Kansassa kasuavassa

Mitä 'nuoriso' tuo mieleesi? Entä 'suomalainen nuoriso'? Havahduin tänään ajattelemaan asiaa. Olin vähäsen huolissani. En saanut mieleeni mitään myönteistä uutis-/oman ärsytyskynnykseni ylittävää, mitä nuoret olisivat tehneet. Kauan asiaa pohdittuani minulle tuli mieleen muutama nuorten ihmisten kuoro, jotka toimivat itsekseen, "iliman aikusia". Luin hiljattain Suomen kirjallisuushistoriaa, joka muuten on toistaiseksi luontevin tapa minulle perehtyä historiaan. Kirjassa sanotaan näin.

"Nuoren Voiman piiristä kasvaneen kirjailijaryhmän nimeä kantoi Tulenkantajat-lehti (1928-1930), jonka näytenumerossa vuonna 1928 joukko taide-elämän nuoria vaikuttajia julisti: "Tämä merkitsee sitä, että uusi sukupolvi astuu Suomen taide-elämän johtoon." Lehden johtavia arvoja olivat kollektiivisesti ymmärretyt nuoruus ja vapaus. Tulenkantajat-ryhmä oli syntyessään (1924) ollut nimenomaan kirjallinen ryhmä."

Siis joukko nuoria astui esiin ja ilmoitti siirtyvänsä Suomen taide-elämän johtoon. Olisiko tällainen mahdollista nykyään? Vai onko tämäkin median vika, kun vääristelee eikä kerro oikeista asioista vaan kertoo vääristä? Minua tuo Tulenkantajien julistus innosti tosi paljon. Ois ollu siistiä olla mukana.

S.

Mozartin hiukset

Pari vuotta sitten hekottelin Maritta Lintusen novellille, jossa rupluuteltiin urkuja. Se oli äänikirja, joten osa kunniasta kuului ilman muuta lukijalle, jota en muista: ole hyvä kuitenkin. Teksti tuli lisäksi lähelle omaa elämääni, kun sitä kuunnellessani tulin juuri eräältä kanttorikeikalta. Että sen verran vielä Lintusen alkuperäisistä pisteistä pois.

Nyt Lintunen saa lisää pisteitä. Luin hänen novellikokoelmansa Mozartin hiukset. Taas vetoan musiikkiin, joka on sekä minun että Lintusen juttu; hänelle (MuM) ammatti tai jotain sen tapaista, minä olen vain rakastaja, amatööri. Lähes joka novellissa soi jokin. Korviinpistämätöntä tavallaan on kuitenkin, ettei sävellyksiä mainita kovinkaan montaa. Säveltäjiä muutamia, mutta ylimalkaisesti. Kokoelman niminovellissa nainen rakastuu kuolleeseen säveltäjään ja päätyy eroon miehestään, kolmannesta pyörästä. Toinen vastaavanlainen tarina kertoo synesteetikosta, joka kokee äänet väreinä kuin Sibelius. Kolmannessa oopperalaulaja tulee maalaisserkkuaan (veljeään) tapaamaan. Siinä novellissa oli kyllä erinomainen vuodatuspätkä laulajan arjesta: 

