Nyt vasta toimii nettiyhteys myrskyjen jälkeen. Tapaninpäivän kuvat kertovat, että päivä oli aurinkoinen kuin mikä. Ei uskoisi, että samana myrskypäivänä puuta katkesi kuin heinää. Koskaan  ennen en ole nähnyt niin paljon kaatuneita puita ja bussipysäkkejä. Meille tuli kuitenkin melkein koko ajan sähkö ja vesi ja tunsimme olevamme vähän etuoikeutettujakin.

Näinä välipäivinä jouluinen tunnelma on jo kadonnut. Äkkiä se menee.

K.

Tuomaanpäivä, Tuomionpäivä

Isä muistatko, tänään on viimeinen päivä.

Poika sai paussin karkkilakkoonsa joulunpyhien ajaksi. Naapurin kaverilla on meneillään samanlainen lakonrypistys jokseenkin samoilla ehdoilla. Ja kun toiselle sallitaan suklaapäällysteiset keksikikkarat, niin toisellekin. Ja kun toiselle oli luvattu karamelliset joulunpyhät, niin luvattiin toisellekin. Täytyy kyllä sanoa, että ihan kauheasti ei ole karkkia syönyt tuo toinen, on vähän niinkuin unohtanut tilapäisen lakkolakkonsa. Mutta aamulla näki konvehtirasian, joulun ainoan, ja meni sen ääreen. Ja muisti, että on viimeinen päivä. Ja nuorempi siihen heti, että mennäänkö me kohta taivaaseen. Älkää kysykö, miten hän sen teki, ajatuksensa, mutta näin sanottiin.

Tein lenkuran myrskyn mylvertämässä Paraislaisessa keskustassa ja Malmilla. Pelkäsin etukäteen, jos joudun näkemään vanhan kaatuneen puun. Sitten ajattelin, että vanhuuteen kuoleminen on kuitenkin luonnollisempaa, ja ajattelin, että on hyvä, jos joku puu on saanut elää niin vanhaksi, että kuolee kunniakkaasti kovassa tapaninpäivän myrskyssä paljastaen samalla lahon sisuksensa taikka pehmenneet juurensa.

Naapurin mukava pariskunta oli pihalla keräämässä oksia. Niitä oli hyvin paljon heidän pihallaan, he keräilivät niitä vielä, kun palasin pitkältä lenkiltäni H:n kanssa. Tre Små Rumin edessä oli kenollaan pyörätiellä nelikymppinen läskimänty. Olin pelkästään hyvilläni. Minusta mäntyjä ei kuulu istuttaa minnekään, ei ainakaan rehevälle maalle, jossa vuosikasvusta tulee ylisuuri (tätä muuten perustellaan tehometsätaloudessa puun kuutiomäärän maksimoinnilla. Höttöpuu vaikuttaa kuitenkin myös sellun laatuun heikentävästi, rakennuspuutavarasta puhumattakaan; pieni propagandakatko). Sen sijaan en ollut iloinen siitä vahingosta, jota suuren hopeapajun oksanhaara, tyvestä noin 30-40 cm, oli aiheuttanut. Se oli röjähtänyt ja rusentanut upouuden Nissan quashqain (en jaksa kooklettaa nimeä oikein) konepellin mutkalle. Tämä oli siis ihan suntin itäpään pohjoispuolella, kirkonpuolella siltaa. Ihan sen männyn vieressä. Toinen oksa toisesta hopeapajusta oli pudonnut auton taakse. Ihan hento ihminen ei olisi saanut sitä pienempääkään oksaa siitä raahattua pois, isommasta puhumattakaan.

Keskustassa näin palomiesseurueen autonsa ulkopuolella naureskelemassa ja juttelemassa tuttaviensa kanssa. Ajattelin, että menen kertomaan, että siellä ja tuolla on puita nurin, että menkää perkaamaan. Sitten ajattelin, että jos he perkaavat sen puun, joka on aiheuttanut autolle vahinkoa, niin mitenkä se auton omistaja koskaan saa tietää, kuka hänen autonsa on rusikoinut. Ja että ei kyllä varppina saa vakuutusyhtiöltä yhtään  mitään, vaikka sattuisikin olemaan joku myrskyvakuutus, mitä minä epäilen,  ja toivon, sillä en oikein pidä hulluista vakuutuksista. Yksi kaverini kertoi, että oli yrittänyt saada vakuutuksesta pois sellaista pykälää, joka korvaa vahingon, joka sattuu, jos yli lentävästä lentokoneesta tippuu tavaraa hänen talonsa päälle. Tästä aiheesta oli muuten joskus fingerporikin, siinä grillattiin makkaraa. Jos joku löytää sen fingerporin ja linkkaa, olen iloinen.

