K.

Vorraajan uusi ulostulo

Kun seurasin Kauppalehden ja Taloussanomien nettisivua säännöllisesti vuosina 2006-2008, tein huomion. Molemmat lehdet tehtailivat jatkuvasti uutisia Björn Wahlroosista. Ne olivat myönteiseen sävyyn kirjoitettuja, sillä Björn Wahlroos on rikas mies. Meni vuosi tai enemmänkin, ja joka jutun otsikossa puhuttiin Wahlroosin sijaan Nallesta. Tällä miehellä on niin hauska lempinimi, että toimittajat halusivat väkisin käyttää sitä. Sitten se yhtäkkiä hävisi. Nyt en ole nähnyt Wahlroosia otsikoissa kovin usein. Nallea en vuosikausiin.

Jos joku suomii jotakuta, niin mitä hän silloin tekee? Moittii? Arvostelee? Haukkuu? Asettuu näkemyksineen poikkiteloin? Jotain tällaista. Suomiminen on ihan kelpo sana, mutta jos kaikki alkavat joka uutisvälineessä suomimaan kaikkea mahdollista, sana menettää mehukkuutensa. On siis toisin sanoen menettänyt sen jo kaukana viime vuosikymmenen puolella. Sitäpaitsi kun meillä on Tämä Juhani Suomi, kekkostutkija ja ulkoministeriön virkamies. Eläkkeellä hän tosin on, joten mitäpä hänestä enää puhumaan.

Mutta kun Suomi on kirjoittanut kirjan. Sen nimi on Vorraaja (ilmestyi vuosi sitten, kai). Siinä hän pakisevaan tyyliinsä kirjoittaa elämästään ja ilmeisesti persoonaansa samalla auki. Sen jälkeen hän kirjoittaa tupituoreessa kirjassaan "Entä tähtein täällä puolen?", miten hän sai kirjastaan suorastaan palauteryöpyn ja päätti jatkaa aljetulla polulla. Tuorein kirja on siis jonkinlaista jatkoa, puheenomainen, omakohtainen kirja Suomen työelämästä.

Kirjan alkutunnelmissa ollaan joulussa. Suomi ihmettelee elämää, maailmaa ja Helsingin Sanomia hengellissävytteisesti, jos näin voi sanoa. Jokin kohta hätkähdyttääkin.

"Monet ovat ne paikat, joissa joulu ei tänäkään vuonna poikkea arkiahdistuksesta. Siitä pitävät huolen lomautukset ja jatkuvat yt-neuvottelut, kasvavasta työttömyydestä puhumattakaan. Yrityksen tuottavuudesta on tehty meille uusi Baal, jonka pyhyyttä sen papit, valtamedian päätoimittajat etunenässä todistelevat meille päivittäin: "On aivan välttämätöntä huolehtia yritysten kilpailukyvystä!" Yritysten voitot privatisoidaan mielettömyyksiin asti, mutta tappiot sosialisoidaan. Jos jotkut lähtevät lakoin turvaamaan työpaikkojaan se tuomitaan Helsingin Sanomien päätoimittajan arvovallalla: tässä tilanteessa lakkoilu "kertoo vain vastuuttomuudesta, lyhytnäköisyydestä ja järjen köyhyydestä". - Kun päätoimittaja Mikael Pentikäinen tietojeni mukaan on uskossa, vastaisin moiseen syytökseen hänen oman herätysliikkeensä sanoin: Jeesuksen nimessä ja armoveressä tätä syntiä sinulle ei anteeksi anneta!"