"- SÄ olet vapaa, kuljet kumisaappaissa ja mutaisissa haalareissa, haiset moottoriöljylle ja vanhalle viinalle, makaat puolille päivin jos väsyttää, saunot, läiskit korttia naapurin isännän kanssa, hoidat lapsiasi, rakastat vaimoasi, saat olla isän ja äidin kanssa viikoittain tekemisissä, voit sairastaa hyvällä omallatunnolla vaikka kaksi kuukautta eikä kukaan vie sillä aikaa sun pestiä, ei puhu pahaa pomolle, vihjaile ettet ole töissä koska sun hermot ei kestä mennä lavalle sen ja sen kriitikon eteen haukuttavaksi, SUN ei tarvitse pitää kirjaa esiintymisvaatteista, tutkia kalenterista ettet vain pukeudu samaan iltapukuun kuin kaksi vuotta sitten, ne nimittäin muistavat kaiken; toimittajat, kollegat, kykyjenetsijät, lobbaajat, ne nostavat tai laskevat urasi, mitätöivät parilla sivulauseella kymmenen vuoden helvetinmoisen uurastuksen, kyseenalaistavat ammattitaitosi yhden epäonnisen konsertin perusteella, SUN ei tarvitse vakuuttaa joka päivä ammattitaitoasi uusille ihmisille, hymyillä kun itkettää, kerjätä huomiota, miettiä menikö keikka tai vuoden kiinnitys ohi loppujen lopuksi vain siitä syystä, että jätit kengät kiillottamatta ennen koelaulua tai ettet avannut reisiäsi oopperanjohtajalle, SULLA ei tarvitse olla miellyttävää, vakuuttavaa, persoonallista muttei liian persoonallista, kaunista muttei liian hunajaista, seksikästä muttei häiritsevän hekumallista, myötäilevää muttei liian särmätöntä, luovaa mutta kapellimestarin, säveltäjän, pianistin, ohjaajan ja managerin tahtoon saumattomasti alistuvaa habitusta - ja tämä HABITUS luodaan jo opintojen alkuvaiheessa, yhteistuumin opettajien ja sparraajien kanssa, sillä esiintyvä taiteilija ei pärjää ilman vahvaa habitusta, se on niin kuin rallikuskille auto, sukeltajalle happisäiliö, tai vanhukselle nitro - ilman sitä olet paljas, suojaton, elinkyvytön, stabiili, ilman tiukasti rakennettua habitusta - istuvaa puvustoa, siihen sävytettyä asustearsenaalia, kampausta, muokattua vartaloa, oikeaa painoa, ryhtiä, puhetyyliä, kielitaitoa, käytöstä - voit heittää hyvästit koko uralle, ja TÄLLAINEN vaatimuslasti harteilla mä lennän kerran, pari vuoteen teitä tapaamaan, ja multa odotetaan siinä silmänräpäyksessä luontevaa käytöstä tyhjässä navetassa, joviaalia jutteluhetkeä tallin uumenessa, hyväksyttävää, kaikille räätälöityä sulhaskandidaattia, anteeksipyyntöjä, muuntumista takaisin pikkusiskoksi, joka jumaloi isoveljeä, joka osasi kaiken, oli kaikkein voimakkain ja komein, hoiti sählingit ja mokat, keksi valkoiset valheet, puolusti, kehui, ja MITÄ VIELÄ."

Tähän päättyi vuodatus, tähän päätän sitaatin. Epärealistisen pitkä ja samaan aikaan napakka monologi, mutta ammattilaiset kyllä saavat tuosta otteen. Muissakin kohtaa Lintusen asiantuntijuus paljastuu, hän osoittaa pienin elein tuntevansa tiskin toisenkin puolen. Siitä ehkä nautin eniten näissä novelleissa. Nautin myös dialogeista, sekä ihmissuhteiden dissonansseista. Omituisuuksistakin. Kaksi heppua hylkää entisen elämänsä ja lähtee seuraamaan humppaorkesteria reput ja teltat varustuksenaan. Siinä oli sellaista paasilinnamaista meininkiä, paitsi että paremmin tehtyä tietysti. Sanoisinko että huovismaista. Tarina vain päättyy vähän kurjasti.

En pitänyt siitä, miten useammassa kuin yhdessä novellissa päähenkilö sanoo ääneen sen, mikä olisi jollain tapaa ollut arvattavissa, ikään kuin novellin teema on kirjoitettu auki. Lukijaa kunnioittavaa olisi, että se oivalluksen ilo jätettäisiin tiskin tälle puolelle. Muuta iloa Lintusen novelleista kyllä löytyi. Ja surua vähintään yhtä paljon.

S.

