Sitaatti

Kuluneella viikolla ajatukseni täyttyivät raiskatusta puusta ja pyöräilystä. Nauroin kuvalle, meemille. En saanut sitä jaettua somessa mutta yritän vielä. Lopulta löysin sitaatin, jossa on tyyneyttä, viisautta ja hartautta. Näin puhuu J. F. Kennedy: "Nothing compares to a simple pleasure of a bike ride."

S.

Kaikkensa antaneena

Keskiviikko oli tiivis. En malttanut kuitenkaan jättää illan konserttia väliin. Kanttorimme järjestämät kesäillan sävelhetket (jo vuodesta 2010 ainakin!) ovat upeita. Menen aina kun mahdollista. Tänä kesänä en ollut aiempiin päässytkään.

Tyttö meni aamulla päiväkotiin. Illalla hain hänet pois. Kävimme kotona syömässä ja kääntymässä. Vein hänet kuorokerhoon (aivan verraton palvelu sekin, täällä Paraisilla, osana Paraisten vokaaliyhtyeen verratonta toimintaa) jota lapsi aina odottaa kovasti. Pääsimme sieltä myöhään. Puoli ysiltä olin kotona. Ysiltä alkoi Markku Luolajan-Mikkolan barokkisellokonsertti, Bachia. Pyysin esikoistani jäämään kontrollimieheksi. Hän on hyvä siinä nykyään. Keskimmäinen oli juuri saavuttamassa iltahybristään, johon hän kohoaa lähes säännönmukaisesti joka ilta. Mitä myöhempi, sen lennokkaammin leikitään.

Kuopus oli siis ollut menossa koko päivän. Sanoin, että lähden kirkkoon, ja vanhin lukee hänelle sadut ja peittelee. Vaihtoehtona on, että kukaan ei lue ja isä vain peittelee ja palaa myöhemmin toteamaan, miten lapsi yhä on sängyssä. Tytär ilmoittautui mukaan kirkkoon. Keskimmäinen alkoi lobbaamaan. Että ei kannata. Siellä pitää vain istua, pitää vain olla näin, hän näytti ja demonstroi paikallaanoloa. Kamalinta, mitä hän ikinä voi kuvitella. Tyttärelle tämä näyttäytyi ihan hyvänä vaihtoehtona. Hän lähti mukaan. Pikkuveli kosiskeli häntä jatkuvasti jäämään. Tehdään maja. Leikitään trampalla. Vielä ovenraosta hän huuteli kutsuhuutojaan. Antoi kaikkensa, ja nukkui yön yli ja katsoi, mihin se riittää. Siinä oli jotain sympaattista. Onneksi tytär halusi kyytiini. Painotin monta kertaa, että siellä pitää olla hiljaa. Ja hän oli. Vähän vaihtoi asentoa, pötkötteli. Kommentoi soittajaakin: "Kivan näköinen naama ja ohuen näköinen paita." Mutta oli ihan hiljaa muuten.

Tuli mieleen kuuden vuoden takainen konsertti, jossa olin tuolloin vähän nykyistä pienemmän poikani kanssa. Kirjoitin siitäkin, aikanaan. Tämä oli toisinto. Voi, miten nautin siitä kun saan lapsen kanssa istua kirkossa hyvän musiikin äärellä ja kaikki sujuu.

S.

Täydellinen päivä ja puhelinkeskustelut

Tulin eilen Helsingistä. Ennen puhuin säännönmukaisesti kaksi tuntia puhelimessa kun tulin Helsingistä. En tiedä, miksi tuo tapa on jäänyt pois. Toki edelleenkin puhun, mutten kyllä ihan koko matkaa kovin usein.

Kuten tein edellisessä kirjoituksessani selväksi, olen myymässä polkupyörääni. Ilmoituksen näet täältä, tilinumeroni on FI64 8450 0710 1470 57 ja sinne voi siirtää suoraan myös syntymäpäivämuistamiset siinä tapauksessa että et halua ostaa tuota mustaa pyörää minulta. Se kiiltää ja on kaunis. Lahja- ja myyntirahoilla ostan uuden pyörän. 

