Autiolla saarella

Hei vaan!

Jos lähtisin autiolle saarelle, mikä ei ole ihan tuulesta temmattu ajatus, ottaisin sinne näillä näkymin mukaan Beethovenin yhdeksännen. On se vaan niin hyvä.

"Muffinssin ranta" täällä meidän nurkilla on hyvä paikka. Olimme siellä juuri. Kannoin tänäänkin rannalle varmuuden välttämiseksi lautapelin, sillä silmällä vähän, että jos joku sattuisi sinne lautapelintuskissaan, niin olisi sitten mitä iskeä pöytään. Eilen sattui, nimittäin. Pöydän vierustassa tosin oli kolmikko, jonka naisjäsen istui toisen miesjäsenen seljässä ja tukisti tätä kun tulimme rantaan. Päädyimme istumaan kylmälaukkuinemme vähän kauemmas. Sieltä näkikin auringonlaskun tosi hyvin. Editsemme lipuivat kauniisti myös isot ruotsinlaivat. Huomasin, etten pitänyt yhtään siitä, että typityyni merenpinta loiski aggressiivisesti pitkän aikaa kun allot ja niiden jälkiaallot vihdoin pyyhkiytyivät rantaan meidän luonamme. Laivat olivat silloin jo kaukana. Lähdimme juuri ennen kolmannen laivan aaltoja.

Menin mereen, koska poikani pyysi. Hän on tämän viikon ollut ilman isoveljeä, ja epäreiluuspuheista huolimatta luulen hänen nauttineen osastaan. Hän pyysi minua uimaan vaikka sai kysymykseen "onksulla uimahousuja" kieltävän vastauksen. Ehdotin, että jos siirretään uuden lautapelin pelaaminen johonkin toiseen päivään (olin luvannut Vuoden aikuistenpeli 2013 -sarjassa kamppailevan Kadonnut kaupunki -pelin äärellä yhden matsin iltasadun paikalla. Siis tarjosin peliä satuna pojalleni, ja hän tarttui ehdotukseeni.) voin tulla veteen uimaan hänen kanssaan. Kuten kaikki Muffinssissa käyneet tietävät, paikan kaunis hiekkaranta jatkuu matalana hiekkapohjana kauas merelle. Siellä on ihmisen hyvä kahlata ja vetää viisivuotiasta poikaa perässään ilmapatjalla. Vesiraja nousee koko ajan, ja aina sen noustessa kohta, josta ihoa kulloinkin palelee, siirtyy ylemmäs. Kun sitten kaukana päätyy pulahtamaan veteen kokonaan, ei palella enää ollenkaan. Nyt kun on ollut kuumia päiviä, uiminen on houkutellut. Vanhemmiten olen kuitenkin tullut laiskaksi kävelemään veteen. Vesi palkitsee kuitenkin usein. Tulipas, yhtä kaikki, noita typeriä konjunktioita vai mitä lienevätkään partikkeleita, liittojunktioita.

Piti sanomani, että kotona (23.00) poika sanoi autosta noustuaan, että sitten mennään pelaamaan. Sanoin, että ei mennä. Hän, että ai niin. Ja sitten hän kysyi oleellisen kysymyksen: Mikä yhteys niillä asioilla oli, että sä tulit uimaan ja et pelaakaan peliä. Minä yritin olla niin rehellinen kuin saatoin. Sanoin, että varsinaista yhteyttä ei olekaan. Huomasin rannalla, että pelin pelaaminen menee joka tapauksessa liian myöhään, ja päätin tuolloin tarjota hyvityksenä pojalle sitä, että tulen hänen kanssaan mereen. Hän mietti muuten tarjoustani rannalla noin kaksi minuuttia hiekalla leikkien samalla, kuin mietteissään. Sitten hän sanoi, että okei, tuu uimaan. Ehkä hän silloin mietti juuri tätä yhteyttä. Ei se ihan selvä ole minulle itsellenikään.

S.

