisi kertoa muillekin, vaikka asiassa oli jotain ikävääkin, pojan kannalta.

Meillä nimittäin juhlittiin esikoisen 12-vuotisjuhlia. Tuo syntymäpäivä aikanaan oli muuten hieno. Keskiviikkoaamuyönä hän sukelsi maailmaan. Ei siitä nyt enempää, ollaan jo tässä päivässä. Täällä oli taas perinteiseen tapaan isä, päivänsankari ja vieraat lapset paikalla. Pikkuveljet ja siskot oli ajettu pois, ja äiti vietti iltaa heidän kanssaan jossain. Koira jäi kotiin meidän kanssa.

Poikia tuli himpun verran yli puoli tusinaa. Toiminta oli itseohjautuvaa, jopa siinä määrin, että kun jäin entisen paraislaisen ystäväni kanssa puhumaan päivänpolttavista asioista, sillä aikaa lapset olivat aloittaneet syömisen. Tullessani sisään pihamaalla vastaan juoksi poika, joka huusi. Hänellä oli kieli ulkona, hän juoksi taloa ympäri ja huusi, että polttaa. Arvasin, että veijarit ovat leikkineet chilipaprikoilla. Ne tosiaan polttavat, vaikka väitetään että niitten väkevyysaste on kymmenportaisella asteikolla kolmosta. Ei siis kovin väkevää. Oikeasti yksi siemenkin on minulle liikaa. Tai melkein liikaa. 

Tämä kaveri selvisi juomalla maitoa. Mutta herkkujen syöminen ei käynyt enää päinsä. "Mulla on maha maitoa täynnä." Kun tulin keittiöön, sinne tuli seuraava potilas. En tiedä, minkä lainalaisuuden mukaan hän oli joutunut chilinsyöjän paikalle, mutta otsa punoitti siihen malliin, että tiukkaa teki. Vesi valui pojan silmistä, vaikkei hän varsinasesti vollottanutkaan. Hän sai kerjättyä maitoa. Sanoin, että se tuntuu kamalalta, mutta voin rauhoittaen kertoa, ettei chilin polte vahingoita sinua fysiologisesti mitenkään, niin hirveää kuin se onkin. "blblb blblbl blblbl blb lb". Hän joi maitoa. Juodessaan hän yritti sanoa: "joo mä tiedän". Nuori mies keskittyi omaan oloonsa, mikä oli tietysti ihan oikein. Muu juhlaväki keskittyi sipseihinsä. Sekin oli oikein; varsinaista ilkuntaa en havainnut, vaikka siihen tuollaiselta esipuberteettikollegiolta olisi saattanut jotain taipumusta esiintyäkin.

Poika ei puhunut mitään. Paitsi kun maitopurkki (Arlan luomumaitoa, punaista) oli tyhjä ja suu vielä täysi, hän tökki minua etusormella, leuka kohti kattoa silmät seljällään, ja yritti viestiä: "maitopurkki on tyhjä". No niin oli. Hain hänelle lisää.

Ja kohta hän oksensi. Poikaa hävetti ja harmitti, ja hän sanoi: "Hyi saakeli". Hän oli aika hiljainen poika, ja hän toisteli kirosanaa siinä muutaman kerran. Näin, miten reilun kokoisia punaisia chilinpaloja tuli maidon mukana ulos. Kun kiroilu oli loppunut, hän sanoi minulle: "Mutta nyt se polte loppui". Kävi ilmi, että sitä poltetta oli tosiaan ollut ihan kurkkutorvessa asti. Kaveri oli sen verran järkyttynyt, ettei heti osannut siivota itseään. Sanottakoon, että toimitus oli verrattain siisti ja pienimuotoinen, mutta pieniä roiskeita hän siinä sai käsilleen. Annoin hänelle paperia heti.