Uusi pyörä löytyi jo. Se oli tori.fi:ssä kaupan. Se oli vihreä ja kaunis Klein, paljon sopivampi minulle kuin tuo nykyinen, joka on minulla myytävänä. Siitä vihreästä yksi kaveri ehti minulle jo vinkata. Soitin ongelmineni Tuomolle, jolla on aina hyvä tahto ihmisiä kohtaan. Tuomon kanssa pohdimme, että mitä sitä tehdä jos jokin pyörä olisi oikein sopiva ja se pitäisi saada muttei kuitenkaan ole oikein rahaa, eikä haluaisi kerätä pyöriä sen enempää, vaan ajaa yhdellä kerrallaan. Tuomo sitä pohti, että se sellainen kuume menee joko ohi tai ei mene. Ja toisinaan on kyse artikkelista, jollaisia saa uusia sitten kyllä kun taas uusi kuume iskee. Vihreä Klein Quantum maantiepyörä ei kuitenkaan ole sellainen. Niinpä mietimme ääneen, että mistä me löytäisimme sellaisen ison mustan miehen, jolle musta kaunis kiiltävä pyörä sopisi. Ja heti tuli muuan teologi mieleen. Oliko se niin, että ensin mainittiin pikkuveljen nimi, mutta heti pian putkahti esiin isoveli, joka niin ikään on jumaloppineita. Näimme Tuomon kanssa silmissämme, miten tämä Markku-niminen mies liperit hulmuten ajaa kauniilla pyörälläni pitkin Pohjanmaan katumaisemaa, suoria teitä, aerodynamiikan lakeja uhmaten. Sanoin, että soitan heti Markulle ja myyn hänelle pyörän.

Soitin. Markku kuunteli puhettani ja kun asiani oli valjennut hänelle ja olimme olleet jännän äärellä jo tovin, hän sanoi, että aikansa kuunteli, että mikä ihme mahtaa olla tämän soittajan asiana, kunnes valkeni sitten. Ja retoriikan ex-ammattilaiselta saamastani palautteesta minä tietysti ilahduin: "Olen paljon kauniita puheita kuullut, muttei tämän veroista kuitenkaan". Jotenkin näin se meni. Lupasin hänelle, että kun kaupungilla ajaa tuolla mustalla kauniilla pyörälläni, niin päät kääntyy. Näin kävi tosiaan Helsingissä minullekin. Hän sanoi, että aiemmin pappisvirkaa hoitaneena hän välttää sitä, että hänet huomattaisiin. Aiemmin se oli normi. Että joka paikassa aina tunnettiin. Nyt saa kuulemma olla ihan rauhassa. Luulenpa kuitenkin, että tämä minun pyöräni seuraava omistaja nauttii siitä, että päät ihan vähän kääntyy. Siis sillain sopivasti, että "hei, näittekö, miten hyvännäköinen pyörä tuolla kaverilla oli". 

Markku oli tosiaan suunnitellut pyörän hankintaa, mutta oli lähellä ettei hän olisi harhautunut hybridihöpötyksiin. Onneksi ehdin ajoissa väliin. Nyt vain pitäisi saada tämä tuleva pariskunta (Markku ja pyörä) yhytettyä, jotta rakkaus voisi syttyä ja siitä sitten sinetöityä. Jos Markku vaikka hyppäisi taksiin ja ajelisi Paraisille. Voisin tarjota pullakahvit.

S.

Täydellinen päivä ja KLEIN Quantum

Kaikessa epätäydellisyydessään täydellinen päivä, eli päivä jollaisesta voisin unelmoida jos tapanani olisi unelmoida eläkepäivistä (pitääpä taas ottaa aktiiviseen ohjelmaan täydellisestä elämästä unelmoiminen).

Aamulla heräsin. Taisi olla kolme kello. Menin muka hyvissä ajoin nukkumaan, jotta herään virkeänä. Liian aikasin. En nukkunut ennen kellon soittoa (6.00) silmäystäkään. Yritin kyllä. Loppuajan katsoin olympialaisia kännykältä. Pyörsin puheeni, ei minun pitänyt katsoa olympialaisia. Kaksi kiinalaista naista pelasi pingistä. Ei hymyäkään, kunnes toinen voitti. Ei kyllä sittenkään, toinen marssi pois ja toinen alkoi itkeä. Minä ajattelin, että voi toista. Olympiahopealle pääsee ja on kuin ei mitään, kuin olisi maailman menettänyt. Ehkäpä menettikin. Tuli mieleen Viktoria Mullova, joka soitti sen Sibeliuksen silloin -90 kisoissa, virheettömästi, hymyttömästi, ja voitti. En tiedä, hymyilikö palkintojenjaon aikaan. Kiinan pingisammattilaistehtailu on massiivista puuhaa, sen olen kuullut.

Viideltä kävin panemassa hampurilaisenjämän suuhuni, sekä maitoa (lipsuin dieetistäni; epätäydellistä) ja kippasin hernarit lämpenemään. Se pikkulevy on liian tehokas: 70 min ykkösellä jämäytti substanssin pohjaan. Toki sekoittaminen olisi auttanut asiaa. Ja enempi vesimäärä. Tulin suihkusta ja söin parahultaisesti jäähtyneen hernesoseen.