Siitä viimeisestä kuusesta, kirkon vieressä seurakuntatalon pihalla kaatuneesta en osannut oikein sanoa mitään. Aika iso se oli, eikä ollut vahingoittanut ketään eikä mitään kaatuessaan. Ehdin ajatella, että kunpa tuo olisi kaatunut joulun alla, niin olisi siitä joku saanut soman latvuskuusen itselleen. Nyt ei kukaan saanut mitään, paitsi joku työmies ehkä polttopuuta. Ehkäpä minä kysyn kirkkoherralta, saisinko käydä perkuupalkalla hakemassa puun polttotavaraksi itselleni. Kottikärryllä kuljettaisin sitä pihaani kappale kappaleelta. Siinä se huominen päivä vierähtäisikin mukavasti. Ja kun urheilee hakeakseen polttopuuta lämmittääkseen taloa lämmittääkseen ihmisiä, tulee lämmin eikä lämmitystä sitten tarvitakaan. Jospa sitten antaisin olla.

Aattoyönä meni myöhään, ja jotta tasapaino säilyisi, heräsin kuopuksen kanssa aikaisin. Hän oli hurmaavalla tuulella. Minun oli vaikea keskittyä jo perinteeksi muodostuneeseen joululahjaan itselleni, lontoonkielisiin aikakauslehtiin. Ajattelin kuitenkin, että ei tämä lapselle naureskelu niin pahasta ole etteikö sen takia voisi keskeyttää hyvääkin lukemista. Ja niin minä sitten keskeytin.

Sitten lapsi sammui, hymyiltyään turvakaukalossa tunnin verran jouluaamuna aikaisin. Minä ajattelin meneväni nukkumaan. Olin ajatuksissani jo melko pitkällä, kun kuulin kirkonkellojen soimaavan. Olin iloinen siitä, että lukiessani hiljaisessa talossamme sohvalla jouluaamuna lehteä voin kuulla, miten naapurin kirkon kellot soivat. Ja sitten puin takin päälle, ja juoksin kirkkoon. Edellispäivän kuusiasteinen löyhysää oli väistynyt, tähdet loistivat kirkkaalta taivaalta ja auringonnoususta oli jo enteitä. Oli kuitenkin pimeää, ja koko yön puhaltaneen tuulen ansiosta kaikkialla ihan kuivaa. Sellainen oikein maanmainio kävelykeli. Ei kylmä, eikä märkä. Ja töppönen piti tosi hyvin. Aatonaattona oli vielä jäätä ja kaljamaa joka paikassa.

Kirkkoon rientäessäni tiesin olevan minuutin taikka sitä luokkaa myöhässä. Kalmiston läpi purjehtiessani näin kynttilämeren, ja näin, miten paljon Paraisten taloissa oli valoja. Ja tiesin, että Parainen on yksi Suomen kauneimmista paikoista, heti Fiskarsin jälkeen. Mutta en mennyt kirkon sivuovesta, sillä tiesin, että saan rauhemmassa mennä kun menen päätyovesta, jolloin enemmistö ihmisistä on selin minuun ja vain kaikkein uteliaimmat kääntävät päänsä minun nähdäkseni kun ovi käy.

Ja matkalla vielä ajattelin, että kuulenkohan kirkon urkujen soivan, olisihan se kivaa kuulla, miten urut soivat kirkkomaalle asti. Ja kun pinnistin korvani kuulemaan, niin samalla kirkon katolla oleva tuuliviirin tapainen heilahti, joku kyltti se oli, ja ruosteinen rauta kirskahti niin, että ei ollut pelkoa sekoittaa sitä urkujen ääneen. Mutta ajatuksia sekin herätti, ja ajatukset ovat hyvästä, sillä nykyään ihmiset turrutetaan kaikella lyhyellä ja päämäärättömällä niin, että ajatukset laantuvat. Se on kamalaa.

