Musiikki koskee

Jim Rohn, jota olen viime viikkoina kuunnellut, koska hänen englantinsa ja ajattelunsa on niin sanomattoman joustavaa, on lisännyt elämänlaatuani. Ukko on jo vainaa.

Musiikki tietysti myös. En ehdi paljoa soittamaan, sillä en ole ammattilainen. Mutta olen koko aikuisikäni soitellut. Työstän aina jotain kappaletta, ja jos jaksan opetella uusia, uusi musiikki palkitsee minut. Huomasin hiljattain, että hämmästyttävän moni kappale, johon olen rakastunut, on f-mollissa. Ei muuten tule yhtään f-mollisinfoniaa mieleen. Onko Brahmsilla?

Soitin sunnuntaina. Rouva meni kirkkoon tytön kanssa harjoittelemaan, minä lupasin tulla paikan päälle kun kellot soivat. Vieraat lähtivät puolelta. Soitin 20 minuuttia. Hinkkasin f-mollikappaleen muutamaa tahtia. Valetta, oli niitä enemmän. Soitin kuitenkin samaa kohtaa monta kertaa. Yritin oppia. Oli kiva soittaa kun tiesi, että sai rauhassa soittaa 20 minuuttia.

Kun menin ulos, naapuri huusi pihaltaan, että hei, kuka siellä soitti pianoa. Ja hän puhkesi ihastelemaan, että voi miten kaunista, ja hän oli kyykkinyt kukkamaallaan ja toivoi, että aika pysähtyisi ja vaikka hänen piti vaihtaa paikkaa (hyvin tehokas on tämäkin naapurimme) hän vain oli aloillaan ja kuunteli. Oli kuulemma oikein rauhallista ja rauhoittavaa. Minä hymyilin ja ilahduin ihan vilpittömästi, että soittoni tällä tavalla oli vaikuttanut. Minusta musiikilta ei voi enempää pyytääkään.

Sama kävi viikon päästä naapurissa. Olen töissä kävelymatkan päässä kotoani eräässä rakennuksessa, jossa on aulavahti. Sain häneltä luvan soittaa pianoa, näitä minun f-mollikappaleita. Kun palautin tuolin, hän sanoi: sinähän todella soitit pianoa etkä vain pimputellut. Ja tämä hiljaisen oloinen mies alkoi luonnehtia musiikkia ja hänkin oli todella vaikuttuneen oloinen kuulemastaan. Vaikka soitin väärin ja meni välillä vähän harjoitteluksikin. Mutta kai se oli rauhoittavaa. Hän kuvaili musiikkia iloiseksi ja valoisaksi, ei tuntenut sitä aiemmin. Hassua, että kaikki kappaleet olivat mollikappaleita. Ehkä se molli/duurijako onkin vähän kökkö, jos sitä pitää ilo/suru -jakona. Bachin jouluoratorio loppuu mollikoraaliin "Oi rakkain jeesukseni" jonka päälle vasket soittaa duurissa säestyssettinsä. Mieletöntä!

S.

Kun kaikki kolahtaa

Kolahtaminen voi olla vahinko. Siis että kuljettaa jotain esinettä ja yrittää varoa ja epäonnistuu. Tulee kolaus. Kolaaminen on toinen juttu. Jääkiekossakin muuten kolataan. Ajetaan yli. Väkivaltaa, institutionalisoitua. Valtion väkivalta on monopolisoitua.

Paikoilleen kolahtaminen on myönteinen ilmaisu. Ilmaisu ja ilmaus ovat samoja asioita. Brahmsin kolme viulusonaattia ovat "samoja erejä" (Kun Petja oli pieni, ehkä kolme tai neljä, hän kysyi: onko lämmin ja kuuma samaa eroa?"). Ne on veistetty vahvasta puusta, saattaapa olla samaa puulajia kaikki. En minä niitä niin hyvin tunne. Mutta voin sanoa, että olen kuunnellut. Lainasin joskus levyn. Nyt menin koiralenkille illalla. Panin napit korvaan. Tuuli, paleli, oli kylmä. Vain neljä astetta. En ajatellut, että huhtikuu on kuukausista julmin. En ehtinyt, kuuntelin vain Brahmsia. Luulen, että lenkkini alussa olin ensimmäisen sonaatin alussa. Aiai miten oli keskittynyttä, sisäistynyttä ja arkaaistakin soittoa. Soittajaksi paljastui sittemmin Isaac Stern, pianisti oli Alexander Zakin. Levytys oli jostain kuusikymmenluvulta. Todellinen aarre. Sen oli valinnut Inari Tilli, jonka nimen kirjoitin tänne muuten ihan hiljattain. Mutta kun siinä vastaava tuottaja vastaa -ohjelmassa käsiteltiin viimeksi näitä toimittajia, jotka tekevät musiikkivalintoja, ja kehuttiin heitä, niin samassa hengessä nyt sitten vielä kerran. Kun lenkkini loppui, olin kolmannen sonaatin jossain osassa.