Jäin tuota kiroilua miettimään. Poika pelkäsi, että tilanne on nolo ja ehkä ajatteli, että pojat tulevat hänelle naureskelemaan. Niinpä hän päätti siinä noitua vähän, kuin ahdasta oloaan ja sen totista luonnetta itselleen ja mahdollisille kuulijoille todistellakseen; olo oli varmasti ikävä kaikin puolin. Onneksi eivät muut pojat sitä siinä huomanneet, sen verran olivat keskittyneet jäätelön syöntiin. Tämä kai helpotti tätä sankaria hieman. Loppuillan hän oli kovin iloisen oloinen, ehkä siitä ei syviä haavoja hänelle jäänyt. 

Yeensä nämä chilinsyöjät ovat kertaluonteisia ilmiöitä. Uusia ihmisiä tulee ja uusia elämyksiä, mutta kannuksensa hankkineet kantavat muistoa halki elämän, ja ovat yleensä huomaavaisempia seuraavan kerran, kun valitsevat suuhunpantavaa.

S.

Söin chiliä

Ihan muikeana mutustelin chiliä. Ne olivat kuivuneet alun toista vuotta maustehyllyssämme. Vanhin poika innostui niitä joskus kasvattamaan ja mutustelemaankin, mutta sattuneista syistä se harrastus sitten jäi. Minä päätin, että kokeilen ihan vähän. Tunsin oloni jotenkin miehekkääksi kun kuivanköykäisen punaisen hedelmän päästä nirskaistuani puolen millin palasen tunsin poltteen, mutten mitään vastenmielistä kipua, kuten toisinaan. Että minähän selviän tästä, juu. Niin selvisinkin, hienosti.

Myöhemmin illalla haukkasin sitä kuitenkin liian paljon tai liian väärästä kohtaa, ja minun tuli valtava polte.

Yksi ensimmäisiä internet-löytöjäni oli NDE-kokemuksesta, siis ilmiöstä yleensä ja sitten siinä taisi olla yksi tapauskuvaus, kertova nettisivu. Olin lukiossa ja välitunnit vietin usein atk-luokassa, jossa oli reilun tusinan verran tietokoneita, joiden käyttöä rehtori kävi välillä aina tarkkailemassa. Nimi piti olla vihkossa, jos istui koneella. Jos ei ollut, rehtori, tuo ankarana ja hieman pikkumaisenakin pidetty herra, antoi porttikiellon, jota sitten yleensä noudatettiin. En muista saaneeni yhtäkään porttikieltoa. Mutta löysin kerran nettisivun, jossa kerrottiin ilmiöstä, joka on kohdannut tietyiltä osin samanlaisena niitä ihmisiä, jotka ovat olleet lähellä kuolemaa. Siihen liittyy erilaisia asioita, mutta usein näin kokeneet ihmiset kertovat tunteneensa, miten he irtaantuvat ruumiistaan. Olen kirjallisuudesta lukenut vastaavantyyppisiä kuvauksia väkivallasta kokijan näkökulmasta; omaa ruumista on ikään kuin katseltu ulkoa käsin. En tiedä, onko tämä ilmiö väkivallan yhteydessä ihan identtinen tälle kuoleman läheisyyden kokemiselle. Ehkä. Tuosta asti minua on kuitenkin ilmiö kiinnostanut, ja aina silloin tällöin törmään tarinoihin, ihan eläviltä ihmisiltä, jotka kertovat vastaavasta. Tänään viimeksi asiaa käsiteltiin Perttu Häkkisen puheohjelmassa Yle Puheella. Kannattaa kuunnella. Itse pidän tästä Areenan kännykkäsovelluksesta kovasti, käytän sitä sekä autoa ajaessani että koiraa lenkittäessäni että pyykkiä pannessani. Tiskatessa se on hankalaa, sillä siinä on muita ihmisiä läsnä ja minulta odotetaan läsnäoloa myös, ihan ymmärrettävästi.