Kaksi sitaatiani antaa nyt harhaisen kuvan siitä, mitä kirjassa sanotaan. Tämä kuitenkin kuvaa Suomen keihäänkärjen suuntautumista hauskalla tavalla vasemmalta oikealle. Aiemmin hän on ollut tukkanuottasilla nimenomaan demareiden kanssa, elävistä kiistakumppaneista mainittakoon tämä itseään yhteistyökykyisenä kutsuma Paavali Lipponen. Nyt Suomi suomii (hahhah, tulihan se sieltä blaa) Stubbia, joka kylpee kansansuosiossa muttei tiedä Suomen ulkopolitiikasta juuri mitään. Kun J. Suomi ilmoittaa olevansa kekkoslainen, niin lienee niin, että Kekkonenkin olisi irtisanoutunut nykyisesta länsiliittoutumiskehityksestä sikäli kuin vain enää tänä aikana kenelläkään on minkäänlaisia mahdollisuuksia moiseen itsenäisyyteen. Tarkoitan siis vaikutusmahdollisuuksia suuren julkisen paineen edessä.

"Maamme johtava päivälehti julkistaa vähintään kerran viikossa mielipidesivullaan vuodatuksen, parhaimpina viikkoina useammankin, jossa joku vain oikealla korvallaan kuuleva ja vain henkisen suursuomalaisuuden ilosanomaa kuunteleva julistaa julki russofobiaansa ja vaatii ulkopoliittisen linjamme terävöittämistä. Viime vuonna teimme muutaman ystävän kanssa kokeen. Lähetimme muutamina viikkoina mielipidesivuille kirjoituksia, joissa arvostelimme oikeiston Nato-hurmosta, kohti liittovaltiota vievää integraatiopolitiikkaa sekä palautimme mieliin todelisten ulkopolitiikan osaajien opastuksia ja varoituksia aina Snellmanin päivistä lähtien. Yksikään kirjoituksistamme ei läpäissyt Helsingin Sanomien seulaa.

Tätä taustaa vasten ei voi kuin hymyillä uutiselle, jonka mukaan  lehden eläköityvä päätoimittaja Janne Virkkunen on saanut tunnustuspalkinnon "pitkäaikaisesta ja tinkimättömästä sananvapauden puolustamisesta". Sananvapauteen, jolla Suomessa niin usein kerskataan, kuuluu tietysti myös vapaus olla julkaisematta. Valinnasta vastaa viime kädessä päätoimittaja. Ilman sarvia ja hampaita on pakko todeta, että Helsingin Sanomia on jo pitkään ollut vaikea tunnistaa liberaalin Päivälehden perilliseksi."

En ole Paavo Haavikkoa koskaan lukenut paria novellia enempää, mutta kirjoitan tähän vielä yhden Haavikon ajatuksen. Hänhän oli aikansa yhteiskunnassa suurmies, vallankäyttäjä samassa mittakaavassa kuin Pekka Tarkka nykyään, sanoisinko. Jukka Kemppinen, joka tosin oli jonkinasteisessa ystävyyssuhteessa Haavikkoon, on sitä mieltä että Haavikon lisäksi vain Saarikoskella olisi ollut mahdollisuudet Nobeliin, mitä kirjapalkintoihin tulee.

"Moraali ei ole demokratian vahvaa aluetta, se ei lyhyesti sanottuna tunne muita arvoja kuin yhteen aitaukseen koottavissa olevan pääluvun. Eikä syrjään jäävien epätoivo ensinkään paranna heidän vaikutusmahdollisuuksiaan eikä valtaryhmä koskaan tympäänny omaan latteuteensa".

Tähän oli määrä lopettaa, mutta tuli mieleen ystävän epäilys kun kerran kuuntelimme elävää musiikkia tilassa, jossa kaikilla muilla oli juhlapuvut ja -maskit naamalla. (Meillä oli flanellipaitaa, kolitsihupparia ja näyhtynyttä villapaitaa.) Hänestä tuntui siellä, että osa joukosta on paikalla jonkun muun kuin musiikin takia. Ja tietysti tämän hän koki falskina. Ehkä se falskia onkin, ihan sama kai. Ennen muuta kyse lienee kuitenkin valtaryhmän omasta latteudesta.

S.