Kirkossa ei ollut kamalaa. Hiivin takaovesta sisään ja vain yksi pää kääntyi. Päätin mennä lehterille, ja kun virsi oli menossa, en muista mikä lie, päätin yhtyä lauluun. Astuessani portaita ylös kuulin korvissani lauluni, ja se oli epäpuhdasta, sillä oli aamu enkä ollut juuri puhunut kenellekään mitään, mitä nyt ehkä tyttärelleni, mutta todennäköisesti hänellekin vain hymyilin leveästi ja päästin kielellä sellaisia kitalakiääniä, jolloin äänihuulet saavat olla rauhassa. Siksi lakkasin laulamasta, vaikka laulussa lauletaan, ettei laulamasta lakkaa.

Menin ylös ja ajattelin, että pitäiskö mennä kirkkokuoroon laulamaan. Menin kuitenkin kuoron viereen. Kuoro oli kolmeääninen, ja totesin pian, että miehet eivät tarvitse minua. Naiset lauloivat kahta eri ääntä. Aamuäänellä oli mukava laulaa virsiä sitten kun sain ääneni viritettyä ja kukkoloiset alkoivat harventua. Aamuääni vain ei kestä yleensä kauaa, mutta niin kauan kuin kestää sitä on hauska käyttää. Mulla ei ollut virsikirjaa ja harmitti kun en muistanut enkelitaivasta ulkoa, sanan sieltä vain ja toisen täältä. Kirkkokuorosta tuli vielä mieleeni Liukkosen Markku, joka oli aikoinaan Oulun tuomiokirkon kanttorina. Markku kuulemma hiipii jouluaattona vai onko se sitten joulupäivänä joulukirkkoon, lehterille, ja loikkaa aina kirkkokuoron riviin laulamaan, mitä nyt milloinkin laulettavana on. Mukava ajatus, olen ajatellut sen ajatuksen monesti. Markulla on upea ääni.

S.

Tule joulu kultainen!

S.

Ps. Paistoimme kerran torttuja. Aikuisille voitaikinaisia, lapsille torttutaikinaisia. Tiedän, että se on moraalisesti väärin, mutta näin minä vain nyt toimin. Totta kun puhutaan, niin puolisollekin menee ne markariinitortut ihan täydestä. 

Leipomiseen annoin pojille vapaat kädet. Otin lopputuloksesta valokuvan, huokaistuani sitä ennen hieman.

Vanhempi katsoi minua syyllisen näköisenä ja sanoi alta kulmien: Äiti käski meidän tehdä omintakeisia.

Saisinko ilmakehän?

Aamu lähti käyntiin siinä missä muutkin aamut näin kaamoksen aikaan. Eikä sitä muinakaan vuodenaikoina oikein hoksaa. Pojan reissuvihkosta luin yläkerrassa aamulla että muovipussi mukaan. Alakertaan päästyäni unohdin asian. Poika tuli kotiin joka suuntaan kookas paperinippu reppuun sullottuna. Hienoja juttuja, kun vain saimme paperit auki.

Mutta elämäni ei pysähtynyt vanhemman koulupäivän ajaksi. Keskimmäiselle lupasin lauantaina, että maanantaiaamun vietämme uimahallissa kahdestaan. Voin luvata, että sellainen on aika mukavaa. Paitsi minulle, myös hänelle se edustaa jotain äärimmäistä mahtavaa, melkein sitä voisi verrata johonkin huvipuistoon taikka sellaiseen. Itse pidän toki myös lukemisesta ja lautapelaamisesta, mutta kun liikkeelle on lähdetty, niin parempaa seuraa on vaikea löytää kuin nuo pojat, kun ilmapiiri on mukava ja juttu luistaa. Ainahan näin ei ole, mutta entä sitten.

Menin uimahalliin. Makasin lastenaltaassa selälläni ja nautin olostani. Poika kävi minut tuon tuostakin raahaamassa altaan keskiosaan ja kysyi, miksi en ui. Hän oli itse kovin aktiivinen, ja loikki muun muassa altaan keskiosaan raahaamansa ruumiin yli delfiinihyppyjä. Olin raukeassa aamuallastilassa, joten en muista ihan kaikkea tapahtunutta. Sen yhden keskeneräiseksi jääneen hypyn kuitenkin muistan.