Kuuntelin miten juurevaa, yksinkertaista ja kuitenkin romanttisen rehevää oli Brahmsin musiikki. Muistelin äänikirjaa, jossa kerrottiin, miten Brahms on saanut  sävellyksensä kuin jumalaisena ilmoituksena, ja kirjoitti ne usein yhdeltä istumalta kohdilleen. En tiedä, pitääkö paikkansa, mutta sen uskon, että hän työskenteli alitajuntaansa vahvasti nojaten aina säveltäessään. Tiedätkö, minun oli helppo uskoa sitä, kun kuuntelin Isaac Sternin soittoa. Se oli niin ekonomista, viulu soi niin sietämättömän kiinteänä, ja äänitys oli juuri niin hyvä kuin vain tarttee ollakin. Hitaat ja kevyet jouset olivat juuri hitaita ja kevyitä. Voi, kunpa saisin ne sonaatit vielä kuultavakseni. Suurin osa musiikista, joka tulee Yle Radio Yhdeltä on nykyään Areenassa kuunneltavissa jälkikäteen. Se on hyvä. Pieni osa musiikista on kuultavissa vain suorana. Tämä nyt sattui olemaan sellainen. Mutta sellaista elämä on, ainutkertaista. Hetket tulevat ja menevät, ja voi niitä, jotka jäävät haromaan menneisyyteen, sillä niin jää elämä elämättä.

S.

"Ei tule mitään painokelpoista mieleen"

Matti Apunen oli torstaina YLE-verovaroin kustannetun puhekanava Yle Puheen aamun vieraana. Juuso Pekkinen haastatteli häntä. Ohjelman voi kuunnella täältä. Suosittelen. Periaatteessa haastattelun aiheena on kirja, jonka Kirsi Piha ja Ellun muut kanat ovat ideoineet. Kirjoittajina on Hannu Mäkelää sun muuta. Jokainen on saanut kirjoittaa rakkaudesta mitä vain haluaa. Matti Apunenkin on pyydetty mukaan. Kirjasta ei haastattelussa lopulta kuitenkaan kovin paljoa puhuta.

Matti Apunen on älykäs, toisin kuin ne julkisuudessa viihtyvät, jotka väittävät itseään älykkääksi. En jaksa tästä aiheesta puhua kovin paljoa. Sanottakoon, että pidän itseäni varsin keskivertoihmisenä tässä katsannossa. Monella muulla mittarilla mitattuna olen erityinen, ja ylpeä siitä. Vaimolleni tuotan tosin usein kipua olemisellani. Siitä olen aidosti pahoillani ja surullinen.

Nyt en ole kuitenkaan surullinen. En iloinenkaan, vaikka hymyilyttääkin. Kuuntelin juuri toistamiseen Matti Apusen puhetta. Sitä ryydittävät radiojuontajan valmiiksi mietityt kysymykset. Haastattelija ei ole nolla; hän pystyy kommentoimaan lennosta joitain Apusen esiin nostamia näkökulmia tai huomioita. Tässähän toimittajan veri usein punnitaan: reagoivilla kysymyksillä hän pystyy osoittamaan, että kuuntelee haastateltavan puhetta. Se taas vaatii käsikirjoituksesta luopumista, tilanteelle herkistymistä, heittäytymistä ja rohkeutta. Avoimuuttakin, ja itsensä altistamista. Mitä tähän Puheen aamun haastattelupätkään tulee, niin varsinaista substanssiskismaa Pekkinen välttelee. Sen sijaan haastattelija on valinnut retoriikakseen erikoisen intermediatorismin, välittäjäaineenvaihtajan roolin. Hän siis kertoo, että "näin sinusta ajatellaan". Hän aloittaa tyylilajin siinä neljän ja puolen minuutin kohdalla. Haastattelija siteeraa ensin ohjelman aiheena olevan kirjan kirjoittajaa, ilmeisesti esipuheesta tai vastaavasta. "Aihe on ajankohtainen aikana, jossa kohtaamme paljon vihapuhetta, ymmärtämättömyyttä ja oman edun tavoittelua." Sitten Pekkinen jatkaa: "On olemassa joukko ihmisiä, jotka näkee ehkä tän pikkasen irvokkaana. Siis monelle Matti Apunen edustaa nimenomaan sitä hyväosaista jengiä, jonka synniksi sanotaan se oman edun tavoittelu suuren enemmistön kustannuksella." Tähän Matti poloisen on sanottava jotain. Pysäytetäänpä. Mitä tällaiseen "kysymykseen" kuuluu vastata? Miten tähän voi vastata? Ei mitenkään. Väitetään, että on olemassa joukko, jotka ajattelee Matin kuuluvan pieneen sortajien joukkoon. Kätevästi vältämme argumentoinnin tällä konstilla. Odotellaan vain, mitä Pikku-Matti sanoo. Pieni änkähtävä oho-rykäisy, jonka jälkeen epävarma kysymyspari: "Ketkäs sellaisia ihmisiä ovat? Mitäs minä olen tehnyt ansaitakseni tämän?" Ja taas toimittaja jatkaa, ottamatta kantaa itse asiaan: "Mä en oikein tiedä, tota, ehkä sekin jo kertoo jotain mä kyselin twitterissä vähän eilen että onks kellään mitään kysyttävää Matti Apuselta kun tulet tänne vieraaksi ja mä sain lähinnä tän sorttisia viestejä että tota, "Ei tule mieleen kuin julkaisukelvottomia kysymyksiä"" Ja taas on puheenvuoro Matilla. Mitä sanoo Matti? Mitä sanoisit sinä, jos sinua lähestyttäisiin suorassa radiolähetyksessä vastaavalla menetelmällä. Että netissä jotkut ihmiset sanovat, että sulta ei tule mieleen kysyä muuta kuin jotain julkaisukelvotonta. Että miten vastaat näihin syytöksiin. Minä ehkä alkaisin itkemään. En tiedä, itkettääkö Mattia koskaan näissä tilanteissa. "Okei. Selvä. Tota..., joo, siis ajatus siitä, että mä olisin jotenkin itsekkyyden advokaatti, niin tota, se on must aika niinkuin, aika niinkuin erikoinen. Et tota kylhän täs vähän niinku yhteisel asial ollaan, Suomen asialla, työpaikkojen asialla. Sitä voi nyt tietysti lähestyä monesta kulmasta, mutta tota... en tiedä... sitä sun pitäis varmaan kysyy näiltä ihmisiltä, että miks he ajattelee näin." Ihan hyvin kaarrateltu siihen ainoaan loogisesti oikeaan vastaukseen, vieläpä kohteliaasti. Tämän olisi voinut vastata periaatteessa ihan suoraankin. Minä luulen, että Matti Apunen halusi olla kohtelias koko haastattelun ajan, vaikkei välttämättä kovin intohimoisesti suhtautunutkaan tilanteeseen. Luulen, että hän turhautuu, kun joutuu pehmeän ajattelun piiriin. Ajattelusta tekee pehmeää se, ettei tässä kohtaa kerrota, ketkä ajattelevat ja ennen muuta miksi ajattelevat. Jos pohjana olisi ollut Matti Apusen sanominen, sitaatti, niin tällaisen kysyminen olisi ollut paljon oikeutetumpaa. Minusta tämä tuntui nyt haastateltavan huonolta kohtelulta.