Menin autoon ja etsin pyörää. Ehkä jätin sen työhuoneenkaltaiselleni, ajattelin, ja lähdin autolla hakemaan. Ei ollut sielläkään. Tulin takaisin ja olin ymmällä, että näinkö se varastettiin. Ei varastettu.  Otin pyörän aitan vierustalta ja nostin kyytiin. Ajoin kauppaan ja ostin purkkaa, jota joudun syömään jatkuvasti ihan muista syistä kuin tavalliset ihmiset (rouvelini tykkää käyttää ilmaisua "tavallisissa perheissä" jonka jälkeen hän tavanomaisesti kertoo asioita, joita ei tapahdu meidän perheessämme). Purkkaa pitää olla koko ajan, muuten on hankalaa.

Ajoin Helsinkiin. Lohjalla pysähdyin, vältin munkkikahvihoukutukset ja toivoin, että minut vieraaksi kutsunut taho tarjoaisi kahvit. Ei tarjonnut, mutta mukava mies oli muuten. Matkalla vahvistin muistikuvia ja otin aikaa, miten onnistuisin luettelemaan maailman maat ja pääkaupungit. Tein ennätykseni, joka alkaa kasilla. Join matkalla pullosta pakurijuomaa, joka oli keitetty A. Lindgrenin kotitanhualla kasvavan puun kylkeen pursunneesta tummasta kinkusta, joka jäi käteeni, vahingossa, oikeasti. Otin sen tänne Suomeen, ehkä sen päälle ei siellä kukaan olisi ymmärtänyt. Nyt se on suurelta osin jo nautittu. Vielä sitä tuolla on vähän.

Menin asiakkaalle. Hän oli rento mutta jotenkin jännitin ja puhuin niin nopeaa että alkoi hengästyttämään, vaikkei meillä ollut mikään kiire. Hävettää. Monesti olen hyvä vaikeissa tilanteissa. Nyt olin keskinkertainen. Ehkä hän ei huomannut. Pian tunnelma rentoutui. Myyminen on aina sellaista ajassa ja paikassa heittäytymistä ja olemista ja joskus tulee reflektoitua, ja ehkä siinä on se sudenkuoppa sitten. Että miettii liikaa.

Pääsin palaverista ja menin autoon. Hoitelin lasten kännykkäasioita ja muita. Hoidin myös asiakaskäynnin loppuun.

Ajoin Käpylään, jossa olen saanut asuakin pari vuotta. Se on kaunis alue ja siellä on söpö kirjasto, joka ilokseni oli paikoillaan. Jätin sen eteen auton ja kävin kirjaston vessassa. Unohdin sinne lompakkoni. Sain sen takaisin. Kysyin virkailijalta, voiko eteen jättää autoa. Hän sanoi, ettei sano mitään, kun ei ole autoilijoita itsekään. Sanoin, että ymmärrän. Jätin auton kirjaston eteen. Join pakuria vielä nälkääni, puin vaatetta ja nostin pyörän ulos autosta. Asensin eturenkaan paikoilleen. Hyppäsin pyörän selkään. Sanomaton hyvän olon tunne virtasi lävitseni kun ajoin Käpylästä suoraan etelään Kumpulan kasvitieteellisen puutarhan ohitse kohti Sörnäistenmutkaa. Ajoin välillä kovaa, välillä ihan rennosti. Siitä Elimäenkadun nurkilta ajoin alas, hetken kohti Pasilaa, ja tien yli ja Kallion lävitse. Näin juoppoja asfalttiaukiolla. Lapsena ne olivat harvinaisuus. Oulunsalossa ei julkijuopoteltu. Saattoi johtua Lestadiolaisuudesta, joka oli ja on edelleen vahvaa. Silloin 80-luvulla se ehkä sitten vaikutti niin, etteivät muutkaan osanneet oikein julkisesti remuta viinan kanssa. En tiedä. Vai oliko kaikkialla sellaista? Ei ehkä, Vaasassa näin ainakin juoppoja monesti. Ja Espoon serkkujen lähistöllä myös.