Pojalle kirkastui aamupäivän aikana mm. termien 'uimahalli' ja 'uima-allas' välinen ero. Hän käytti niitä ihan oikein. Sen sijaan vaikeammin kirkastettavissa oli traditio, jonka mukaan uimahallissa on käytävä välillä saunassa, jotta uiminen ja polskiminen voi hyvällä mielellä jatkua. Näin ainakin minulla. Poika jopa karjahteli tosi kovalla äänellä saunassa että "suututtaa!" Neljä eläkeläispappaa olivat kuin mitään ei koskaan olisi saunassa huudettukaan.

Suihkun puolella koin merkittävän, subjektiivisen elämyksen. Siellä oli, kuten arkiaamuina uimahallin saunatiloissa on, tusinan verran 68-vuotiaita miehiä. Yhtäkkiä heitä oli melkein joka suihkulla, kuka minkäkin näköisiä. Eivät he tulleet ryhmässä, vaan yksilöinä.  Jokainen pesi tai huuhteli itseään tai kulki suihkutilassa, ja minä ajattelin, että tämä on kuin jossakin teatterissa jokin ihan hirveän hyvä esitys, jossa jokainen näyttelijä on tosi aidon näköisesti tekemässä omaa näyttelijäsuoritusta. Olin itse mukana tuossa näytelmässä. Ja oikeastaan se oli niin realistista näytelmää, ettei siitä sillä hetkellä voinut sanoa, onko kyseessä tragedia, komedia vai epiikka (onko tuo viimeinen oikeassa muodossaan? Aristoteleellähän oli tämä kolmijako eri näytelmätyyppeihin). Se asia selveni vasta hetken päästä, kun lavalle päässyt kaverini teki sen, jonka olin jo aiemmin selväsanaisesti kieltänyt. Repliikkikään ei jättänyt sen kummemmin tulkinnalle sijaa: "Te pitta tuli ihan itettään!" Voi olla, että tätä on joillekin vähän vaikea selittää, mutta ymmärsin poikani vilpittömyyttä siinä asiassa. Joskus vedessä paikat voi pehmetä. Toki minun piti lyhyessä ajassa löytää nuhtelulleni sopiva sävy nujertamatta silti millään tavalla tuota iloluontoista kaveriani.

Kotona oli ruoka, ja se oli hyvää. Oli kiva syödä ruokaa odotellessa eilistä pitsaa tai sen reunapaloja, sillä sain lukea samalla lehteä melko rauhassa. Se on kuulkaas hienoa se. Luin uusinta Tieteessä Tapahtuu -lehteä, ja kerron, että luin sitä lehteä jo lukiossa ollessani. Ehkä olisin saanut tuolloin vähemmän epäsosiaalisen ihmisen maineen jos olisin sen ajan käyttänyt luokkatovereitteni kanssa oleiluun, ehkä näin olisi pitänyt tehdä. Mutta minä luin artikkeleita kyseisen lehden nettiarkistosta. Yhden ehti lukea välitunnissa. Olen yhä kovin hidas lukemaan. Nyt luin tämän. (jos ei linkki suoraan aukea, paina "lataa pdf" -nappia) Lukekaa tekin, siinä oli ajattelemista pitkäksi aikaa tällaiselle hitaalle lukijalle, ja ehkä jollekin nopeallekin. Artikkelissa sivuttiin myös maailmoita, jotka ovat minulle kovin kovin vieraita, mutta tällä kertaa luin sukupuoltaan vaihtaneen kirjoittajan tarinaa ihan tyynesti. Ehkä se alkoi vain niin hyvin, en tiedä. Ja toisaalta, muuttuuko tekstin ansiot joksikin, jos tiedämme, kuka sen takana on? Lukupiirissämme eräs lukija kertoi närkästyneensä eräästä kirjasta, ja kun asiasta sitten keskustelimme, minusta alkoi näyttää, että häntä närkästyttää, kun nuori näppärä nainen kirjoittaa sellaista kuin kirjoittaa, sodasta, niin kuin kirjoittaa. Sanoimme tämän epäilymme toki hänelle ja hän lupasi pohtia asiaa, että onko näin. Palaamme siihen ensi kerralla, tammikuun vaihteessa.