Toimittaja tarjosi kuulijoille sitten mahdollisuutta keskustella twitterin kautta aihetunnisteella sejase Apusen kanssa. Muistaakseni ei tullut muuta palautetta itse ohjelmaan saakka kuin loppupuolella yksi lämmin kehu, jossa mainittiin Apusen pehmeä baritoni ja suositeltiin hänelle äänikirjan lukijan uraa. Toimittaja jatkaa vielä kirjasta, jonka tuotot ohjataan hyväntekeväisyyteen. "Matti Apunen ja hyväntekeväisyys on tällainen kombo, joka on monelle punanen vaate, koska joillakin tuntuu olevan sellainen käsitys, että sä oot valmis korvaamaan hyvinvointiyhteiskunnan heikompia tukevat toiminnot hyväntekeväisyydellä. Sä avauduit tästä asiasta just Kauppalehdelle. Ilmeisesti tää kärjistys ei ihan pidä paikkaansa, jos sulta itseltäs kysytään." Nyt Matin puheenvuoroa jo pohjustettiin pienellä loivennuksella. En kirjoita tähän hänen vastaustaan kokonaan, mutta tätä keskustelua seuranneet tietävät kyllä, miten hän vastasi tähän kritiikkiin. Hän ei siis ole ajamassa alas näitä puheena olleita palveluita. "se, mitä mä oon sanonu hyväntekeväisyydestä, se on kaikki siihen päälle". Lyhyesti, Matti haluaisi, että ihmiset ottaisivat itse selvää ja toimisivat subjekteina, kyselisivät ja penkoisivat, ja ojentaisivat sitten kätensä sinne, missä apua tarvitaan.

No, mitä Juuso Pekkinen sitten kysyy Matti Apuselta? "Kuinka moni niistä, jotka kiertää veroja panamalaisten asianajotoimistojen kautta laittaa säännöllisesti rahaa hyväntekeväisyyteen, onksulla näkemystä siihen?" Matti säilyttää malttinsa. Jos joku satunnainen ihminen kyselisi häneltä kokkareilla tai jossain raitsikkapysäkillä tällaisia, luulen ettei hän jaksaisi olla kovin kohtelias. Nyt hän minusta onnistuu aika hyvin. "Toihan on tietysti mahdoton kysymys, ja tiedät sen jo kysyessäs, mä en tiedä ketkä siellä on ja ketkä sitä käyttää, en tiedä." "No mut se on esimerkki siitä, että sitä tahtoa ei välttämättä löydy pistää siihen yhteiseen pottiin, vaan ehkä tässä tullaan siihen oman edun tavoitteluun.". Tästä Matti pääsee sitten puhumaan omalle mielialueelleen, rikkaiden veronmaksuun. Verohallinnon mielestä suomalaiset rikkaat ovat erittäin hyviä veronmaksajia, kuulemma.