Pakkasyö on

Yksi lempilaulujani on Tonttu, Viktor Rydbergin ja "jonkun naissäveltäjän" hieno teos. (Googletin tällä kertaa, Lyyli Wartiovaara-Kallioniemi on hänen nimensä). Siinä pakkasyö on, tai kuten siinä paremmassa käännöksessä, tuima talven pakkanen. Niin oli myös viime yö pakkasyö, kuten lienee ollut jo kuukausikaupalla öiden laita, pakkanen. Öiden pakkanen laita ei pelottanut lainkaan poikiamme, tai ehkä he eivät tienneet siitä mitään. Enkä tiedä, kiiluivatko tähdet yössä, nyt on nimittäin pilvistä ja näin kahdeksalta muutaman harhailevan hiutaleen. Mutta poikien silmät kiiluivat, vai pitäisikö sanoa loistivat, kun tuo kiilusilmäisyys on ehkä turhan vakiintunut ilmaus eikä siihen enää voi sisällyttää sellaista silkkaa myönteistä silmien loistoa, vaikka ne tähdet loistavatkin yössä, kiiluvat. Ja kun kävin ulkovintillä toivottamassa heille hyvää yötä, kaikki oli hyvin. Vasta alas käveltyäni, siis eilisillalla, tajusin, että yöstä tulee kylmä, ja kylmyys herättää heidät, vaikka miten on peittoa päällä, ja pimeässä on vaikeaa mutkitella roinaisen vintin periltä köpöisen oven luokse, ja saada se vielä auki. Mietin, miten saan heidät sieltä pois. Hipsin vintille ennen kuin menin nukkumaan, ihan vain nähdäkseni sulot, pienet nuo. Kuiskasin poikien nimiä, mutta ei siitä tullut mitään, he nukkuivat. Minä en nukkunut, minä tonttu, itselleni vain aiheutin päänvaivaa kun päästin heidät vintille nukkumaan. Ja sen verran voin ihan puristamatta sanoa, että mietin ajan virtaa sen verran, että kun itse olin pieni, niin ulkona nukkuminen kiehtoi mieltäni kovin. Sen intiaanikesän 1994 vietin lähes kokonaan ulkona nukkuen, kunnes eräänä yönä heräsin suden ulvontaan.

Viime yönä heräsin kaksi kertaa. Ensin kello oli yhden maissa. Kaikki oli hyvin. Varmistin, että pojat saavat oven auki halutessaan. Nukkuivat. Toisen kerran heräsin ehkäpä viiden maissa. Paraisilla oli jo valoja jossain kaukana, vaikka oli ihan pimeää. Pakkasta oli neljä astetta. Päätin, että nyt he pärjäävät, kun ovat tähänkin asti pärjänneet. Ja nukuin taas. Vaikka jossain kohtaa heräsin luulemaani ääneen, kolaukseen, ja syöksyin siinä sekunnissa yläkertaan. Mutta ei, pojat nukkuivat yhä, lähellä pääskysen pesää. Vaikka pääsky nyt poissa on, kukkiin noustessa nurmikon saapuu se tänne varmaan seurassa puolison armaan.

Kahdeksalta minut herätettiin. Viisivuotias kysyi, tulisinko lämmittämään hänelle kalapuikkoja. Hänellä oli kaikki hyvin. Isoveli vielä nukkui.

S.

Veitsenterällä keikkumista

Elämä on veitsenterällä keikkumista. Vertaus on huono, ei kukaan keiku koskaan veitsenterällä, ei edes elämä itse. (Miten se Lassi Nummi sen sanoikaan, Ei elämä ole vaikeaa, se on mahdotonta, ja se tapahtuu.)

Mutta parempaakaan en keksi. Joko elämä on niin kuivaa, siis tämä kuiva nyt ei-tavanomaisimmassa merkityksessään, siinä, kun on mehut vähissä, paitsi sukkamehut. Tai sitten on niin vuolasta, tapahtumallista ja rikasta arkea (rikas tässä siis kuvainnollisesti), ettei tiedä, mistä aloittaisi, tai sitten ei tiedä, missä välissä kirjoittaisi. Tai sitten on niin, että on tarve puhua, mutta ehkä tämä puhe täällä näin ei ole sitä, mitä itse haluaa.