Ruumiista irtaantumisen kokemuksista olen kuullut eri suunnilta. Kerran Yle Radio 1:ssä oli erään kokeneen luonnossaliikkujan haastattelu, ja hän päätyi kertomaan kokemuksen talvisesta tunturista. Mies oli jäätynyt ja oliko eksynytkin, ja aivan paleltumisen viime vaiheilla hän oli tuntenut nousevansa muutaman kymmenen metrin korkeuteen. Alhaalla hän näki miehen riisuvan tulipalopakkasessa vaatteitaan. Hän ajatteli sieltä ylhäältä, että tuossa ei ole mitään järkeä, ja tajusi jotenkin samalla, että hän itse siellä vaatteitaan riisuu. Hän pakottautui alas, mutta ehti sieltä ylhäältä nähdä maisemia, ja mm. tunturin toiselle puolelle, sellaiseen paikkaan, jossa hän ei elämänsä aikana koskaan ollut käynyt eikä sillä retkellään voinut olla sinne katsettaan langettanut. Palatessaan alas hän tuli takaisin ruumiiseensa, alkoi pukea vaatteita ylleen ja selvisi hengissä lopulta kotiin. Myöhemmin hän palasi "rikospaikalle" ja kävi tunturin päällä toteamassa, että sama rakennelma, jonka hän oli ylhäältä aiemmin nähnyt, oli siellä paikallaan. Kylmäkuolemista tuo haastateltava kertoi, että ei ollut suinkaan tavatonta, että perusteellisen paleltumisen hetkellä ihminen saa jonkinlaisen lämpimän tunteen, ja alkaa riisua vaatteitaan; paleltuneita on löytynyt lumihangesta esim. erämaasta vähäpukeisina ilmeisesti juuri tämän ilmiön takia, näin hän kertoi. Mutta tuota ilmiötä, josta olen kuullut myös muita vastaavia "näin sellaista, jollaista minun ei siitä asennosta olisi pitänyt voida nähdä" -juttuja, en osaa itselleni oikein selittää. Uskon kyllä näiden ihmisten kokemuksiin, ja kuulen niitä mielelläni lisää, jos jollain vain on kerrottavaa.

S.

Hyvä pianonsoittaja

YLE-verovaroin (edes PV:llä ei ole omaa veroaan) elävä RSO, jonka riveissä minäkin muuten _haluaisin_ soittaa, esiintyy tämän tuostakin Helsingissä. Harvoin ovat muualla, mutta joskus. Muistaakseni Hannu Lintu ilmoitti kautensa aluksi, että maakuntamatkoihinkin pitää oppia. Enpä tiedä, ovatko oppineet. Taisivat alkuun reissata jonkun tripin.

Mutta mielestäni on ihanaa, että Suomessa on tuollaisia soittajistoja ja moista kulttuuria tuetaan. Vaikka käytäntö tahtoo olla, että niiden voimakkaasti subventoitujen musiikkiesitysten kuluttajakunta on demografialtaan sangen yksitoikkoista porukkaa. Ei siellä kodittomia ja kaduttomia ole kauheasti. Pukeutuminenkin on aika ykseyttä vaativaa. Jos konserttilipun voi saada 10 tai 15 eurolla, niin kaikkine musiikkitalokuluineen väitän lipun markkinahinnan olevan, noin hatusta heitettynä, lähempänä kahta kuin yhtä sataa. No, antakaa minun nyt olla tätä mieltä, ja kun minusta sitten tulee vasemmistolaisempi tai oikeistolaisempi, niin voin sitten muuttaa mieltäni. Ei se ole häpeä se, niin minulle opetti Juha Panula. Hän oli persoonallinen mies, yliopiston professori, Jorma Panulan sukulainen, ettei vain veljenpoika olisi ollut.

Myöhemmin olen kuullut, että naisilla on oikeus muuttaa mielipidettään. Sekin on hyvin sanottu, eikä varsinaisesti sulje pois sitä, että miehillä on tuo sama oikeus. Tämän sanoi ihminen, muuan Pirkko-Liisa, mitähän lie Pirkko-Liisalle kuuluu nykyään. Hän sysäsi minut ihan pieneen sivuttaisliikkeeseen, joka sitten lopulta johti tähän pitkään tarinaan, joka tavallaan jatkuu yhä, ja hyvä niin. Pirkko-Liisa päästi irti minusta oikeastaan muutamaan otteeseen koskettuaan. Kutsuttaisiinko sitä sitten perhosvaikutukseksi, ehkä se on liioittelua tai vähättelyä, mutta sinne päin, kun tämä maailma kuitenkin on niin monimutkainen paikka. Lämmöllä minä häntä muistan kuitenkin aina silloin tällöin kun muistan, ja halaan kyllä jos tapaan.