Seuraa pari käsikirjoituksen mukaista kysymystä, joista jälkimmäinen johtaa keskustelun verotuksen ihannetilanteeseen Apusen vinkkelistä. Vastaus on sitä, mitä hän on johdonmukaisesti puhunut. "Mä toivoisin, että ihmiset ei sokeasti uskoisi, että verojen kiristäminen on aina hyvä asia". Apunen puhuu mm. siitä, miten korkeammat verot menevät aina myös osin korkeampien hallintokulujen kattamiseen. Björn Wahlroos on muuten sanonut, että verojen laskeminen on aina hyvää politiikkaa. Nämä Matin ja Björnin lausunnot voisivat tulla samasta suusta, mutta se ei tarkoita sitä, että näiden lausuntojen antajat olisivat samalla tavalla ajattelevia ihmisiä. Enkä nyt ala Björnin ajattelua arvailemaan tai availemaan, en tunne sitä lainkaan. Mutta vastaavalla tavalla vedetään keskustelussa yhtäläisyysmerkkejä erilaisten ajattelijoiden välille. Juuri ketään ei kiinnosta, mitä sanotaan, kiinnostaa vain, kuka sanoo ja miten siitä voisimme mielemme mukavasti pahoittaa. "Ei tule mitään painokelpoista mieleen" on kyllä hyvä osoitus siitä, miten meillä keskustellaan. Yleisesti Matti siis on sitä mieltä, että sokea luottaminen valtioon, poliisiin, lakeihin ja yhteiskuntaan passivoittaa. Olen samaa mieltä. Aktiivinen toimijuus, subjektiksi tuleminen, sen sijaan pelastaa yksilön itsensä ja sitä myöten hänen lähipiirinsä, joka voi sitten laajentua miten paljon tahansa. On ihmisiä, jotka oikeasti haluavat jakaa keräämänsä hyvän ihmiskuntaan takaisin. Bill Gatesista, joka luopui suuresta omaisuudestaan heikompien hyväksi, ei kukaan puhu enää mitään, vaikka Microsoftin voimien päivinä hänen kimppuunsa käytiin aika kovin ottein. No, tämäkin on pidempi tarina oikeasti.

Juuso Pekkinen: "Miltä susta tuntuu?; mä seivaan nyt herkempien korvia kaikkein härskeimmiltä jutuilta mitä susta on sanottu ja tiivistän tän sua kohtaan esitetyn kritiikin siihen mitä Riku Rantala susta sano pari vuotta sitten tän saman ohjelman haastattelussa: "Matti Apunen saa rikkailta palkkaa siitä, että hän perustelee rikkaiden etuoikeuksia päivästä toiseen ja vuodesta toiseen lehtien palstoilla." Miltä se tuntuu ku susta puhutaan kuin Björn Wahlroosin Bentleyn roiskeläpästä?" Ja Matti vastaa: "Ku mä en juurikaan näitä juttuja kuuntele" ja kertoo, että hänen "viisas vaimonsa" kehottaa häntä toisinaan olemaan menemättä sinne sosiaaliseen mediaan lukemaan sinne kirjoitettuja viestejä. Hän myös puhuu henkilön demonisoinnista, mikä tarkoittaa sitä, että kun joku ihminen on julistettu kelpaamattomaksi, ei hänen argumenteistaan sen jälkeen tarvitse välittää (koska argumenteista ei haluta tai niistä ei osata keskustella). Matti mainitsee myös, että Riku Rantala oli taannoin kieltäytynyt kahdenvälisestä julkisesta keskustelusta, joka käsitteli tätä hänen avaamaansa aihetta.

Tulonjako nallekarkkienjakometaforana on ontuva. Vaikka sille onkin sijansa, historiallisesti katsottuna varsinkin. Tästä joskus lisää. En jaksa nyt. Ja toki kyseessä on monisyinen ja vaikeastikin avautuva asia. Lisäksi on kyse ideologiasta, joka tunnetusti on lujassa, vaikka tosiasiat ympärillä muuttuisivatkin. En viittaa sen enempää omaani kuin muittenkaan aatemaailmaan. Näin se vain menee. Kerran omaksuttu näkemys maailmasta tai sen tilasta tahtoo vain olla ja pysyä. Ja olitpa sitä tai tätä, niin ravistelu voi tehdä hyvää.

Toki Pekkinen antaa Matille puheenvuoroja myös aidosti hänen omien puheittensa perusteella, esim. tuoreisiin tai vanhempiin kolumneihin viitaten. Se on hyvää politiikkaa. Kuuntele itse. Mutta kuuntele tarkkaan, ja kuuntele, mitä Matti sanoo, ja jos voit, kuuntele myös, mitä hän ei sano. Samaa tietysti toivon Pekkisen kommenttien kohdalla. Samalla tavalla häntäkin tulisi kuunnella. Toivottavasti minäkin kuuntelin ja kohtelin Juusoa oikein. Kun välillä tuntui, että hänen valintansa eivät oikein olleet, no, parhaita mahdollisia.

S.

Vakavaa musiikkia

En mielelläni nyt veistelisi, enkä veistelekään. Mutta jos veistelisin, sanoisin, että olin elastisen keikalla.

Mistäköhän aloittaisin? Jos nyt vaikka matematiikan luonteesta. Siis siitä kysymyksestä, onko matematiikka aina ollut vai onko se jotain, minkä ihminen on luonut. Sehän on nimittäin ainoa tiede, joka ei korjaa itseään; mitään korjattavaa ei ole. Enempää ei tänään matematiikasta.

