sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Kun puhutaan musiikista, sanat eivät aina riitä II

Eilen puhuin lasten kanssa koko päivän. Kommunikoidessani aikuisten kanssa välineenä oli älypuhelin ja viestintämuotona kirjoittaminen. Taisin minä jonkun puhelunkin ottaa. Ja juttelinhan minä sen vähäsanaisen lasinleikkaajan kanssa.

Kommunikoin maailman kanssa myös koskettamalla ja katselemalla. Aivoihini välittyi ihan oikeita kuvia. Lisäksi harjoittelin visualisoinnin taitoa. Näkökeskukseen lähtee silloin samanlainen viesti: näen jotain. Nämä kuvitellut ja oikeasti nähdyt asiat voivat sekoittua, ja ihminen, joka ”tietää” nähneensä jotain onkin kuvitellut näkemänsä. Olen sairastellut tammikuun lopulta tauotta, ja hajureseptorit ovat melkein kokonaan pois käytöstä. Se on aika ankeaa, mutta ankeuteenkin tottuu. Ja eteeriset öljyt ovat aika voimakkaita, joten niistä saa jotain tuoksua kun oikein läheltä nuuhkii. Ja valkosipulin hajun tunnistan.

Illalla lapset hoitivat toisiaan hetken. Minä menin konserttiin. Sain ilmaisen lipun. Kuulin jonkun muunkin konsertin jälkeen puhuvan, kun väki valui ulos, että ”tässä oli se hyvä puoli, että tästä ei tarvinut maksaa”. Minä ajattelin tämän lisäksi muutakin myönteistä. Mari Palon ääni oli kaunis. Olen ehkä aiemmin kuullut kun hän laulaa Matteus-passiota Oulussa joskus kauan sitten. Hän lauloi Schubertia, tuttuja lauluja. Jännä juttu, että pidin lauluista, mutta kun hän lauloi ylimääräisenä Sibeliuksen Var det en dröm niin heräsin henkiin, ja se oli taas sitten jotain ihan muuta. Ja jos vilpittömiä ollaan, niin tämä ylimääräinen, ulkoa laulettu, sai nämä aiemmat Schubertit näyttämään jotenkin harmailta, mitä laulutaiteeseen tulee. Ihminen on tyytyväinen, jos ei tiedä paremmasta, se oli tämän tarinan opetus.

Pianisti soitti Schubertia niin ikään, impromptun ja musiikillisia hetkiä. Tämänkin, jota olen itse viime aikoina tapaillut. Voisin muotoilla tähän, kuten muotoilin heti tuoreeltaan: Ilta ei tuonut minulle Schubertista esiin uusia puolia.

Sen sijaan illalla Naantaliin ajaessani kuulin radiosta virren Vain sinä tunnet minut, vapahtaja. Kuuntelin sen sanoja, ja yritin laulaa mukana, mutten muistanut kaikkea oikein. Tuli mieleen, että kaunis virsi, ja kertakaikkisen huono ihminen tuo runoilija. "Jos luoksesi en pääse voittajana, saan tappioni tuoda kuitenkin".

Lauantain toivotut on mennyt ihan löperöksi. Ennen siinä ohjelmassa ymmärrettiin draaman kaari. Edelleen alkaa humppa puolen tunnin kohdalla, mutta aiemmin ohjelma alkoi systemaattisesti aina hartaalla musiikilla vaiheittain keventyen. Nyt alussa soi jonkin kepeän romantikkosäveltäjän operettialkusoitto. Ei näin! Pitää tietää, mitä saa kun kuudelta avaa radion!

Sen jälkeen tuli Kim Borgin laulama Erlkönig, joka toi muistoja mieleen. Ajattelin, että onpas hienoa kuulla Erlkönig, kuulenkohan sen tänään toistamiseen. En tietenkään kuullut, onhan se leimallisesti mieslaulajien juttu. Mutta on sitä joku nainenkin joskus laulanut. Borgin pianisti oli erinomainen. Borg on myös erinomainen, mutta hänen kannattaisi laulaa muita lauluja.

Sitten tuli Tsaikovskin balettimusiikkia. Ajattelin, että kehveli sentään, miten taitavasti tämä teos on sävelletty. Eikä jotenkin yhtään häirinnyt, että musiikki on aika soitettua. Minä en ole korviani Tsaikovskilla myrkyttänyt. Ehken ole niitä hittilevyjä ihan asiasta tehden kovin paljoa kuunnellut. Muuten, musiikki, jonka tuntee, tulee henkiseksi pääomaksi, johon voi aina mielessä palata ja kuvitella sen musiikin. Kuten ne näkymättömät kuvatkin.