Minulle ei ole välittynyt kovin rakastettavaa kuva eräästä kansainvälisestä sopraanostamme _persoonana_, joten suhtautumiseni hänen taiteeseensa on ollut kahtiajakoista. Tänään hän kuitenkin lauloi Sylvian joululaulun Turun orkesterin kanssa (olisko ollut Pertti Pekkanen sen kapellimestarin nimi, sama joka johti keväällä täällä Logomossa Matteuspassion Mendelssohn-sovituksen Suomen ensiesityksen, ja josta muusikot kovasti pitivät) radiossa niin sydämeenkäyvästi, että olin ajaa ojaan. Koko laulun ajan hän säilytti äänessään tietyn hiljaisuuden ja henkevyyden tietysti myös. Sen vertaista toista en mistään mä saa.

Lähdimme jouluostoksille kun olin nukkunut vartin tirsat ja juonut kahvit rouvelin kanssa. Menimme turhan päiten lastenkamakirpparille kaupungin toiselle puolelle, sillä toki se oli koluttu kuiviin tällaisen suuren kristillisen juhlan alla. Mutta odotimme poikien ja tyttöjen kanssa autossa äitiä palaavaksi, ja kuuntelimme kultakuumetta. Vanhin yritti laulaa tunnusmusiikin mukana vaimeasti, ja onnistuikin ihan hyvin. Ei se vaikeaa oikeastaan olekaan, vaikeampaa on olla laulamatta. Ja kun ohjelma alkoi, oli mahdotonta olla nauramatta. Toimittajan täytyi olla kuullut kollegansa tarina etukäteen, sillä hän suhtautui siihen niin viileästi. Jos jollakulla tekee tiukkaa tässä tiukassa maailman ajassa kuluttaa aikaa tämän ohjelman tunnusmusiikin ja toimittajan lyhyen juonnon kuuntelemiseen, voi siirtyä suoraan asiaan, noin kahdeksankymmenen sekuntin kohdalle. Siitä alkaa tarina Vaclav Havelista, toimittaja Martti Puukko kertoo Havelista lyhyen aikaa sen, minkä ehtii. Alun anekdootti on kyllä muikeudessaan vertaansa vailla. 

Päivästä jouluostoksilla on kyllä vaikea sanoa mitään myönteistä, vaikka kaikin voimin yritänkin ylläpitää positiivista julkikuvaa. Ja tämän jälkeen voin todeta, että jotain hyvää siinä olikin. Ensinnäkin, pojat saivat hyvän hoitajan. Toiseksi, minä piipahdin kirjastossa ja sain onnekantamoisesti tämän käsiini. Siihen siis palaamme joukolla ensi vuonna. Ja kolmanneksi, minä kuljin jonkun kauneuspaikan ohi, ja sen edustalla oli kyltti, jossa seisoi: Miesten leikkaus ja pesu 25 euroa. Ajattelin, että hinta ei ole paha, mutta jos leikataan, niin kyllä luulisi pesun kuuluvan samaan hintaan, niin ettei sitä tarvitse erikseen mainita.

Ja kävimme vielä Toysruksessa, ja siellä oli kamalaa, sillä missään ei ollut mitään luonnollista, vaan sähköä ja örkkejä ja epäselvää ja epäluonnollista ja kulutustavaraa. Lautapelihyllyssäkin oli menty tukevasti uutuudet edellä, edes Menolippua sieltä ei löytynyt. Sitä peliä kuitenkin melko suuri yleisö jo rakastaa. Kaikkemme antaneena ajoimme sieltä pois. Nähtäväksi jää, mitä saimme tilalle. Heti siinä ensimmäisessä t-risteyksessä sanoin, että kääntykäämme vasemmalle ja hakekaamme IKEAsta nakkisämpylät. Niin teimme. Hain myös kolme säkkiä lihapullia, á 5 eur. Jonottaessani näin hahmon sivullani, ja koin nahoissani epämukavasti, että kovinpa tulee suomalaisittain lähelle tuo hahmo harmaassa takissaan. Ja kun sitten koin tarvetta katseellani varmistaa, mistä tässä on kyse, niin hänestähän siinä. Tästä linkin takana olevasta nettisivusta tosin tuli puhe vasta ihan viimeisen kahden minuutin aikana, ja siinä vaiheessa rouvelini oli odottanut kahta nakkisämpyläänsä autossa jo aika kauan, ja minä jouduin jo pohtimaan valintojani peliteoreettisesti, että onko viisaampaa jäädä paikoilleen niin pitkäksi aikaa, että tulee kohdanneeksi nälkäisen puolison palautteineen siinä monen ihmisen silmien alla vaiko eikö. Rouveli oli onneksi odottanut minua hyvin kärsivällisesti (oliko siellä jonoa?). Mainittakoon, että ymmärsin, että sivusto syntyi lopulta hyvin nopeasti, jälleenmyyntimahdollisuudet niin ikään.