Ajoin Porthaninkadulle, tai niille main, ja kurvasin nurkan taakse. IPI kulmakuppila, tsädää! Tätä on suositeltu, ja mikä onni ja autuus olikaan ajaa paikalle kauniilla KLEIN maantiepyörälläni (myydään pyörä). Panin kulkuvälineen lukolla liikennemerkkiin kiinni. Kävelin sisään ja ostin misoliemessä keitettyjä elokuun kasviksia. Liemi oli maukasta ja leipää sai ottaa niin paljon kuin halusi, kuten tietty keittoakin. Myyjä oli ystävällinen mutta vähän väsyneen oloinen. Ei ollut hehkua oikein. IPI oli täynnä kiinnostavan näköisiä ihmisiä, kauniita mutta helposti lähestyttävän näköisiä. Onneksi oli täyttä, niin oli luontevaa mennä varattuun pöytään. Viereisessä pöydässä oli nainen jonka pöydällä oli "Suomalaiset kapellimestarit" -kirja (ensipainos kaiketi kun siinä oli siniset lehdenreunat?), ja olisin kovin mielelläni mennyt siitä hänen kanssaan haastamaan, mutta koin sen pöydän vähän ahtaaksi. Menin toiseen pöytään. Ennen kuin pyllyni sain laskettua, vastapäinen nainen sanoi, että ajoitpa hienolla pyörällä. Minä ihan muikeana että joo. Ja hän, että kun on itse hankkimassa pyörää, niin näkee pyöriä kaikkialla. Että vähän samanlaista kai se on kaikkien muidenkin asioiden kanssa. Meinasin sanoa että joo, kun on raskaana niin näkee koko ajan mahoja. En sanonut.

Puhuttiin pyöristä koko ajan ja Amsterdameista ja Kööpenhaminoista. Sitten hän lähti, pani vain kypärän päähän ja jätti kahvikuppinsa siihen. Minä jäin. Ihmisiä tuli ja meni. Söin kasviskeittoa hitaasti ja perusteellisesti. Siinä misoliemessä oli paljon makua ja siksi piti ottaa monta leipää. Voi oli kuulemma paikan ainoa ei-vegaaninen tuote. Se olikin hyvää. Oli kyllä keittokin. En ole kova syömään kasvisruokaa.

Ostin lounasruokakahvin kaveriksi pullan. Pullan tarjosi minulle toinen mies, kaiketi yrittäjä, joka oli erittäin hyvä asiakaspalvelija. Ehkä hän oli sen takana, että IPI kulmakuppila työllistää niin paljon kehitysvammaisia. Iloitsin tavattomasti kun sain nähdä heidän työskentelevän siellä iloisesti. Ai että miten hyvän pullan myivät minulle! En ole eläissäni syönyt niin hyvää pullaa ravintolassa. Uusi standardi, mittapuu, johon kaikki pullat tästedes vertautuvat. Menkää sinne syömään hyvää pullaa. Maksaa kolme euroa tai enemmän. Joka ainoan sentin arvoinen. Kunpa pääsisin vaimoni kanssa sinne pian. Tarjoaisin hänelle pullaa.

Söin ja katselin ihmisiä ja lähdin lopulta pois. Kiertelin Töölönlahtea. Ajoin naisen peesissä, mutten kehdannut kovin kauaa kun ajattelin, että hän ajattelee, että ajan peesissä tahalleen. Niin ajoinkin. Se on helpompaa kun toinen päättää vauhdin, ja itse vain tulee perässä. Nuorempana kukaan ei koskaan ajanut minun ohi pyörällä ajaessani kouluun tai töihin.

Menin radanvartta, kiersin aseman ja ajoin sanomatalon editse Arkadianmäen ohi uutta pyöräilybaanaa pitkin. Kyltti kertoi, että viisituhatta ihmistä ajoi siitä eilen. Tämän päivän laskuri oli kahdessatuhannessa. Vielä kolmetuhatta, ajattelin, ehkä se tulee täyteen. Menin Hietsuun sieltä ihan rannan kautta. Sieltä Kaivopuistoon. Se pätkä oli hankala, oli rotvallia ja liikennevaloa. Mulla on maanitepyörä. Kaunis kuin mikä (myytävänä; hand made in USA).

Kaivopuistosta ostin pallon jäätelöä. Neljä ja puoli euroa, jokaisen sentin arvoinen. Maailman parasta jäätelöä, kerran kesässä sinne on päästävä. Ajoin rantaa pitkin Cafe Ursulan ohi, Olumppiaterminaalin ohi ja sen härjän ohi. Söin jäätelöä, mintunmakuista enkä pitänyt koko ajan sarvista kiinni. Ajoin Espalle. Ajoin sen päästä päästä päähän, ja sitten ajoin isolle kirkolle. Sieltä etsin uutta kirjastoa, Kaisa-taloa vai mikä se on. Kysyin tietä, ja minulle sanottiin, että tuosta sisään. Metri oli ovelle matkaa. Panin pyöräni kiinni petoniporsaassa seisovaan liikennemerkkiin. "Asia ei mulle kuulu, mutta kannattaa panna kiekko kiinni myös, muuten se lähtee. Ja ton liikennemerkin voi nostaa kuka vain. Ja niin hän alkoi ihastella pyörääni ja pohdimme, kuka sen ostaisi, ja kuulemma sellainen (tai sen merkkinen; KLEIN) oli ostettu hänen kaverinsa alta tavallisena päivänä. Ja kaveri oli myynyt.