Vein kukon pois. Se oli kauhuissaan kun aloin tavoittaa sitä paljain käsin. Tai ainakin käsin. Lopulta se yritti paeta siitä ainoasta luukusta, jonka näki, samasta, josta olin työntänyt lonkeroni kanalaan. Sain hänet kiinni, ja siitä hetkestä alkaen Mikko oli ihan hievahtamatta. Käänsin hänet pussin sisuksiin samalla kun pussi kääntyi nurinpäinnistä oikeinpäinniksi (englannissa voi sanoa insaid aut tai toisinpäin, meillä on vain väärinpäin tai nurinpäin tai oikeinpäin.) Nostin nöyrän Mikon auton perään ja ajoin sen sinne, mistä sen tulin epähuomiossa ottaneeksi viime syksynä. Siellä tuttu koppi sitä odotti, ja kevät odottaa myös, mitä nyt vähän lunta satelee viikonlopun päätteeksi, mutta muuten. Ja saa nähdä, miten talonmaalaus sitten meillä, kun tuleekin lunta tai kosteutta taivaalta.

Lähtiessäni kukkolasta lapset kertoivat, että myyräperhe oli ilmestynyt pihaan, ja talon pikkumies, neljä vuotta, oli lapioinut myyrää. Ja koira oli päälle päätteeksi purrut myyrää, mutta myyrä ei käsittääkseni ollut kuollut siihen. Minulle jäi vähän epäselväksi, kuoliko myyrä lapioniskuihin. Osumia otti joka tapauksessa. Lapset olivat asiasta innoissaan, tai miten sen sanoisi. Asia oli heille merkityksellinen ja sysäsi heidät selvästi miettimään. Aurinko paistoi ja oli lämmintä.

Palatessani ajoin, halusin tai kauheasti en, Tuorlan majatalon ja puutarhaoppilaitoksen ohi. Kerron, mielipaikkojani on se, ja sinne kurvasin pihaan vaikka kolme pientä lasta oli takapenkillä. Joku kysyi, miksi minä ajoin sinne. Sanoin, että käyn kevättä katselemassa, josko tuo tällä näkysi. Ei näkynyt. Menen sinne uudestaan vähän ajan päästä, kun leskenlehdet työntyvät pientareilta. Josko tuota sitten näkyisi Tuorlassakin jotain. Minusta on viihtyisää kuljeskella siellä ja opiskella kasvien nimiä. Samaa voi tehdä Ruissalon kasvistieteellisessä puutarhassa. En minä niitä koskaan opi, mutta usein opettelen. Sellainen korjaus edelliseen, että hiljattain vaimoni päätti projektin, joka kesti ainakin vuoden. Opiskelin latinankielisiä eli tieteellisiä kasvinimiä vessamme seinällä olleista A4-arkeista. Taisin minä joskus niistä kirjoittaa jotain. Aika monta nimeä opin. Harmaahankakarve on Pseudeverina furfuracea.

Sitten vein lapsia naapuriin ja otin vastalahjaksi peräkärryn. Ajoin tallille ja täytin kärryn lannalla. Ajoin kotiin ja tyhjensin kärryn pihamaalle lumikinoksen päälle. Eipähän näy iso lumikasa keskellä pihaa rumana. Vein kärryn takaisin Juholle ja hain lapset kotiin. Pojat menivät jatkamaan huoneenrakennusta vintille. "Tämä on elämän paras päivä" julisti viisivuotias jo tuossa puolen päivän maissa. Nyt muuten lienee niin, että ovat nukahtaneet vintille peittojensa alle, kun en ole kuullut heidän sieltä poiskaan tulleen. Mitäköhän minä keksin, että saan heidät sieltä pois ennen kuin laskeutuu yö ja tulee pimeää ja kylmää ja pissahätä ja sen sellaista. Eivät he pimeässä välttämättä ole niin hyviä vintiltäpoistujia mitä päiväsaikaan itsestään luulevat. Muuten kyllä mitä mainiointa sakkia ovat.