Myös juoma-automaatin takia kannatti ajaa IKEAan. Puolukkamehu epäkunnossa, se julisti. Olli kertoi tuoreimmasta fraasirikostuomioistuimen langettavasta tuomiosta, joka nuhteli jotain, missä jokin oli ollut "sormin haisteltavissa". Ja kahviossa kuulin lasten joululahjatoiveista. Tänä vuonna  mentiin avaruusteemaisesti. Vetämässä olivat mm. avaruusraketti ja ilmakehä. Toivottavasti muistin avaruusraketin oikein.

Lopuksi annoimme joululahjan lastenhoitajallemme. Minä luulin hankkineeni hänelle hyvän lahjan, mutta rouva sanoi, että haluaa antaa jotain kaunista. Niin päädyimme molemmat lahjomaan hänet. En nyt närkästynyt, mutta tekisi mieleni kyllä joulun jälkeen kysyä, että no, kumman lahja nyt oli parempi. Luulen nimittäin että mun.

S.

 

K.

Meri on rannaton

Kuusi on ainoa puu

joka ylhäältä odottaa

pilvistä tai avaruudesta

laskuvarjotonta putoajaa.

Satoja oksia on

siinä päällekkäin, alemmat

tukevampia, notkeita kaikki.

Koivut ja männyt luita murskaavat

niissä lyhyet on

taikka harvat latvustot

Niiden läpi voi hyvinkin hujahtaa

ja alla on kannot ja kalliot.

Jos joudut putoamaan

pilvistä tai ylempää,

älä ajattele järveä, suota,

älä kuustakaan, anna sen yllättää.

Veijo Meri taipuu tähänkin. Meri on rannaton, mitäköhän hänelle kuuluu tänään? En ole lukenut mitään hänen voinnistaan tai ajattelustaan tai julkisesta elämästään, liekö sellaista? Ihminen saa onneksi vielä vanheta rauhassa julkisuudelta. Vaikka olisi kuinka kiinnostava ja myyvä tyyppi ollut elämänsä aikana, enkä nyt puhu Veijosta sen enempää kuin kenestäkään muusta yksittäisestä ihmisestä tai Manusta, niin kuoleman lähestyessä ihminen jätetään rauhaan. Onko se kunnioitusta vai sitä, että vanhus ei enää kiinnosta? Jalkaväen kenraali Äänruut kiinnosti aina ennenvanhaan itsenäisyyspäivänä, hän kiinnosti loppuun saakka sellaisena yhden asian ihmisenä. En muista, että häntä olisi koskaan kovin monipuolisesti esitelty missäään haastattelussa tai muussa, toki olemme eläneet melko vähän yhteisiä vuosia hänen kanssaan. Einojuhani Rautavaara on jo vanha mies. Niin kauan kuin hän säveltää, hän kiinnostaa. Kiinnostaako vanheneva Einojuhani enää ketään? Sitten vanhukset taas vaikenee.

S.

S.

Maa on vihreä.

Mies oli herätessäni kotona ja toisteli jotain runoa. Joimme aamuteetä. Esikoinen sanoi terveyskeskuksessa, että meillä on aika sotkuinen talo. Joulutorilta ostetut lammas ja kana jäivät auton hansikaslokeroon viikoksi. Maria, Joosef ja Jeesus ovat jossakin. Katselin viimejouluisia kuvia ja muistelin, mitä kaikkia meillä onkaan. Emilian virkkaama kuusenkoriste. Huopasydämiä. Tuommoinen punainen liinakin. Tänään tuli postissa joululevy ja terveiset Kaisalta. 

Illaksi oli suunniteltu lukupiiriä, minä että en minä lähde kun en ole ehtinyt lukea. Nenä vaikutti niin absurdilta, Linturin kirjankin aloitin mutta ei löynyt aikaa, tai ehkä laitoin jotain muuta edelle. Haukottelen tänään, kun luimme illalla liian myöhään miehen kanssa samaa kirjaa. Toissayönä nukuin. Ensiyönäkin aion. Rakastan aamuja ja iltoja, sanoi mies.

K.