Tehän voitte tulla meille kahville

Kävin pesulassa, jossa soitetaan puhelimella numeroon, jossa kerrotaan, että puhelu maksaa kymmenen euroa ja rapiat päälle. Sitten juostaan koneen luokse ja ladataan aineet ja pyykit ja painetaan nappia. Ja sit ootellaan. Oottelemassa oli lisäkseni muuan nainen, jolla oli valpas ja huomiotaherättävän terve katse. Ei tyrkyttänyt itseään, muttei kainostellutkaan.

Nainen huomasi harhailuni, ja ohjasi minua pesulassa, jossa ei ollut henkilökuntaa. Puheesta kuulin, ettei hän ole Varissuolta. Pohjoisesta, arvelin. "Oulusta?" "Nivalasta, mutta oon minä sielläkin asunut". Ja kohta olimme jo Kokkolassa ja Kälviällä ja Seinäjoella, ja hän osoittautui isotätini tuttavaksi. "Ystävystyin joskus kauan sitten hänen kanssaan. Olisiko hänen nimensä ollut Esteri." Nimi osui kohdilleen, ja olin kovin iloinen. Hän kertoili elämästään ja minä omastani, ja hän tunsi Paraisilta jonkun tyrnikauppiaan, jonka luona heillä oli tapana käydä joka vuosi. Minäkin ajattelin, että voisin.

Viikkasin hänen kanssaan pyykkiä ja pohdimme, miten Oulussa ollaan erilaisia. Siellä ei hienostella, niin se taisi olla miten nainen sanoi. Että siellä on enemmän rahvasta. Joku asia saattoi olla minunkin sanomaa. Olimme samaa mieltä.

Nainen kaivoi jossain vaiheessa puhelimen esiin ja alkoi soittaa miehelleen että tulee hakemaan. Minä tarjouduin viemään hänet kotiin. Hän otti empien avun vastaan, mutta lienee ollut siihen lopulta tyytyväinen. Pelkäsi vähän, että tuleeko minulle ajosta turhaa lenkkiä. Rauhottelin häntä. Nainen säikähti kun ajoin muutaman risteyksen pitkäksi, kun puhuimme koko ajan enkä ehtinyt saada tai vastaanottaa ajo-ohjeita. Kotitalonsa lähestyessä hän sanoi, että tehän voitte tulla meille kahville joku päivä. Puhelinluettelosta löytyy meidän numero minun mieheni nimellä, oma numeroni on salainen. Meillä on vielä lelujakin jonkin verran, että lapset viihtyvät. 

Heidän oma lapsensa oli lentänyt pesästä vuosikymmeniä sitten.

S.

Usko omaan tekemiseen

Poika selvitti matematiikan kokeensa kunnialla. Sen enempää ei ole tarkoitus hänen koulusuorituksiaan jakaa reaaliajassa minua ympäröivälle virtuaalitodellisuudelle, mutta tässä on jotain muutakin kuin hyvä suoritus. Pyydetyn laskutehtävän kirjaamisen jälkeen ruutuja jäi yli yksi kappale molemmilla riveillä. Oppilas on päätynyt kirjoittamaan viimeiseen ruutuun oikein-merkin korkeimman omakätisesti. Hän on ilmeisesti luottanut suoritukseensa, että näin tämä menee. Olisipa kiva päästä lapsen pään sisälle tuossa tilanteessa. Onkohan siinä ollut huumori mielessä vai onko hän kirjannut hyväksymismerkkinsä ihan tyynen asiallisesti (tässä Fingerporia Tyynen asiallisesti)?

Meillä oli taannoin vanhan kansan opettaja. Ei hän kuria pitänyt millään tavalla, mutta muisteli kyllä aikaisempien oppilaiden kärhämiä oppilaiden kanssa, kuka ketäkin oli lyönyt ja mitä kommentoinut sen jälkeen. En ole katkera, mutta tiedän, että tämä Pentti-opettaja on minunkin nyrkinheiluttamisilleni hekotellut eräänkin kerran sen jälkeen, kun Niinimäen ala-asteen jätin taakseni.