Tämä ystävällinen herra oli pyöräilyn harrastaja ja hänellä oli viiksivahalla vahatut viikset hienolla siehkuralla. Molemmat siis. Hänellä oli tyylikäs fiksi jossa oli vahva ketju. Hän antoi minulle paljon hyviä ohjeita ja sanoi, että olin tehnyt hyvät pyöräkaupat. Yritän silti myydä pyörääni. Se on minulle aivan liian iso.

Lopussa hän esitteli minulle kirjastoa. Ja ohjasi minut Tuomiokirkon vastapäätä olevaan kansalliskirjastoon. Kättelimme ja kysyin, kehen minun oli ilo tutustua. Hän sanoi, että Kari. Minä sanoin etunimeni ja sukunimeni. Hän täydensi omansakin. 

Käväisin kansalliskirjastossa. Hieno paikka, kuin Tylypahka.

Ajoin Käpylään ja hyppäsin autoon ja ajoin kotiin. Ajattelin, että jos olisin eläkkeellä ja pitäisi miettiä tekemistä, niin jotain tällaista se olisi: Aamulla tehokas ja tuottoisa työrupeama, hyvä lounastus jossain kiinnostavassa paikassa, muutama satunnainen ja kiinnostava ihmiskontakti ja vapaata tutustumista esim. Helsinkiin. Pyörällä. Musiikkitalon ohi menin tällä kertaa kovaa, mutta ei kaikki reissut voi olla samanlaisia. Mitenkä minua lykästikään, kun sain KLEINilläni ajaa Helsingissä. Saakohan tämä musta kaunis KLEINini nähdä myös Tukholman, vai teenkö sen reissun seuraavalla KLEINilläni?

S.

Ps. En millään jaksa enää kirjoittaa kotimatkan puhelinkeskusteluista. Niistä myöhemmin.

Innokas

Pieni lahjakas lapseni oli taas elossa isolla eellä eräänä iltana. Hän makasi sängyssämme kun oli nukkumisen aika. Lapsi oli selvästi tietoinen siitä, että hänellä on hyvät mahdollisuudet viettää tuleva yö sängyssämme. Vakaasti, värähtämättä, silti kohteliaasti hän loihe lausumaan: "Voisinko nukkua välissänne?" siis juuri näin hän sanoi. Hymyilin ja aloin puhua paljon edellistä puhujaa epäselvemmin lausein. Kaarrattelin ja kiertelin, että kun on ollut niin huonoja öitä tässä, kun olen joutunut reissaamaan sängystä toiseen (meillä oli lattianmaalaus yhtenä yönä ja nukuimme teltassa kaikki, tai yritimme. Ja toisen yön olin tokaluokkalaisen sängyssä kun hän oli omassani. Ja muutakin poikkeavaa on ollut.) ja en oikein mielelläni - - Ja tyttö taas selvästi ilmaisi ajatuksensa: "No kokeillaanko, millaista unta tänä yönä näet". Tuli mieleen saamani elämänohje: be precise. Ole ilmaisussasi tarkka. Kerro, mitä ajattelet, mahdollisimman selkeästi. Tyttäreni teki näin, minä en. Hän kuunteli, mitä sanoin, ja vastasi epäselvään puheeseeni niin selvästi kuin voi olettaa, että mahdollista on. Perheenisän elämä voi tuntua joskus niin vaikealta, että unohtaa, että kaikki on mahdollista sanoa helpommin, suoremmin ja ymmärrettävämmin.

S.

On elettävä elämä, joka on muistamisen arvoinen

Ystävä kysyi joskus, miten voi parantaa keskittymiskykyä. Jäin miettimään. Konstit on monet. Yksi hyvä menetelmä on eletyn elämän muisteleminen. Sitä voi harjoitella. Säännöllisen harjoittelun myötä tulokset paranevat.