Piti sanomani, että on yleisesti tunnustettua, että tämä Murray Perahia on hyvä pianisti. Tältä sivulta kannattaa käydä katsomassa tuo Beethovenin neljäs konsertto. Soitto ei ole Areenassa loputtomiin, tai en tiedä. Saattaapa ollakin. Mutta hienosti soittavat. Nopeaa ja mukavaa on asiointi. Sopii kuunnella tietysti myös Mozart-konsertto, vaikka mielelläni sanoisin, että Beethovenin suhteen en odottanut mitään ja yllätyin; Mozartin suhteen odotin jotain kauhean suurta ja mahtavaa, enkä oikeastaan kuitenkaan tiedä, mitä, enkä ehkä sitten saanut sitä, jota epäselvästi toivoin. Muistan, miten huumaannuin Kouvolan kaupunginkirjaston musiikkiosastolta lainaamaani kasettia kuunnellessani. Että miten voi Chopinin Fantasia-impromptua soittaa pianolla näin. Tähän tulkintaan palasin myöhemmin mm. silloin, kun joskus luin tai kuulin, miten joku analysoi pianonsoittoa, sinänsä triviaalisti:  Pianisti yrittää taistella sitä vastaansanomatonta lakia vastaan, että kosketinta painettuaan pianon ääni heikkenee jatkuvasti. Fantasia-impromptua soittaessaan Perahia tosiaan onnistui tämän illuusion luomisessa, siis ihanan elastisen ja täysin liukuvasti kasvavan juoksutuscrescendon (tuleekohan tämä nyt sanottua oikein) loihtimisessa teoksen A-osassa, joka siis toistuu myös laulavan väliosan jälkeen. Näin siitä huolimatta, että pianon ääni alkaa voimakkaasti heiketä heti sen jälkeen, kun vasara on pamahtanut kieleen. (En linkkaa tänne Youtube-versiota fantasia-impromptusta. Siellä on aika monenlaisia vetoja. Yksi eniten katsotuista ja ylivoimaisen kommentoiduin on muuannen nuoren soittajan esipuheella varustettu tulkinta; otsikossa lukee teostietojen perässä "(very hard)". Ei nyt veistellä tästä sen enempää, mutta ilmeisesti, näin tulkitsen, tämä loppukaneetti on houkutellut valtavan määrän Fantasia-impromptua netistä etsineitä ihmisiä kuuntelemaan juuri tämän esityksen.

Otsikossa mainittu hyvä pianonsoittaja on tietysti Tatu Eskelinen. Hän on tavallinen, sympaattinen pianisti, joka otti osaa Sibelius-akatemian kansainväliseen kesäakatemiaan. Ihan miehen mitoissa jo, mutta vielä vähän poikasen oloinen, vaikka eihän sellainen sympaattiseen hymyyn verhottu ujous mikään keskenkasvuisuuden merkki ole, sellaisia kai me aikuiset keskimäärin olemme. 

Kyseinen akatemia on järjestetty Svenska Kulturfondenin huomattavalla tuella. Siispä sinne oli pyydetty ruotsinkielisiä opettajia ja ruotsinkielisiä oppilaitakin. Ei muuta kuin lisää tällaisia. Oli siellä sitä paitsi suomenkielisiäkin, vaikka ei tämä kielikysymys ole enää mikään iso kysymys, kunhan siitä vain ei puhuta, ollaan vaan hiljaa aivan, antaa maata vain. Eikä muuteta mitään, niin se riittää.