Ylen mieskuoroilta pahoitti jotenkin mieleni, kun soittivat niin rumaa musiikkia, että piti sulkea radio heti. Onneksi nyt tulee ihan asiallista soittoa ykköseltä. Tai ainakin asiallista musiikkia. Teppo Koivisto on sympaattisen oloinen mies, mutta jos haluaa kuunnella Chopinin vallankumouspoloneesia ja erityisesti sen juoksutuskohtia, niin suosittelen Kissiniä.

Ihmisiä me vain olemme

Kävelin Kouvolan keskuskirkkoon kun aurinko vielä oli ylhäällä, tai ainakaan se ei ollut ihan alhaalla, siellä piilossa. Kirkko oli aikanaan ruma, mutta minusta sinne on aina ollut mukava mennä. Muistan kun olin siellä ensi kertaa, loppuvuodesta 1992. Kävellessäni söin leipää. Jatkoin leivän syöntiä vielä penkissäkin. Kun ruumis on ravittu, on helpompi ottaa vastaan hengen ja mielen ravintoa.

Ennen kuin pääsin penkkiin, törmäsin evankelistaan puuterihuoneessa. Se on sellainen huone, jossa pitää käydä herrain ja narrien. Evankelista oli naapurin miehiä, ja muusikkona kuuluu siihen hyvin vähälukuiseen joukkoon, jonka edustajat pystyvät laulamaan samassa esityksessä Bachin Matteuspassion evankelistan osuudet ja tenoriaariat ynnä ariosot vai mitä ne aarioita edeltävät mietiskelevät jutut nyt ovatkaan. Tenorilla ei Matteuspassiossa taida olla kovin pohdiskelevaa se tavara, enemmän kiihkoisaa sorttia ompi.

Eteisessä tapasin myös Ainalin Pekan. Kertakaikkisen hieno mies se Pekkakin, kohtelias aina. Hyvin innokas muusikko, lahjakas ja tarkka. Pekka soittaa koskettimia lähestulkoon aina, kun Kouvolan seudulla esitetään jotain Matteuspassioon viittaavaa. Hän opetti minulle pianonsoittoa aikanaan muutaman vuoden. En ehtinyt kertoa hänelle, että tätä nykyä osaan soittaa muutakin kuin Hendelin sarapanden. Ehkä hyvä, koska helposti olisi voinut se totuus vääristyä toiseen suuntaan, vaikkei tällaisella harhaisella tiedolla toisaalta Pekkaa olisikaan vahingoitettu, päinvastoin.

Menin penkkiin nuotteineni. Innostuneena odotin, mitä tuleman pitää. Sieltähän tuli kapellimestari solisteineen. Kapellimestari oli niin tutun näköinen, että vaikka tiesin, etten ole häntä koskaan tavannut, mietin yli tunnin verran kuumeisesti, ketä hän muistuttaakaan. Jotain, jonka tunnen mediasta tai joltain luennolta, mutta ei sellaista ihmistä, joka tuntee minut. Lopulta keksin. Hän oli ihan Martti Kuuselan näköinen. Hän oli tottunut johtamaan orkesteria enemmän kuin kuoroa, arvioisin. Vaikkei hänellä puikkoa ollutkaan. Martti on se suomalainen jalkapalloprofessori.

Matteuspassion alttoaariat lauloin hyvin maskuliinisella äänellä varustettu nainen. Pidin hänen äänestään, jopa niin paljon, ettei pieni epätarkkuus ja hermostuneisuus häirinnyt kuuntelukokemustani. Pulssin pitäminen on joka tapauksessa tärkeä asia. Jos siinä oli huojuntaa pitkin passiota, vierittäisin asiasta vastuuta kapellimestarin suuntaan. Kohtaus ensimmäisen osan lopulla, se, missä sopraano ja altto laulavat miten Jeesus on nyt vangittu, oli hieno. Solistit solahtivat toistensa lomaan. Toki sopraano oli ihan omaa luokkaansa. Hän olikin Mari Palo. Hän ei kuulemma ollut laulanut sopraanoa koskaan aikaisemmin tässä teoksessa. Joskus se on sekin homma aloitettava. En ole kovin montaa Matteuspassiota kuullut, mutta varmasti ei ole parempia eikä takuuvarmasti tehtävään paremmin sopivia sopraanoita tullut vastaan. Sisilialaiset mielikuvat musiikillaan eteeni loihtiva Aus Liebe resonoi niin, että ääni alkoi karistaa vaikkua korvakäytävästäni. Tai sen suuntaisesti. Kokemus oli myönteinen.