Varaa siis joka päivästä viisi minuuttia, mielellään samaan aikaan, ja käy läpi edellisen päivän tapahtumat heräämisestä nukahtamiseen. Voit noteerata jokaisen varpaanliikahduksenkin, mutta mene koko ajan eteenpäin. Anna tapahtumien rullata. Mielesi on kuin elokuvakamera, jota voit nopeuttaa ja pysyt silti hyvin kärryllä. Saatat muistaa hyvin esim. liikkeesi, missä järjestyksessä liikuit paikasta toiseen, ulos, sisään, huoneeseen, toiseen huoneeseen jne. Näin eletty elämä jää mieleesi paremmin. Luulen, että lisäksi keskittymiskyky paranee, mutten ole varma. Siihen on olemassa toisia menetelmiä. Ei niistä nyt. Joskus toiste.

Perjantaina pakkasin autoon tavaraa viikonloppua varten. Vaatteita, juoksukengät, nappulakengät, pari pikku tuliaista ja kymmenen lautapeliä. Yritän muistaa, mitä pelit olivat nimeltään:

Power Grid

Hansa Teutonica

Paris Connection

Colt Express

The castle of mad king Ludwig

Karuba

Dokmus

Flamme Rouge

Skyline

Ehkä niitä oli vain yhdeksän. Olin levoton lähtiessäni, enkä oikein tiedä, miksi. Ehkä olin tyytymätön, etten päässyt aiemmin lähtemään, kun olin niin toivonut. Silti hermoilu oli typerää ja tarpeetonta.

Hyvästelin kotiväen ja pääsin autoon yhdeksältä. Yritin soittaa pyöräkauppiaalle. Hän oli varattu. Soitin Harrille Muhokselle. Harri luki Päätalon Kallea, mutta vastasi silti puhelimeen. Puhuin Harrin kanssa kaikenlaista. Puhelun päätyttyä 110 minuuttia myöhemmin olin Hämeenlinnassa. Soitin vaimolle, että perillä ollaan. Sitten soitin veljelleni, minkä jälkeen soitin toiselle veljelleni. Ajoin keskustaan ja löysin yöpaikan. 

Menin huoneistoon, siellä oli jo kolme veljeäni ja siskonpoika, kummipoika. EM-kisojen jalkapallolähetys oli käynnissä. Iltaruoaksi sain nakkikeittoa. Pikkuveli käänsi upouuden kotinsa pienen keittiön pienen pöydän poikittain, otti keittoa itsekin ja sytytti tuikun keskelle pöytää peililasin päälle ja istahti vastapäätä minua. "Sinun ansiostasi sytytin kynttilän" hän sanoi ja selitteli sitten jotenkin niin, että sinä sait aikaan sen, että koin että näin voisi tehdä. Olin otettu. Söimme nakkikeittoa ja veljeni kysyi, olenko ajatuksineni saapunut paikalle. Olin mielestäni. Hapan mieli oli haihtunut automatkalla täysin. En kysynyt, olinko poissaolevan näköinen. Hän sanoi, että on ihan luonnollista, että kun lähtee perheen keskeltä kiireestä veljestapaamiseen toiseen kaupunkiin, niin ajatukset tulevat perästä. Iloitsin kynttilästä. Nuorin veljeni käveli ohi. Kysyin häneltä, että jos sinulle sytytettäisiin kynttilä illallisen yhteyteen, miten kokisit sen. Häntä kysymys huvitti. "Menisin sanattomaksi" hän sitten sanoi.

Söimme ruoan ja pelasimme Colt Expressiä neljästään. Yksi veljistäni oli jo nukkumassa. Colt Express on hyvä seurapeli, siihen mahtuu vaivatta kuusi pelaajaa. Siinä liikutaan junanvaunuissa, kerätään rahaa ja ammuskellaan. Toiminnot suunnitellaan etukäteen ja toteutetaan sitten valitussa järjestyksessä suunnitteluvaiheen jälkeen. Yleensä siinä tulee pieniä yllätyksiä.

Pelin jälkeen menimme nukkumaan. Oli jo myöhä. Heräsin puoli kymmeneltä ja keittelin talon isännän kanssa lättytaikinaa. Keskustelimme. Heräilimme. Pelailimme. Yksi veljistä saapui paikalle. Ruoka oli tuolloin jo uunissa. Lauloimme kalsarit jalassa keittiössä Mirri sairastaa ja Sua tervehdin. Äänitimme kvartettilaulumme, paikoin mainiosti soivan, suvun vhatsapp-ryhmään ja saimme muiden kiinnostuksen heräämään. Aloitimme Power Grid -lautapelin. Meitä oli kuusi. Seitsemäs paikalle kutsuttu saapui, kun peli oli jo käynnissä. Hän keitteli kahvia ja kertoili kuulumisia. Ei kuulemma pitkästynyt. Talon isäntä voitti sen pelin. Peli on erittäin hieno, ja sen voittaminen hyvässä seurassa tuntuu munaskuissa asti. En tiedä, missä ovat munaskuut, koska en ole koskaan voittanut tätä peliä hyvässä seurassa. Edellinen oli vitsi eikä pitänyt paikkaansa.