Musiikkiosastolla Johann Sebastian Bach tuo mieleen tämän kysymyksen. Hänen sävellyksensä saavat minut usein ajattelemaan, että tämä kaikki on ollut jo olemassa, kaikessa loogisuudessaan. Erityisesti fuugaa ja yleensä polyphoniaa kuunnellessani päädyn tähän ajatukseen. Myös Einojuhani Rautavaara kuvaa samaa ajatusta, että hän on ikäänkuin kätilö, joka vain avustaa musiikkia putkahtamaan ihmisten ymmärtämään muotoon, että se ikäänkuin on jo olemassa ja odottaa vain muodonantajaansa. Mitä Einojuhaniin tulee, en ole koskaan osannut ottaa häntä ihan täydellisen vakavasti, tässäkään asiassa. Toisaalta uskon, että näin hän kokee. Mutta kyllä Johann Sebastianin kohdalla koen tämän syvästi näin, vaikken tiedäkään hänen asiaa pohtineen. Sulho Ranta muuten kirjoittaa hupaisanpuoleisessa kirjassaan Sävelten mestareita, että J. S. Bach oli verrattain yksinkertainen mies. (Ranta kirjoittaa kirjassaan muistaakseni J. B. Lullystä, että tämä sairastui, mutta jatkoi työskentelyään kuumeisella tahdilla)

Kuulin hetki sitten, miten Key Ensemble lauloi Johannespassion. Ylhäältä saneltua musiikkia ilman muuta. Kuoro oli niin hyvä, etten ole parempaa tämän teoksen äärellä kuullut. Soittajatkin olivat hyviä. Joukossa oli Lilli Maijala, joka on vielä kolmen päivän ajan Areenasta löytyvässä dokumentissa Kvartetin synty. Häntä ja montaa muutakin olisin halunnut haastatella esityksen jälkeen, mutta karkasivat kuin kamelit keitaalle kaikki esiintyjät heti kun taputus oli päättynyt. Jäljelle jäivät musiikillisissa tuntemisissaan tavaroita roudailemaan kanttoriskunta sun muut suntiot, joiden tehtäväksi tämä usein jää. Kunpa nyt Tero-kanttorin onnistui pitää mielensä illan henkisessä ja hengellisessä annissa vaikka kirkossaan joutuikin sitten esityksen päätyttyä tuoleja kantamaan.

Lilliltä en olisi kysynyt mitään Johannespassioon liittyvää. Orkesteri oli yksinkertaisesti hyvä, eikä se siitä jauhamalla muuksi muutu. Muutamaa laulajaa olisin halunnut haastatella. Ensinnäkin mezzosopraano Kristina Raudasta, joka lauloi hyvin kauniilla äänellään kaksi kaunista alttoaariaa. Olisin halunnut taputtaa häntä olkapäälle ja kiittää kuulemastani, sillä tiedän, että vaikka koko yleisö on esiintyvän taiteilijan puolella, niin pienikin sekaannus esityksessä mataloittaa kyllä esittäjän oman mielen aina. Ei pitäisi. Pää pystyyn, Kristina! Hyvin lauloit!

Sitä elastista, evankelistan roolin laulanutta Mats Lillhannusta ehdinkin haastatella, kun hän tulee kuoromme vieraaksi. Mainostanpa muuten tässäkin: Paraisilla 9.4. ja Liedossa 10.4. esitetään Bachin motetti Jesu meine Freude sekä Mozartin messu ja Telemannin joku biisi. Tulkaa kuulemaan! Kaukaakin kannattaa, lupaan! Lupaan antaa kaikkeni omalta osaltani ja katsoa sitten sunnuntai-iltana, mihin se riitti. Mats on siis solistina tuolloin. Hänen takia oikeastaan menin tänään sen passionkin kuulemaan, ensisijaisesti. Toki kuorokin kiinnosti. Mats Lillhannus laulaa evankelistan osuuden kautta linjan korkealla, kansainvälisellä tasolla. Hänen tarinankerrontansa on ainutlaatuista ja hän on jokaisen sanansa, sävynsä ja sävelensä takana. Hänen äänensä on tarkka kuin kynsileikkuri ja pehmeä kuin Hesburgerin kinuskinmakuinen kastike (jota olen tässä muuten hörppinyt suoraan purkista muutaman päivän ajan). Tällä tyylillä, tasolla ja intensiteetillä kelpaa kenen hyvänsä Gardinerin vieraaksi. Tänään passiota johtanut Teemu Honkanen voi syystä myhäillä tyytyväisyyttään pitkälle pääsiäiseen.

Sanottakoon, että tarinankerronnallisesti nämä huippukapujen levytyksissä esiintyvät evankelistat ovat yleensä hivenen kliinisempiä, eikä ihan samanlaista heittäytymistä niissä kuulla, jollaista kuulimme tänään. Muuten, live-esitys huomioiden Matsin sävelellinen osumatarkkuus oli hämmentävää. En tästä nyt enempää.