Bassoa lauloi mies, jonka isä on laulupedagogi. "Minä muistan hänet nuoruudestani Nivalasta, sen täytyi olla seitkytluvun ihan alkua" minulle kerrottiin, kun söin karjalanpiirakkaa myöhään illalla Kuusankoskella teekupin ääressä. Tyttäreni nukkui siinä vaiheessa sen talon yläkerrassa. Kummityttöni hoiti häntä esityksen ajan, ja kaikki meni kuulemma hyvin. Olen minäkin häntä hoitanut joskus, tuntuu hyvältä että hänestä on kasvanut nuori neito, joka nyt voi jo hoitaa minun omaa nuorta neitoani. Mitä bassoon ja hänen täyteen ääneensä tulee, naissolistit seurasivat hyväksyvin katsein hänen lauluaan, päät kallellaan. Haastavimmaksi hänen äänityypilleen osoittautui keskimmäinen aaria Komm, süsses Kreutz. Siinä on niin julmasti niitä ylennettyjä nuotteja, etenkin siinä puolivälin paikkeilla. Ja kun se aarian sävy vielä on aika herkkä, niin siinäpä sitä on herkistelemistä. No, basso oli tumma komea mies.

Keskimmäisessä bassoaariassa muuten soi viola da gamba. Miten soikaan gamba, kun sitä soitetaan oikein hyvin. Gambaa soitti Maija Lampela. Hän oli hyvin sielukkaan oloinen muusikko, vaikka olikin totinen. Aina toisinaan minulla tulee tarve käydä haastattelemassa erilaisten tilaisuuksien jälkeen erilaisia ihmisiä, muusikkoja tai muita. Tämä Maija kuuluu siihen joukkoon. Ei se niin kauhean isoksi joukoksi ole kasvanut. Valitettavasti en ehtinyt, kun piti lähteä hakemaan lapsia hoidosta. Heidät olin tosiaan ripotellut kahteen eri paikkaan hoitoon. Huilua soitti niin ikään viehättävä muusikko. Hän olini (elikkä lieni) Kymi sinfoniettan oma huilisti. Samoin puupuhaltaja, toinen heistä ainakin, soitti hyvin tunnollisesti. Mies oli ihan lääkärin näköinen, olikohan oboensoittaminen hänen päätoimensa? Orkesteri oli kaiken kaikkiaan hyvä, erityisesti konserttimestari oli mestari. Kapellimestari oli sympaattinen.

Kuoro oli perinteikäs. Kuorolla oli hyvä nimi. Kuorosta nousi muutama rivijäsen laulamaan Pilatuksen, Juudaksen, Pietarin ja muiden osuuksia. Pietarin repliikeissä saattoi olla "jotain pientä", mutta samalla koin ne hyvin puhutteleviksi ja aidoiksi. Pietarin ääni oli kantava. Kuorossa oli yksi kiva tuttu nainen, joka lauloi ihan siellä takarivissä. Muistan naisen nuoruudestani. Minulle on kerrottu hänestä muutamakin tarina. Kerron yhden niistä eteenpäin. Nainen oli eräänä iltana päätymässä iltakylään. Hän sai kyydin erään nuoren miehen autosta, mutta halusi välttämättä päästä peräkonttiin. Sehän ei ole ihan lainmukaista, mutta näin kuitenkin tapahtui. Minulle kerrottiin, että kuljettaja oli mutkiin tultaessa kääntänyt rattia erittäin nopein liikkein. Matkan mutkien aikana nopeisiin ratinkäännähdysliikkeisiin yhdistyi keskimääräistä hillitympi jarrupolkimen käyttö. Aikalaiskertomusten mukaan peräkontista oli kuulunut kolinaa. Valitusta ei kuulunut, ei matkan aikana eikä myöhemmin.