Oliko se ennen lauantain toivottuja kun tuli hieno mieskuorolaulu, Madetojan Kaunehin maa. En ole koskaan päässyt sitä kuorossa laulamaan. Siinä on hieno sävelellinen kliimaksi, ja miksei runollinenkin. Senkin kuulin autossa. Vai kuvittelinko vain? Tulikohan se lauantain toivotuissa? Yhtä kaikki, se oli niin hieno elämys, että aina ei edes konsertissa koe samanlaista. Jostain kumman syystä illalla keittiötä siivotessani laulu tuli Yle radio yhdestä uudestaan. Eri levytyksenä ehkä. Voi, miten mukavaa sitäkin oli kuunnella! En voi selittää.

S.

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Kamala kertomus

Istuin saunassa lauteilla poikani kanssa ja poltin selkäni nojatessani havupuiseen vaakalautaan. Se oli sellainen sopiva impulssi, jonka myötä puhkesin puhumaan. Ja kun uimahallin saunassa puhuu, niin muut varmasti kuuntelevat. Kun puhuu luokan edessä oppilaille opettajan roolissa, kaikki eivät välttämättä kuuntele. Ainakaan aina.

Ja niin käynnistyi keskustelu suomalaisessa saunassa. Keskivartaloltaan huomattavan laaja ja ääneltään huomattavan taaja mies kysyi kahdeksanvuotiaalta pojaltani, osaako tämä uida. Vastaus oli vähän varovainen (myöhemmin altaassa hän osoitti sekä minulle että miehelle, että osaapa hyvinkin). Mies kysyi, onko poika uimakoulussa. No, koulussa ovat opetelleet, ihan useammankin opettajan johdolla.

Mies katsoi poikaani. "Minä olen tuollaisen tytön nostanut kerran merenpohjasta. Siellä se makasi selällään silmät auki. Sukelsin hänet ylös ja kannoin sylissäni rantaan. Muistan aina ne avonaiset silmät. Tyttö oli mennyt rantaan isäänsä etsimään. Olin vuokrannut mökin viikonlopuksi, mutten saattanut olla siellä ollenkaan sen jälkeen, mää lähdin pois. Arvaaksää, " mies sanoi ja katsoi minuun, "se tuntui niin pahalta, mää meinasin pyörtyä. Opettele sinä uimaan, niin ei käy sinulle sillä lailla."

Poika kuunteli tarinaa tarkkaan, muttei palannut siihen enää myöhemmin. Muita juttelimme.

S.

torstai 21. tammikuuta 2016

Kiukahdin

Omaa suunnittelemattomuuttani ja uppoutumistani vain, jätin lapsen koneen äärelle ilman tarkkaa visiota siitä, miten homman hoidan loppuun. Pomminvarma resepti (en lapsena ymmärtänyt, miten ne pojat keitti sitä soppaa vanhalla reseptillä ja sitten epäonnistuivat. Soppa menee kyllä pilalle vanhetessaan, mutta ei kai reseptin pitäisi mennä miksikään? Vai miksi ne tiesivät, ettei se onnistu?) jonkinasteiseen ja -muotoiseen vanhemmuuden epäonnistumiseen. 

Kun sitten lapsi turhautui, en osannut olla aikuinen ja purin turhautumistani häneen. Rauha laskeutui ja lausuimme jo illan mittaan turvalliset rakastavat sanat. Mutta kun äiti tuli illalla kotiin, ja tytär oli tapansa mukaan vielä hereillä, hän ensimmäisenä uutisena kertoi lattialle rakentamastaan tilapäissängystään: "Isä on huutanu mulle eikä oo pyytäny anteeksi."

S.

lauantai 16. tammikuuta 2016

Vaarallisia tilanteita ja verenpainetta

Eilinen oli niin rikas, tapahtumiltaan, että siitä voi kirjoittaa. Oma päiväni sisälsi myös seisahtuneisuutta, mutta sellaista se rikkaus on. Sitä paitsi todistettavasti voi kirjoittaa myös päivistä, jolloin ei tapahdu mitään.

Muuten, muistia voi harjoittaa monin tavoin. Yksi tie parempaan muistiin on, että harjoittaa huomiokykyään. Oppimisessa ja sen nopeuttamisessa on lopulta kyse ainoastaan keskittymiskyvystä. Aivojen erilaisuudella oppimisen eroja ei ole voitu selittää. Jos pystyy keskittymään yksinomaan yhteen asiaan, muistaa, oppii ja sen jälkeen saattaa ymmärtää.