Sitten se tenori. Näytti ihan poikaselta, mutta oli ilmeisesti jo aikamies. Jarno Lehtola. Pidin kovasti. En odota, kuten ennen esitystä kerroin vieressäni istuneille Markolle ja Leena-Maijalle, täydellistä suoritusta tai huippukvaliteettia. Sen sijaan odotan aina ja kaikissa passioissa esiintyjiltä täydellistä uppoutumista teokseen. Minulle pitää välittyä tunne, että laulaja osaa sen, mitä laulaa. Siis osaa asian, sanat ja sävelet. Tässä järjestyksessä. On karmeaa katsella fraasejaan viimeistelevää solistia, joka selvästi on kiinni nuotissa ja laulettavan aarian ilmiasussa, fenotyypissä. Pitäisi olla kiinni genotyypissä; pitäisi olla kiinni siinä, mistä on kyse. Jarno Lehtola oli kiinni teoksessa, kuten tietysti myös Mats Lillhannus. Lehtola lauloi kuorossa, ja tuli sieltä vetämään tenoriaariat. Hän osasi ne. En edes levyltä ole koskaan jaksanut oikein kuunnella sitä erwege-aariaa. Nyt kuuntelin, da caponkin, hyvillä mielin. Tai jos olin tuskainen, niin ainoastaan siitä syystä, että tiesin sen loppuvan ennen pitkää. Olin hyvin otettu tenorisolistin uppoutumisesta teokseen. Myös hänen laulaessaan kuoron rivissä. Kuulkaas nyt kaikki ja kaiken maailman laulajat: opetelkaa ne sanat!! Osatkaa ne, kyllä pitää nämä perusohjelmistot osata ulkoa sanojen osalta. Sen jälkeen ollaan olennaisen äärellä. Sitten kerrotaan tarinaa. Älkää tulko niitten nuottien kanssa heilumaan minnekään, ei kuoroon eikä varsinkaan solistien riviin. Toki niitä voi mukana kantaa ja silmäilläkin, mutta näyttäkää, että osaatte. Osaaminen on sitä, että laulu sujuu, vaikka joku satunnainen sivu partsikastasi olisi repäisty irti. Luottakaa! Osaat sinä, varsinkin sinä ammattilainen. Sinua minä oikeastaan tarkoitan. Me amatöörit, rakastelijat, saamme vapauksia. Me saamme joskus olla nuoteissakin kiinni, sillä meille voi olla tärkeintä, että ylipäänsä pääsee mukaan ja riviin ja laulamaan. Amatöörejäkin kannustan tietysti opettelemaan ulkoa kaiken laulettavan. Se ravitsee ja virkistää mieltä. Mielen rajoja kannattaa koetella. Tulipa paasausta. Tämä on tärkeää. Tämä vaikuttaa moneen asiaan. Kuorossa pitäisi olla erikseen harjoitukset, joissa koeteltaisiin, miten hyvin kuorolaiset ovat opetelleet teoksen sanat. Ei jonkun liuskan mittaisen tekstin opettelu ole mahdoton homma kenellekään. Antiikissa oli tavallista, että oraattorit opettelivat kirjoja, sanasta sanaan, ulkoa. Omnia mea mecum porto, sanoi se muuan haaksirikosta pelastunut runoilija.

Yleisesti ottaen kuoro muuten oli erittäin sisällä musiikissa, jota lauloi. Olin aivan alkukuoron lumoissa, siis heti alusta piti oikein nousta istumaan penkillä. Ja Ruht wohl soi hyvin elastaanisesti, kapellimestarin näpeissä oli hienosti se. Kaunein kaikista maailman koraaleista on tietysti passion päättävä veisuu "Ach Herr, lass dein lieb' Engelein" joka on niin kaunista musiikkia, ettei sitä voi sanoin kuvailla.

Sanoinkohan kaiken? En. Mutta harvoin pääsen passioita kuuntelemaan. Se teille tiedoksi. Onneksi tänään pääsin.

S.

Tietysti olisin Inari Tilliä halunnut myös haastatella. Sitä mukavaa musiikkitoimittajaa, joka Ylellä on monessa mukana.

Tampere on iso kaupunki

Kun kävelee Tampereella niin tulee sellainen olo, että tässähän kävellään ihan oikeassa kaupungissa. Se olo, siis sellainen oikean kaupungin olo, tulee tosin vain Hämeenkadulla ja sen välittömässä läheisyydessä, mutta tuleepahan kuitenkin. Ja punatiilinen tehdasmiljöö siinä vesistön yhteydessä on upea. Se on sellainen Maaseutua ei voi tuoda -tyyppinen realiteetti; samanlaista sopii yrittää rakentaa jonnekin, mutta tuskin onnistuu. Tampereelle sen sijaan sopii tulla katselemaan.

Samanlainen ison kaupungin olo tulee Turussa hyvin pienellä alueella, siinä jokirannassa, sekä Helsingissä melko isolla alueella. Pidän kaupungeista, vuosi vuodelta tunnustan sen itselleni vahvemmin. Kukapa tietää, vaikka saisin joskus asua kaupungissa. Siis isommassa kuin tämä nykyinen asuinkaupunkini.