Pelin jälkeen puimme nappulakengät ja menimme kentälle. Hämeenlinnassa ei ollut muita halukkaita jalkapalloilijoita. Ilma oli lämmin ja sateenuhkainen. Nurmi oli ihana. Potkimme ensin seitsemän pelaajan pelin, ja se oli fantastista. Sitten potkimme rangaistuspotkuja. Aapeli voitti, kuin puskista. Hän teki yhden ihanan maalin. Menimme Valtterille saunomaan. Sitä ennen panimme lapset nukkumaan. Minä luin heille iltasadun. Lapset kuuntelivat ja kommentoivat. Heilläkin on hyvin kauniita lapsia.

Kun talo oli asettunut, menimme saunaan. Päätimme mennä uimaan. Muut hyppäsivät yhden veljen hienoon autoon. Omani oli niin tavallinen, ettei kukaan halunnut sinne. Ajoimme sateessa rantaan. Juoksimme järveen. Laiturilla oli kolme poikaa ongella. He katsoivat, miten autot kaartoivat hiekalle ja ulos juoksi seitsemän miestä ilman enempiä vaatteita. Jonossa miehet menivät järveen, paitsi yksi joka ei uskaltanut ja joka vetosi kuvausvelvoitteeseen. Lähetimme videon järveen juoksevista miehistä suvun vhatsappryhmään. Toisessa autossa otettiin selfie etupenkiltä. Minä sain paluumatkalla kaksi kyytiin. Vesi ei ollut kylmää mutta sadesää ei houkutellut uimaan.

Saunoimme ja joimme lauteella kokakolaa. Puhuimme yhden veljen työnantajasta. Hän ei kommentoinut. Kokakolaa laimennettiin hiilihapotetulla vedellä. Ratkaisu oli hyvä. Kokakolan juominen on pahasta, sillä siinä on sokeria paljon. Jos sitä laimentaa, ei tule juotua sokeria niin paljoa.

Tulimme ulos saunasta ja juttelimme. Katsoimme ennen saunaa, ai niin, jalkapalloa. Unohdin. Saunan jälkeen pelasimme lautapelejä. Seitsemän on vähän hankala määrä, silloin kaikki ei mahdu samaan peliin. Jaoimmekin pelejä niin, että muiden pelatessa toiset pelasivat toisia pelejä. Ennen kuin jakauduimme, pelasimme viisinpelin. Yksi halusi katsoa palloa, toinen lupasi valmistaa ruokaa (tortilloja). Pelatessamme ruoka valmistui. Oli hienoa. Söimme samalla. Pelin jälkeen sitten jatkoimme useammalla pelillä samanaikaisesti.

Keitimme kahvit ruoan päälle ja söimme suklaakakkua. Söin aika paljon. Se oli hyvää. 

Yöllä ajoimme kotiin toisen veljen luo. Siellä oli pedit meille valmiina. Emme pelanneet enempää.

Heräsin taas kelloni soittoon. Vaimoni pani viestin, että voit olla pidempään, jos haluat. Kiitin. Sain tiedon poikani tapaturmaisesta peukalonväännöstä ja päivystyskäynnistä. Paistoin lättyä edellispäivän taikinasta. Herättelimme veljekset ja pelasimme kuudella Paris Connectionia. Peli oli huono, ja palkitsi epäsuotuisasta käyttäytymisestä. Sama mies, joka vei pallokilvan, voitti tämänkin pelin. "Samppa, onksulla mitään peliä jossa mulle olis jotain vastusta näistä muista?" mies kysyi jossain vaiheessa.

Menimme päiväruoalle Valtterille. Ruoka oli hyvää. Ruoan jälkeen kaivoimme muutaman nuotin ja lauloimme. Päätimme mennä vanhainkotiin. Menimme jonnekin läheiseen. Kiersimme koko ison rakennuksen pääovea etsiessämme. Se löytyi. Menimme sisään, yläkertaan, ja lopulta löysimme ihmisiä. Vastaanotossa lähihoitaja kysyi saapumisemme syytä. Sanoin, että voisimme laulaa, jos joku haluaa kuunnella. Oli mukava nähdä, miten hän ilahtui syvästi ja aidosti ja osoitti sen. Heillä oli juuri kahvihetki alkamassa aulassa. Menimme siihen ja lauloimme Mirri sairastaa. Sitten lauloimme Sua Tervehdin, vähän suunnittelematta. Jollain oli nuotti taskussa. Ja sitten lauloimme virren ja lähdimme pois. Luulen, että he tykkäsivät.