Siksi on niin, että edellispäivän muisteleminen on erinomaisen hyvä tapa harjoittaa muistamista. Jos joka päivä käyttää viisi minuuttia edellispäivän tapahtumien muistelemiseen, voi kahden viikon päästä huomata, miten muisti on parantunut. Se, mihin keskittyy, kasvaa. Jos keskittyy mahaan, maha kasvaa.

Heräsin varhain. Menin koiran kanssa aamulenkille Munkvikin luontopolulle. Siellä on ihan rauhallista. Koira hävisi metsään, nykyään saan sen kutsumalla jotakuinkin vaivattomasti luokseni. Huusin viisi minuuttia. Sitten hän tuli. Kävelin edes takaisin, mutten mennyt jäälle. Jokin epärationaalisesti pelotti; jään pintaan oli tullut nuoskuutta. Pinnalla oli lunta, ja pohjalta lumi oli kostunut. Olin kävellyt jäällä jo sunnuntaina, viisi päivää aikaisemmin, ja sen jälkeen oli joka päivä ollut täkäläisittäin kova pakkanen. Mutta kuljin kiltisti maalla. Metsä oli pimeä, valoa oli sen verran että polku erottui. Kuuntelen yleensä koiralenkeillä äänikirjoja, ja niin tein nytkin. Kopistelin saappaitani juurakoihin, joita en erottunut, ja irvistelin, kun pottuvarpaani pösähti saappaan sisäseinämään. Tietäkää, että olen turmellut pottuvarpaani pohjoisen ilmanalassa niin, että kynsivalli on pysyväisluontoisesti arka. Karjaisin hiljaa kipuani ja mietin samalla, että olisi parempi, jos pystyisi välttämään negatiivisia tunteita tai ainakin irtautumaan niistä mahdollisimman nopeasti.

Aamun kyytijärjestelyt päivittyivät, kun rouva pyysi, että hoitaisin tyttären päiväkotikuljetuksen. Hoidin. Hoidin myös leivänhaun. Ja autoin yhtä kouluun. Ja odotin palaverivieraita. Yksi tuli, ja piti palaverin, ja kun toinen tuli, ensimmäinen lähti. Palaveri tuli valmiiksi. Puhuimme jälkimmäisen kanssa muista aiheista, mm. kirjasta, joka ärsytti häntä hirveästi. Hän aikoi lukea sen loppuun. Minä olin suositellut sitä hänelle.

Menin yläkertaan töihin. Sain ihmisiä kiinni, mutten saanut heitä innostumaan siinä määrin kuin ajattelin, että on mahdollista. Yhdeltä menin luovuttamaan verta naapuriin. Join kolme lasia karpalomehua. Olisi pitänyt juoda vielä neljäskin. Ensi kerralla sitten, jos heillä vain on karpalomehua silloin. Siellä muuten on muna-anjovis-saaristolaisleipiä, joita varten ihmiset tulevat luovuttamaan verta. En tiedä, kuka niistä tarjoiluista vastaa siellä. En syö anjovisleipiä, vaikka niitä kerran meille tuotiinkin, ylijäämiä.

Palasin kotiin. En voinut tehdä töitä niin pitkään kuin aioin, tuli muutoksia päiväjärjestykseen. Kuuden maissa lähdin kylään. Sinne tuli muitakin. Vein riisipuuron, CD-soittimen, kaiuttimet, muutaman äänilevyn. Istuin ison talon olohuoneessa ja ajattelin, että miten voi olla näin hiljaista ja rauhallista. Isäntä istui vastapäätä ja sanoi, että niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, kohta on sinullakin talo tyhjänä ja rauhallista. Mieleni täyttyy yleensä kyllä ihan toisenlaisista ajatuksista, mutta kun sitä ryhdyin ajattelemaan, niin tuntui vähän mahdottomalta tosiaan. Mutta siinä tämä perheenisä istui, eikä ollut kuin kuudenkymmenen, ja oli ihan tyhjässä ja siivotussa talossa. Vaimokin oli lähtenyt vieraiden alta pois.

Yksi joutui perumaan viime metreillä tulonsa. Toinen oli perunut jo aiemmin. Kolmatta ei saatu kiinni että olisi pyydetty mukaan. Neljäs oli jo tulossa, mutta käden jo ollessa ovenkahvassa hänen puhelimensa soi ja häntä pyydettiin kotiin. Siellä oli lapsella havunneula kurkussa, eikä sitä saatu pois. Kamalaa, oikeasti. Mutta yksi toisensa jälkeen myös paikalle päässeet saapuivat. Yksi tuli suoraan linnasta, ja aikoi mennä sinne takaisin seuraavana aamuna kuudeksi. Hänellä ei siksi ollut äänilevyjä mukana. Mutta hän soitti oman toivemusiikkinsa minun mukanani tuomaltani Koopmanin jouluoratoriolevyltä. Se oli se tenoriaaria Ich will nur dir zu ehren.