Mutta Tatu Eskelinen tosiaan soitti akatemian loppukonsertissa Musiikkitalon Camerata-salissa, joka on sellainen pieni auditorion tyyppinen, ja jonne pääsy oli sinä iltana ilmaista, Schumannin Robertin säveltämän opus 13:n sinfonisista etydeistä teeman ja osat I-VI. Teos oli, myönnettäköön, minulle aivan uusi. Jotkut suuret teokset tulevat tutuiksi aiemmin, ja vaikka olisi pelkästään suurten teosten äärellä, osasta tulee tuttuja vasta myöhemmin. Minulla on yhä Anna Karenina kesken. Ja Toivo Kuulan elämäkerta myös, sain sen Miikalta. Miika on musiikin rakastaja, hän ostaa hyvän musiikkikirjan jos halvalla jostain saa, ja antaa sen sitten eteenpäin jollekin, jota tietää asian kiinnostavan. Tässä tapauksessa minulle.

Etsittyäni tuota Op. 13:aa Youtubesta löysin siitä lukemattomien mestarien tulkinnat (Brendel, Horowitz, Richter etc.). En osaa sanoa, miten Tatu Eskelisen soitto vertautui noihin maineensa jo saavuttaneisiin maestroihin, mutta olin erittäin vaikutettu hänen soitostaan. Siinä oli raikkautta ja reippautta. Jos nyt freudilaisittain saan käänteisesti asian ilmaista, niin vilpittömyyteeni vedoten totean, että pelkoa soitossa ei ollut ei tipanderin tippaakaan. Sanon tämän siksi, että alussa kuulin soittoa (konsertti oli pitkä ja siinä oli lukuisia soittajia, osa mm. Maj Lind -kilpailuista tai muista kahinoista tutuiksi tulleita) jota luonnehtisin pelokkaaksi. Tästä tekisi mieleni paahtaa enemmänkin, mutta tyydyn vaimeasti murehtimaan sitä, miten musiikkikoulutus tappaa musiikinrakkauden toisinaan niin, että musiikillisten subjektioiden kokeminen jää meidän amatöörien harteille. Eihän se niin saisi olla. Ei muusikko saisi pelätä, tai saisi tietysti, mutta ei soitto saisi kuulostaa pelokkaalle, sellaiselle että onkohan se äiti tai ope nyt tyytyväinen minuun. (Tapaan muuten elämässäni vähintään kuukausittain naisen, jonka tiedän kävelleen nokka pystyssä ulos musiikkiopiston oppilaskonsertista; oma poika soitti, ja ilmeisesti joka nuotti ei mennyt kohdilleen, tai ainakaan niin kohdilleen kuin äiti olisi toivonut. Tästä tulikin mieleeni eräs ihminen, jolta tänään kysyin, mikä sinun kasvatusfilosofiasi on. Hän on siis ammatiltaan lasten kanssa työskentelevä Homo sapiens. Hän sanoi, ettei osaa oikein vastata tuollaiseen, mutta että "meillä on kaikille täällä samat säännöt" ja jatkoi vielä samaa vastausta, että "silloin kun kaikki menee sääntöjen mukaan, niin ei tarvitse mitään sanoa". Olkoon todellisuus häntä kohtaan armollisempi, mutta näin sanottuna hänen sanansa kyllä kuulostivat aika, no, sellaisilta kuin kuulostivat. Mitä siihen pianistin äitiin tulee, niin en tiedä, pitäisikö häntä nuhdella? En ole koskaan puhunut hänelle mitään, meillä vain sattuu olemaan yhteinen paikka jossa vietämme aikaa. Ehkä hän ei muista koko tapausta. Poika, joka soitti tuolloin pianoa, muistaa kyllä.)

Annetaan pelokkaiden muusikkojen nyt olla. Rohkaistaan heitä heittäytymään ja herättelemään ehkä jo uinumaan päässyt musiikinrakkaus. Jos ei soittelemalla, niin vaikka sitten kuuntelemalla. Jos ei omaa instrumenttia, niin sitten vaikka orkesteria vain, Brucknerin seitsemättä esimerkiksi. Huomenna sen voi valittujen 1700:n joukko kuulla Helsingissä. Voi, se on upeaa musiikkia! https://www.youtube.com/watch?v=x_IbwlSXHpQ

S.