Nykyinenkin on kyllä mainio. Meillä on joka kevät Arkipelag-viikko, jolloin soitetaan ja kai vähän tanssitaankin ympäri saaristoa. Keskiviikkona, eilen, oli Arkipelag-viikkoon liittyen konsertti kaupungintalolla. Siellä oli 20 kuulijaa. Musiikki oli korkeatasoista. Trio Hanhivaara (Janne ja Liisa Malmivaara ja Timo Hanhinen) soittivat Beethovenin b-duuritrion sekä Dvorakin Dumka-trion. En muista jälkimmäisen sävellajia, mutta viisiosainen ja aika laaja. Sitä oli mukava kuunnella, vaikka vilpittömästi sanon, että vielä mukavampaa olisi ollut ilman sylissä kiehnäävää neljävuotiasta. Kahdeksanvuotias halusi lähteä mukaan seikkailulle (kävelimme kotoa kirjastolle, jonka yläkerrassa tilaisuus siis oli) ja otti skuutinkin mukaan. Musiikin alkamista hän ei millään olisi malttanut odottaa (istuimme ainakin viisi minuuttia paikoillaan ennen kuin soitto alkoi) ja kun se sitten alkoi, lapsi kysyi muutaman minuutin jälkeen, että voiko täältä lähteä pois. Lupasin. Hän yritti ekan osan jälkeen lähteä, mutta ei ehtinyt. Sai odoteltua toisen osan loppuun, ja livahti sitten. Skuutti jäi minulle. Näin ikkunasta, miten vähihköissä vaatteissa ja kumisaappaissa oleva hulmuharjainen tokaluokkalaisemme juoksi suntinvartta pitkin, kävelytietä, suuntana koti. Sinne häipyi kirkkoherranviraston maastoon Beethovenin Allegron soidessa korviini. Tytär kiehnäsi sylissäni koko loppukonsertin, kuiskaili ja työnsi jalkojaan paitani alle. Riisui sukkiaan ja vaati hieromaan jaloista (molemmista yhtä aikaa).

Lupasin siis tokaluokkalaiselle, että hän voi jättää potkulaudan minulle. Kun pääsimme ulos, neljävuotias tarrasi potkulautaan ja potkutteli sillä omaan tahtiinsa kotiin, kaupan kautta (2,5 km). Viimeisen 200 metriä minun piti työntää. Sitä ennen hän oli lykkinyt kuitenkin 2,3 kilometriä. Ihan hyvä suoritus. Välissä siis kävimme kaupassa ja nälkäinen (asiasta ilmoitettiin ääneen siinä Dvorakin trion puolivälin paikkeilla) neljävuotias harjoitteli parhaansa mukaan impulssikontrollia. Ihan hienosti meni. Lupasin palkinnoksi verensokerinnostatusainetta. Kellokin muuten alkoi jo olla. Lähdimme reissullemme puoli kuuden jälkeen. Kotona olimme puoli yhdeksältä.

Minulla oli siis kärryt, joihin sain kauppakassit, ja konsertinaikaiseen paikallaanoloon tympiintynyt lapinkoira, joka koko ajan halusi vetää. Vaihteleviin suuntiin. Aika vahva. Sitten oli teini, joka potkulaudalla kulki siinä rinnalla. Mukava mies.

Tytär kaatui alussa pari kertaa. Itkua ei kuitenkaan uskaltanu tarjota, sillä silloin olisi joutunut ikävään keskusteluun siitä, onko hän oikea henkilö potkuttelemaan isoveljen potkulautaa. Pienessä alamäessä keskittymiseni kuitenkin herpaantui, ja hän kaatui vähän kovemmassa vauhdissa. Lasta sattui ja hän itki. Väsykin oli varmaan. Lohdutin maassa pientä ja kysyin pian, että joko se riittää vai haluaisitko vielä yrittää. Itkien ihan rehellistä itkua sai tyttö sanottua oleellisen: Haluaisin vielä yrittää.

Kun puhutaan musiikista, sanat eivät aina riitä II

Eilen puhuin lasten kanssa koko päivän. Kommunikoidessani aikuisten kanssa välineenä oli älypuhelin ja viestintämuotona kirjoittaminen. Taisin minä jonkun puhelunkin ottaa. Ja juttelinhan minä sen vähäsanaisen lasinleikkaajan kanssa.

Kommunikoin maailman kanssa myös koskettamalla ja katselemalla. Aivoihini välittyi ihan oikeita kuvia. Lisäksi harjoittelin visualisoinnin taitoa. Näkökeskukseen lähtee silloin samanlainen viesti: näen jotain. Nämä kuvitellut ja oikeasti nähdyt asiat voivat sekoittua, ja ihminen, joka ”tietää” nähneensä jotain onkin kuvitellut näkemänsä. Olen sairastellut tammikuun lopulta tauotta, ja hajureseptorit ovat melkein kokonaan pois käytöstä. Se on aika ankeaa, mutta ankeuteenkin tottuu. Ja eteeriset öljyt ovat aika voimakkaita, joten niistä saa jotain tuoksua kun oikein läheltä nuuhkii. Ja valkosipulin hajun tunnistan.

Illalla lapset hoitivat toisiaan hetken. Minä menin konserttiin. Sain ilmaisen lipun. Kuulin jonkun muunkin konsertin jälkeen puhuvan, kun väki valui ulos, että ”tässä oli se hyvä puoli, että tästä ei tarvinut maksaa”. Minä ajattelin tämän lisäksi muutakin myönteistä. Mari Palon ääni oli kaunis. Olen ehkä aiemmin kuullut kun hän laulaa Matteus-passiota Oulussa joskus kauan sitten. Hän lauloi Schubertia, tuttuja lauluja. Jännä juttu, että pidin lauluista, mutta kun hän lauloi ylimääräisenä Sibeliuksen Var det en dröm niin heräsin henkiin, ja se oli taas sitten jotain ihan muuta. Ja jos vilpittömiä ollaan, niin tämä ylimääräinen, ulkoa laulettu, sai nämä aiemmat Schubertit näyttämään jotenkin harmailta, mitä laulutaiteeseen tulee. Ihminen on tyytyväinen, jos ei tiedä paremmasta, se oli tämän tarinan opetus.