Jokaisella oli mieleenpainuvia tarinoita joululevyistä, joita he toivat mukanaan. Näkökulmat vaihtelivat, ja musiikkikin vaihteli. Joku arkaili itseään ja omia mieltymyksiään. Turhaan. Minun poissaollessani kotona yksi lapsistani oli nostanut kuumeen, samalla kun toisen kuume oli laskenut. Tämän toipuvan potilaan oireena oli kuitenkin hurja verenvuoto, jota ei saatu tyrehtymään. Lopulta sain hyvin hätäisen puhelun, jonka aikana puin vaatteet päälleni ja pian olin jo matkalla. Kaikki tavarani jäivät vieraisiin. Poikani verenvuoto, jonka kuiva pakkasilma lääkärin mukaan aiheutti, jatkui voimakkaana niin kauan, että osa verestä päätyi nieluun ja hyytyi sinne vaarallisesti. Onneksi tästä selvittiin. Minä en voinut vaikuttaa asiaan. Kun tulin kotiin, sinne soittamani ambulanssi oli jo ehtinyt perille. Samalla vuodon tukkimiseen oli saatu apua. Kaikki oli rauhallista. Kuopus valvoi sängyssään. Kun yövieraat lähtivät työvuoroaan jatkamaan, he kehottivat tytärtämme nukkumaan. Minä siivosin vessan. Menin nukkumaan. Vähän vielä piti tapahtuneesta puhua vaimon kanssa.

S.

torstai 7. tammikuuta 2016

Kiitollisuus - tacksamhet

Soitin loppiaisena ystävälleni. Hän kertoi, että olivat ottaneet perheensä kanssa aamun rauhassa. Heräilivät kun kerkesivät. Nousivat ylös ja menivät saunaan. Kun koko muu joukkio oli poistunut saunasta, ystäväni oli jäänyt lauteille. Hän, perheenisä, kertoi, että oli kelaillut mielessään erilaisia kiitollisuuden aiheita. Siis aktiivisesti mietiskellyt elämäänsä kuuluvia asioita, joista on syytä tuntea kiitollisuutta. Hän kertoi, että oli löytänyt lukuisia, ja oli iloinnut. Tulin hyvälle tuulelle kuunnellessani hänen tuoretta kokemustaan. Sanoin, että minullekin saunan laude on paikka, jossa koen saavani ajatella rauhassa. Täytyypä ensi kerralla keskittyä tuohon kiitollisuuteen omassakin saunassa.

S.

Tieto on valtaa

Poika kysyi, miksi soditaan. En jaksanut alkaa miettiä. Valitettavasti. Mutisin jotain vallasta. "Mutta eikö tieto ole valtaa?" Sanoin että joo. Johon hän sitten, että eikö sitten tietämällä päädytä siihen, ettei kannata sotia. En muista, mitä siihen sanoin. Tuskin mitään viisaampaa ainakaan.

S.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Kirja, jolle olisi pitänyt nauraa mutta en kovin monesti osannut

Luin vessanpönttölukemisena George Orwellin eläinten vallankumouksen. Olen lukenut niin pitkälle Solsenitsynin Gulagia, että Eläinten vallankumous ei oikeastaan naurattanut ollenkaan. Erinomaisen hyvä kirja; ei kaikki hyvä naurata. Lyhytkin. Siinä on helppoja sanoja, tällainen keskinkertainen lukija sen ymmärtää kyllä hyvin.

Eläimet puhutaan ympäri kerta toisensa jälkeen. Musta käännetään valkoiseksi. Kirjan loppukohtaus on hyvin visuaalinen. Se jäi jotenkin mieleeni.

Kirja ampuu yli, mutta kun ei ammu. Se on tietysti kommenttipuheenvuoro totalitarismiin. Törkeät karikatyyrit ja liioittelut ovat todellisuudessa sitä itseään, todellisuutta. Kirja on julkaistu toisen maailmansodan aikaan. Esim. Neuvostoliitossa samanlainen sorto ja epäelämä jatkui pitkälle sodan jälkeen. Kirjan ilmestyttyä materiaalia oli kuitenkin kertynyt jo ihan riittävästi. En minä tästä oikein osaa muuta sanoa. Kirja on klassikko. Niin moni on aikonut sen lukea, että se on synnyttänyt laajalle levinneen lausahduksen: EVVK, Eläinten Vallankumous voisi kiinnostaa.

S.