Ps. Ai niin, unohdin sanoa enempiä asioita Tatu Eskelisen soitosta. Soitto liikutti minua, yhtä kaikki. Nautin musiikista. En minä oikein siitä muuta osaa nyt enää sanoa. Siitä on aikaakin, melkein kuukausi. Eräs lauantai se oli Helsingissä, menimme sinne toipumaan meitä aiemmin koetelleesta koettelemuksesta.

Ansioitunut kirjailija

Hyvä radio-ohjelma.

Luin kirjaa, jonka oli kirjoittanut Pavel Sanajev. Kirjalievetekstin mukaan kirjailija on sen ja sen näyttelijän poika ja niiden ja niiden lapsenlapsi. Kirja ilmestyessään Venäjällä tempaisi Sanajevin nykykirjailijoiden kirkkaaseen kärkeen. Kirja on saanut sen ja sen palkinnon ja oli myös Booker-ehdokas Venäjältä aikanaan, vuonna 1997.

Valitettavasti en voi Kirsti Eran suomennosta ruotia tämän perusteellisemmin, sillä luin kirjasta vain kaksi lukua. Minulla oli sellainen olo, että luenpas tuosta kirjan, jonka kirjastosta sain mukaani ja josta kirjastossamme aikovat jonkin lukupiirinkin järjestää. Myöhemmin kuulin että lukupiiri on kansalaisopiston järjestämä ja sille on siis oma kurssimaksunsa, ainakin periaatteessa. Vaikka eihän sitä kukaan voi maksua periä jos tulee kirjastoon kerhoa kuuntelemaan, ja jos sattuu sitten olemaan jotain sanottavaa, ja avaa suunsa. Paitsi jos on tyhmää sanottavaa, mikä tietysti on typerä edes ajatuksena, mutta tulipahan mieleen, kun joku ehdotti tänään, että valtiontalous saataisiin tasapainoon jos tyhmyydestä sakotettaisiin.

Minulla on muuten jännästi vähän flunssainen olo kurkussa. Toivotaan, että iltapalaksi syömäni pitämäni (jos kirjoittaa pelkästään syömäni, voi tulla sellainen olo, että jo ovat valkosipulit tulleet syödyksi; tuon saamasi pitää-rakenteen siirrettynä tähän kontekstiin on määrä luoda alleviivattuna futuurin tunnelmaa, siis futuurin, jota ei suomen kielessä ole eikä tule koskaan olemaankaan) valkosipulit (jännällä tavalla tulin paljastaneeksi jo ennen kuin kerroinkaan, miten aion syödä valkosipulia. Syön ne muuten leikkaamalla kynnet pieniksi silpuiksi, pitkittäin ensin neljään osaan, ja sitten parin millin siivuiksi. Sitten otan kynnet, kaksi tai kolmekin, heitän suuhun, siedän kirvelyn kielellä mutten sentään pureksu, skippaan lasillisen vettä suuhuni ja nielen.) tepsivät, sillä mikään ei ole niin autuasta kuin rohto, joka tepsii. Tepsiminen tuo aina mieleeni jääkiekkojoukkue Turun Palloseuran.

Luin kirjaa ja ajattelin, että onpas tässä nyt vähän rankkaa, kun kertoja on pieni poika, ja hänen mummonsa on ihan hullu, ja puhuu kauheita ja haukkuu koko ajan päähenkilöä, ja sitten poika kertoo siitä vähän niinkuin että yrittää olla hauska, tai että lukijalla on sellainen olo, että tässä ollaan tahtomattakin hauskoja. Kirjan nimi on "Haudatkaa minut jalkalistan taakse". Isä, mikä on jalkalista, kysyi poikani tavatessaan kantta. En moiti huumorin tyyliä oikeastaan, kyllä se omassa maailmassaan oli ihan uskottavaa. Ainoa asia, joka sai minut keskeyttämään sujuvasti edenneen luku-urakan, oli tämä hullu maailma, jossa poika eli. En väitä, etteikö juuri tällainen hullu mummo olisi voinut olla ihan lihaa ja verta. Mummo mm. etsi tyttärenpoikaansa antaakseen päivittäisen homeopatia-annoksen tälle. 