Pianisti soitti Schubertia niin ikään, impromptun ja musiikillisia hetkiä. Tämänkin, jota olen itse viime aikoina tapaillut. Voisin muotoilla tähän, kuten muotoilin heti tuoreeltaan: Ilta ei tuonut minulle Schubertista esiin uusia puolia.

Sen sijaan illalla Naantaliin ajaessani kuulin radiosta virren Vain sinä tunnet minut, vapahtaja. Kuuntelin sen sanoja, ja yritin laulaa mukana, mutten muistanut kaikkea oikein. Tuli mieleen, että kaunis virsi, ja kertakaikkisen huono ihminen tuo runoilija. "Jos luoksesi en pääse voittajana, saan tappioni tuoda kuitenkin".

Lauantain toivotut on mennyt ihan löperöksi. Ennen siinä ohjelmassa ymmärrettiin draaman kaari. Edelleen alkaa humppa puolen tunnin kohdalla, mutta aiemmin ohjelma alkoi systemaattisesti aina hartaalla musiikilla vaiheittain keventyen. Nyt alussa soi jonkin kepeän romantikkosäveltäjän operettialkusoitto. Ei näin! Pitää tietää, mitä saa kun kuudelta avaa radion!

Sen jälkeen tuli Kim Borgin laulama Erlkönig, joka toi muistoja mieleen. Ajattelin, että onpas hienoa kuulla Erlkönig, kuulenkohan sen tänään toistamiseen. En tietenkään kuullut, onhan se leimallisesti mieslaulajien juttu. Mutta on sitä joku nainenkin joskus laulanut. Borgin pianisti oli erinomainen. Borg on myös erinomainen, mutta hänen kannattaisi laulaa muita lauluja.

Sitten tuli Tsaikovskin balettimusiikkia. Ajattelin, että kehveli sentään, miten taitavasti tämä teos on sävelletty. Eikä jotenkin yhtään häirinnyt, että musiikki on aika soitettua. Minä en ole korviani Tsaikovskilla myrkyttänyt. Ehken ole niitä hittilevyjä ihan asiasta tehden kovin paljoa kuunnellut. Muuten, musiikki, jonka tuntee, tulee henkiseksi pääomaksi, johon voi aina mielessä palata ja kuvitella sen musiikin. Kuten ne näkymättömät kuvatkin.

Oliko se ennen lauantain toivottuja kun tuli hieno mieskuorolaulu, Madetojan Kaunehin maa. En ole koskaan päässyt sitä kuorossa laulamaan. Siinä on hieno sävelellinen kliimaksi, ja miksei runollinenkin. Senkin kuulin autossa. Vai kuvittelinko vain? Tulikohan se lauantain toivotuissa? Yhtä kaikki, se oli niin hieno elämys, että aina ei edes konsertissa koe samanlaista. Jostain kumman syystä illalla keittiötä siivotessani laulu tuli Yle radio yhdestä uudestaan. Eri levytyksenä ehkä. Voi, miten mukavaa sitäkin oli kuunnella! En voi selittää.

S.

Kamala kertomus

Istuin saunassa lauteilla poikani kanssa ja poltin selkäni nojatessani havupuiseen vaakalautaan. Se oli sellainen sopiva impulssi, jonka myötä puhkesin puhumaan. Ja kun uimahallin saunassa puhuu, niin muut varmasti kuuntelevat. Kun puhuu luokan edessä oppilaille opettajan roolissa, kaikki eivät välttämättä kuuntele. Ainakaan aina.

Ja niin käynnistyi keskustelu suomalaisessa saunassa. Keskivartaloltaan huomattavan laaja ja ääneltään huomattavan taaja mies kysyi kahdeksanvuotiaalta pojaltani, osaako tämä uida. Vastaus oli vähän varovainen (myöhemmin altaassa hän osoitti sekä minulle että miehelle, että osaapa hyvinkin). Mies kysyi, onko poika uimakoulussa. No, koulussa ovat opetelleet, ihan useammankin opettajan johdolla.

Mies katsoi poikaani. "Minä olen tuollaisen tytön nostanut kerran merenpohjasta. Siellä se makasi selällään silmät auki. Sukelsin hänet ylös ja kannoin sylissäni rantaan. Muistan aina ne avonaiset silmät. Tyttö oli mennyt rantaan isäänsä etsimään. Olin vuokrannut mökin viikonlopuksi, mutten saattanut olla siellä ollenkaan sen jälkeen, mää lähdin pois. Arvaaksää, " mies sanoi ja katsoi minuun, "se tuntui niin pahalta, mää meinasin pyörtyä. Opettele sinä uimaan, niin ei käy sinulle sillä lailla."

Poika kuunteli tarinaa tarkkaan, muttei palannut siihen enää myöhemmin. Muita juttelimme.

S.