Tulimme takaisin ja söimme kahvin kanssa puolukkakermatoffeekakkua. Se oli hyvää. Pelasimme vielä yhden viisinpelin, Hansa Teutonican. Se on tosi hyvä peli. Sen voitti Nestori. Pelasin huonosti ja se oli vähän anteeksiantamatonta. Ensi kerralla pelaan paremmin ja aion voittaa.

Sen jälkeen keskustelimme ja lähdin kotiin. Hyvästelin kaikki, myös yhden veljeni vaimon, joka oli tullut juuri loppuhetkillä paikalle. Häntä olinkin nähnyt edellisen kerran heidän häissään, ennen kuin sieltä sitten lähtivät pitkälle, 8 kk kestäneelle reissulle Australiaan ja Balille.

S.

Ps. Matkalla Kävin läpi Afrikan ja Pohjois-Amerikan maat pääkaupunkineen. Osaan ne nyt. Vielä varmistan Etelä-Amerikan, niin osaan koko maailman.

Ajopuuteoria

Ajaudun tilanteisiin, joissa koettelen rajojani. Seuraavan kerran kokeilen niitä ensi keskiviikkona. Tiedän selviäväni. Tiesin selviäväni myös viime sunnuntaista. En arvannut kuitenkaan, että pakaroitani kolottaisi vieläkin.

Lupasin sunnuntaina hoitaa kanttorin hommia. Ajattelin yhdistää hupi- ja työmatkan, ja ajoin autoni Maukan pihaan. Seitsemältä joimme kahvit, ja siitä sitten pyörän selkään. Ajoimme kirkolle, noin 15. Laskin, että tunnin verran voisimme ajella lisää, niin ehdin vielä hoitaa pyhäaamuiset velvoitteeni. Ajelimme vajaan tunnin. Maukka ajoi kotiin, minä jäin kirkolle. Siellä ei ollut vielä suntiota. Kyselin ja kiertelin, ja lopulta soitin. Kukaan ei vastannut. Onneksi löysin toisen suntion numeron. Hän vastasi. Kysyin, tietääkö hän, missä minun pitäisi olla. Hän tiesi: 16 kilometrin päässä. Mutta vasta 60 minuutin päästä. Sanoin, että hieno homma, tulen. Ja tulin. Mutta aloittelevalle pyöräilijälle matka oli pitkä. Jalat olivat jo vähän vetelänä. Oli onni, että metsäkirkossa jumalanpalvelus alkoi 30 minuuttia luulemaani myöhemmin. Epäonni tietysti oli, ettei kyse ollut pääkirkosta, jonne olin itseni polkenut.

Jumiksen jälkeen ajoin kotiin. Kotimatkalla kiukkuinen vaimo soitti. Onneksi nykyään on nämä langattomat puhelimet, muuten hän olisi tullut lankoja pitkin syliin. Olin tietysti pahoillani, että kotiintuloni viivästyi aikomastani. Ajoin siis metsäkirkosta autolleni noin 30 km. Minulla on uusi pyörä, ja ajoasento saattaa näyttää ihan vetävältä, jos sivusta kattoo, mutta ergonomisesti siinä on vielä hiomista. Pyöräasia on monimutkainen. Kyse ei ole optimistisesta valinnasta minulle, mutta on paljon syitä olla luopumatta tästä uudesta ystävästäni. Aika näyttää. Totuushan on, että jokaisella pitäisi olla vähintään neljä pyörää. Vähintään. Ja kaksi asuntoa ja kesämökki, mutta ne ei nyt liity tähän.

Nyt odotan pakaroiden toipumista 75 km lenkiltä. Eivät meinaa asettua, vaikka on jo tiistai-ilta. Joka päivä pitää ajaa tyttö päiväkotiin ja takaisin. Siitäkin tulee ajoa yli tunnin verran. Ja sitten kun istuu työpäivän kovalla penkillä, niin sama pylly.

Uskon parempaan huomiseen.

S.

Ps. Hautoja alkoi hautomaan. Haen tänään siitosmunia naapurista ja työnnän ne alle ja otan toiset pois. Katsotaan, saammeko tipuja kolmen viikon päästä!