Pentti oli hupsu mies. Hän optimoi ajan ja vaivan, jota työnteko, kyläkoulun pyörittäminen, häneltä vaati. Olen itsekin optimoijasielu, joten jollain tavalla ymmärrän häntä. En kuitenkaan läheskään kaikilta osin. Antakaa se minulle anteeksi.

Pentti julkaisi oppilaidensa koetulokset paperilla. Listassa oli luokan oppilaiden nimet, heidän arvosanansa kokeessa sekä millaisia virheitä he olivat tehneet. Luonnollisesti nimet olivat kokeen arvosanan mukaan järjestyksessä, korkein arvosana oli ylimpänä olevalla oppilaalla, ja voi sitä Ville-raukkaa joka oli listan viimeisenä. Hänen tekemiensä virheiden määrä oli niin suuri, että opettajalla oli täysi työ saada mahtumaan ne siihen virheille varattuun pieneen tilaan.

Muistaakseni isäni antoi tästä opettajalle palautetta. Puolustuksena oli, että onhan liikuntatunnillakin suoritukset julkisia, pitääkö niitäkin alkaa salaamaan. Sinänsä hyvä näkökulma, ja voi olla että niitä nykyään salataankin enemmän kuin ennen. Mutta asiassa ei kyllä pysytty ollenkaan tässä argumentoinnissa.

S.

Jo kaksi viikkoa on ollut ompeluaie, mutta vasta toissapäivänä lähdin liikkeelle asiassa. Kaukaa. Aloitin hiomalla ompelupöytää. 

Tarkoitus oli se hioa ja käsitellä uudelleen. Se on Aapon varastosta viime kesänä haettu pöytä. Elämää nähnyt mutta ihan sievän mallinen. Mutta se haisee. Kun avaan yläkerrassa tuon huoneen oven ja menen alakerran salin mustalle sohvalle istumaan, tunnen hajun nokassani, joka on nuhasta tukossa eikä normaaleissakaan olosuhteissa ole kovin herkkä. Kai se sitten päreiksi menee, pöytä, mitäpä sitä haisevalla tekee. Nyt on ompeleminen pitkässä kuusessa, kun pöydän hommaaminen pitää aloittaa ihan alusta. Tai ehkä teen reissun Ikeaan.

Olen lukenut hyvää  kirjaa.


K.

Mä sanon aina sen saman

Tokaluokkalainen on mainio poika. "Tarvitsee harjoitusta" tulisi tosin todistuksessa siihen kohtaan, jossa arvioidaan lapsen kykyä lähteä kouluun ilman aikuisen valvontaa. Siksi herätänkin hänet joka aamu. Kelloni soi periaatteessa seitsemältä. Jos herätän myöhemmin, voin yrittää hoputtaa häntä toimimaan nopeammin, mutta silloin pitää olla todella aktiivinen. 55 minuuttia herätyksestä ulko-oven kolahdukseen ei ole kauhean paljon, siinä ei ole minuuttiakaan liikaa jos asiat tapahtuvat pojan luonnollisessa rytmissä.

Tänään herätin hänet kaksikymmentä yli. Puolen maissa olimme kuin olimmekin syömäpöydässä ja siitä aika pian oltiin jo eteisessä. Mutta jostain syystä istuin villasaaliin kietoutuneena portailla, aamutuiskeessa kai itsekin, ja katselin lapsentahtista toppahousunpukemista ja kuuntelin ilokseni lapsen hyväntuulista ajatuksenjuoksua, jota hän aina sanallistaa vuolaasti silloin, kun on hyvällä tuulella. Sitä on mahdotonta ennakoida, ja se palkitsee kuuntelijansa poikkeuksetta. Mieleen tulee amerikkalainen loru tytöstä, jolla oli kihara otsalla. "When she was good, she was very good". (Kuuntelen tässä samalla muuten tätä, kannattaa sinunkin tehdä niin)

Sitten, kun luulin, että aikaa vielä on, keittiössä pajattanut radio antoi aikamerkin. Ja minä itseäni sättimään, että surkea, kun tässä vain istun enkä hoputa. Ja poika siitä vähän itseensäkin syytä ottaen jupisemaan jotain samanlaista. Ja niin häntä sitten vietiin.