"Minua oli mahdotonta löytää. Olin kaverini kanssa MATIssa (Maantieinstituutti) ja istuin yhden kolmikerroksisen rakennuksen katolla miettien, mihin voisin käyttää vintiltä löytämääni kampiakselia. Kun kuulin homeopatiaa tuovan mummon huudot, säikähdin kauheasti ja aloin kauhuissani ryntäillä katolla tietämättä mihin piiloutua. Homeopatian ottamatta jättäminen oli yhtä suuri rikos kuin luvaton poistuminen variopaikalta. Pelko tarttui myös kaveriini. Hän kyyristyi kokoon, katsoi huolissaan alas ja kuiskasi: -Kiipeääkö se tänne?"

Osaan venäjää ihan vähän enää. Ilahduin kuitenkin aina lukiessani hyvin käännettyä tai huonosti käännettyä venäläistä tekstiä. Siitä saa kiinni aina, miten venäjässä asia sanottaisiin, ja aistin jotenkin sen erottamattoman yhteyden kielen, kulttuurin ja mentaliteetin välillä. Sitä voi vain pohtia, onko kieli muovaantunut kulttuuriin/mentaliteettiin vai miten päin se nyt sitten onkaan mennyt.

Jätin kirjan sivulle 22. Älkää lukeko hyviä kirjoja. Elämä on siihen liian lyhyt. On luettava vain parhaat. En tiedä, onko tämä hyvä sitaatti tähän kohtaan, mutta en jaksa peruuttaa. "Myydään punainen Wolksvagen Polo, käyttämätön peruutusvaihde." (Rivi-ilmoitus MeNaiset-lehdessä)

S.

Olen huolissani

Olen huolissani nuorison kännykän käytöstä. 

Paljon pienemmästä huolesta kuitenkin kirjoitan. Minua huolestuttaa, että millä perusteella määrättyjä julkisuuden henkilöitä pidetään työssään hyvinä tai millä perusteella he kiinnostavat massoja. Kuulin nimittäin kerran Yle Puheelta Herra Hakkaraisen haastattelun. Tuore kansanedustaja selitteli tuolloin tekemisiään Arto Nybergille. Ohjelma oli tuolloin siis uusinta, televisiosta tullut näköisohjelma, jonka Puhe sitten lähetti.

Nybergin hyvin haastateltavalähtöinen tyyli oli vaihtunut kriittiseen ja epäilevään tyyliin. Hakkarainen puhui mielenkiintoisesti, mutta koin, että haastattelija ei kunnioittanut häntä eikä ollut hänen vastauksistaan kiinnostunut.

Arto Nyberg aloitti ohjelmansa nyt syksyllä uudestaan. Vieraana oli mm. näyttelijä, elokuvaohjaaja, jalkapalloilija ja joku muu (en katsonut niin pitkälle). Katsoin ohjelmaa yli puoliväliin. Odotin, milloin toimittaja kysyy jotain, jota en olisi itse hoksannut, tai jotain, joka tarjoaa jotain aidosti uutta ja raikasta keskustelukulmaa. Turhaan odotin. Näyttelijältä, joka valmistautui Nummisuutarien esitykseen, hän kysyi muun muassa seuraavaa: Miten olet valmistautunut rooliisi? Oletko lukenut kirjan (Nummisuutarit)? Voi äitienpäivä. En jaksa tästä enempää.

Paitsi kysyn vaan, että miten meidän käy? Miten meidän oikein käy? Toivotaan, että hyvin käy. Mutta kyllä tämä kännyköistyminen tähän aiheeseen oikeastaan liittyy. Ketä kiinnostaa enää mikään muu kuin se, jonka voi sekunnissa pyyhkäistä esiin taskumarsun sileältä pinnalta?

Olipa se.

S.