S.

Hyvää musiikkia ja kokonaisvaltaista elämysteollisuutta

Tämä tulee nyt vähän kiireellä, mutta jos asut lähellä tai muuten vain kiinnostaa tarpeeksi, niin illalla kuudelta on Sibelius-akatemialla kuuntelemisen arvoinen konsertti. Paikalle vain!

S.

Luomuvihaa

Onko sinulla vihaa? Tiedätkö, että onko sinulla vihaa? Jos ihmisellä on vihaa, se voi näkyä (ainakin) kahdella päinvastaisella tavalla. Toiset ovat avoimen aggressiivisia ja huokuvat vihaansa niin, että se näkyy kauas. Sitten on niitä, joiden sisällä oleva viha on piilossa. He eivät siedä omaa eivätkä muiden vihaa. Sellainenkin voi höhkyä ihmisestä kauas.

Tänään näin ainakin tuota ensin mainittua. Paraisilla, jossa asumme, on päiväkoteja, kuten muuallakin. Joulun alla tuli tieto läheisen Koivuhaan päiväkodin sisäilmaongelmista, ja tänään tiedotettiin vielä läheisemmän, Merituulen päiväkodin, samaisista ongelmista. Joulun alla tyhjennettiin siis Koivuhaan päiväkoti "mobiilipäiväkotiin" tuohon lähelle, Tennbyhyn. Nyt mobiilipäiväkoti on varattu, ja Merituulen väki siirretään kuulemma Nurkkaan, Knuteniin. Toinen osa Merituulesta siirtyy Norrgårdin taloon, joka on heti siinä sen hevostallin takana, mäen päällä.

Kaupunki järjesti päiväkotilasten vanhemmille tänään tiedotustilaisuuden. Hyvin kohteliaasti käyttäytyvä virkamies Seppo Pihl voitti minun luottamukseni puolelleen. Myös muiden paikalla olevien virkamiesten viestintä oli asiallista ja hyvää. Pihl vastasi avoimesti kaikkiin kysymyksiin, joita alkoi tulvia heti kun niille annettiin tilaa. Ensimmäisenä olivat äänessä vihaisimmat. Miten tämä on mahdollista, kysyttiin. Etupenkissä oli mies, jonka ääni muuttui lopulta aika kireäksi. Hän tiedusteli kaupungin kiinteistöistä vastaavalta virkamieheltä, onko tällä rakennusalan koulutusta. "Niin ne jotkut väittää", virkamies vastasi. Lisäksi vihainen etupenkin mies oli kiinnostunut virkamiehen omasta mielipiteestä siihen asiaan, onko virkamies pätevä hoitamaan tehtäväänsä. Että kun näitä homeisiä päiväkoteja on. Lisäksi hän tivasi, kuinka monta päiväkotia on vuoden sisällä joutunut remonttivasaran alle. Sitä toki saa tiedustella. Jos ihminen on vihansa vimmassa, niin siinä saattaa kysellessä käytössäännöt unohtua. Tiedättekö mitä myötähäpeä on? Se on sellaista, mille ei kuulemma ole sanaa muissa kielissä. Että sitä niinkuin tekisi mieli mennä pois. Ehkä minussa on häpeää, jota yritän piilottaa, ja kun sitten sitä tulee huoneeseen, jossa olen, en meinaa kestää.

Kävellä kölkötin kauppaan, josta ostin kaksi kassia ruokaa. Kaupassa panin kuulokkeet korviini ja kuuntelin Yle radio yhtä. Sieltä tuli Euroradion konsertti, joka oli taltioitu viime kesänä Berliinistä. Yefim Bronfman soitti Brahmsin kakkosen, siitä voi ilmaiseksi kuunnella pätkän täältä. Rahalla saa lisää. Musiikki oli hyvää ja toi lohtua, vaikka kauppakassit painoivat ihan liikaa. Viimeisessä mutkassa toisen kassin kahva repesi. Liu'utin kasseja alamäessä, sillä tie oli liukas ja jäinen. Hyvin luistaa liukkaalla tiellä muovinen kassi.

S,