Kysyin illalla, myöhästyitkö pahasti. Ei kuulemma ollenkaan. Minä, että myöhästyitpäs. No vähän, sanoi. No, mitä opettaja? Ei se mitään, se aina vaan kysyy, että mikä on syy. No, mitä sinä sille sanot? Poika työnsi päätään lähemmäs minua, hiljensi ääntään ja hymisi puolikuiskaten puolihymyillen. Mä sanon aina sen saman. No, minkä? Että aikuset ei herättäny tarpeeksi ajoissa.

Nämä ovat tilanteita, joissa vain ei voi enää sanoa sitä eikä tätä. Ainoa toivoni on Sirpa-opettajassa, jonka tiedän olevan aivan loistava opettaja ja paras kuviteltavissa oleva aikuinen lapsellemme koulussa. Lapsiperheille mainostettakoon, että Paraisten koivuhaan koulu on aivan mainio paikka, siellä on henkilökunnan kesken tosi hyvä ilmapiiri. Ja täältä löytyy kohtuullisia asuinpaikkoja ihmisille. Täällä on muutenkin hyvä olla. Että tavallaan niinku toivotan kaikki tervetulleeksi.

S.

Sellokonsertto, esittää orkesteri

Kun Neeme Järvi lähti vuonna 1980 Israelin kautta länteen kotimaastaan (miehitetystä) Virosta, hänen päälleen manattiin kirouksia. Koska Neemeä ei saatu kiinni, neuvostoliittolaisen valtiokoneiston kosto kohdistui jäljelle jäävään sukuun. Järven suku oli paistatellut suosiossa siihen saakka, mutta nyt tilanne muuttui. Neeme Järven musiikkitallenteet tuhottiin, vaikka arkistotyöntekijöiden armollisuus pelasti paljon nauhoja. Radiossakin soitettiin hänen musiikkiaan, mutta nimeä ei koskaan mainittu. Eräänä päivänä radiosta kuultiin kaunista musiikkia. Johdantona musiikille oli lyhyt ilmoitusluontoinen: Sellokonsertto, esittää orkesteri. Kyse oli Arvo Pärtin sellokonsertosta, jonka Viron radion sinfoniaorkesteri esitti Neeme Järven johdolla. Solistina soitti Mstislav Rostropovits. Ketäpä tämä olisi kiinnostanut.

Areenassa vielä hetken näkyvästä dokumentista käy ilmi muutakin. Kannattaa katsoa.

Paavo Järvi on Neemen poika. Hän on muusikko, kapellimestari. Katsokaa dokumentista, miten hän ohjaa nuorta mestarikurssilaista. Aivan fantastista. Jossain neljänkymmenen minuutin kohdalla se oli. Nähkää myös, miten videon alkupuolella isä ja poika, Kristian, kommunikoivat. Kuka teistä ottaisi isältään ohjeita vastaan, jos ne tulisivat tuossa sävyssä?

"Ihmiset, jotka eivät harrasta musiikkia tai kuuntele sitä, ovat köyhempiä, heiltä puuttuu jotain tärkeää" julistaa Paavo Järvi. Hän kertoo huomanneensa, että kun hän havaitsee ihmisellä olevan oman sisäisen maailman, hänellä on myös jokin suhde musiikkiin. On kiva siteerata jotain, kulmikasta kun ei tarvitse itse ottaa asiaan mitään kantaa ;)

Liikuttavaa oli nähdä myös Neemen paluu Viroon miehityksen päättymisen jälkeen. Siitäkin on arkistokuvaa dokumentissa.

S.