Piti sanomani vielä, että tuon kauniin ja pitkän uimarannan reunalla on puinen aita. Sen on tarkoitus rajata rannan päässä oleva rantatontti, joka on yksityisomistuksessa, yleisen rannan käyttäjien ulottumattomiin. Siinä aita onnistuu ihan hyvin. Jos nyt ymmärsin ruotsinkielisestä kiroilusta mitään, niin tuon ruman mökin omistaja karjaisi siinä tervalepikostaan meille tuolla hetkellä ainoille rannankäyttäjille, että meidän pitäisi painua sinne kuumaan paikkaan, pois rannalta. Häntä ei siis huudon hetkellä näkynyt. Kun olin merellä kaukana matalassa poikani kanssa, karjahtelija tuli ikäisensä naisen (vaimonsa?) kanssa omalla rantakaistaleellaan näkyviin. Molemmat olivat varustautuneet uimiseen. He näkivät meidät meressä ja näkivät myös rannalla olevat perheenjäseneni, kaiketi. Sitten he kääntyivät takaisin. Ajattelin, että jos mies oli huutaja, hän oli (toivottavasti) humalassa. Ajattelin myös, että heidän elämänsä on kovaa, jos he näin kuumina päivinä mökillään odottavat aina iltamyöhää, jolloin ranta saattaa olla tyhjä, jotta uskaltavat omalta kaistaltaan kävellä mereen. Jokainen helppo elämä on helppo samalla tavalla, mutta jokainen kova elämä on kova omalla tavallaan. Minunkin elämäni on joskus kovaa, vaikkei se sellaisena näyttäydy ulospäin. Elämä voi olla kovaa, vaikkei omista ankeaa saunamökkiä upean hiekkarannan naapurista.

Voces intimae

Olen seissyt sateessa tikaportaalla ja kokenut, miten toisaalta ja toisaalta. Että kun sataa, on hyvä olla sisällä mutta toisaalta tässä tikaportaallakin on hyvä. Ja maan pinnalla turvallista, mutta tikaportaalla eksoottista. Ja sisällä lämmintä, mutta ulkona rauhallista mutta sisällä sosiaalista. Musiikkia voi kuunnella molemmissa paikoissa. Valitsin tikaportaat. Ensin lauloi tamperelainen kuoro kaikki Bachin motetit. En moiti, vaan kehun. On hyvä, että lauletaan motetteja. Niistä aikanaan kuuntelin Komm, Jesu, kommia sekä Jesu meine Freudea. Nyttemmin olen vanhatestamentillisen "Furchte dich nicht"in lumoissa. Elä pelekää, sillä minä olen sinun kanssasi. Sanan ja sävelen liitto on niin syvä ja kaunis aina toisinaan, että se käy yli ymmärryksen. Silloin on vain kuunneltava ja oltava hiljaa tikaportailla. Vaikka kerran teki mieleni älähtää. En viitsinyt, sillä päässäni oli kuulosuojaimet, eikä tarkoituksenmukaista yleisöä ja näin ollen potentiaalista vuorovaikutustakaan ollut olemassa. Olisin älähtänyt tuon motetin kohdan "Ich stärke dich" rytmisestä muotoilusta. Omituisia vapauksia otti kuoronjohtaja.

 

Aamulla kuuntelin Rameaun Kanaa. Se on nykivän kotkottava klaveerikappale. Klaveerikappaleet aina soivat flyygelillä kaikkein mielenkiintoisimpina. Kaikki kunnia cembalisteille, mutta jos saman asian voi tehdä kaksi- tai kolmiulotteisena, suosin monimutkaisempaa versiota, mitä klaveerimusiikkiin tulee.

 

Naapurustomme on hyvää, sekä laadultaan että määrältään. Paraisilla on nyt kuulemma paljon taloja myynnissä, mutta ainakaan isot talot eivät oikein liiku. Voisinko kotipaikkaani markkinoidakseni lainata sen nerokkaan kiinteistönvälittäjän slogania viiden vuoden takaisesta Oulusta: "Nyt on hyvä aika ostaa ja myydä!" Yksi naapureistamme on maalikaupassa töissä ja lupasi tavaralle kotiinkuljetuksen. Toinen tuli kantamaan pesukonettamme yläkertaan ja halusi jäädä vielä korjaamaan vanhaa. Minä koin toisaalta ja toisaalta -tunteita, kun kerran olin jo uusvanhaan koneeseen sen sataseni tuhlannut, että mitä me nyt enää tuota virtapiiriä tuohon vanhaan vaihtamaan... Kolmas naapuri otti kanoja kun näki että voi niitä näköjään taajamassa pitää. Neljäs otti minut veneeseensä ja soudimme saareen.

 

Olin elävän musiikin äärellä. Rakastan pientä muotoa. En tiennyt, että Olli Mustonen on niin hyvä soittaja. Sitä ei olisi uskonut myöskään yleisöä katsomalla. Hän soitti viime kuun lopulla Sigyn-salissa neljä Prokofjevin pianosonettia. Pienehkön salin lukuisilla penkkiriveillä oli puolisentoista kuulijaa per rivi. En kuullut montaa hutia. Sonaatit olivat minulle pääosin tuntemattomia. Ottaen tämän, sävellykset ja kuulijan kompetenssin huomioon voi huomionarvoisena ansiona pitää sitä, että soittaja saa muotoiltua pianisminsa niin, että teoksesta muotoutuu kuulijalle käsitys sitä mukaa, kun musiikki etenee. Rakastan sitä, että soittaja soittaa pienelle porukalle hyvin. Mikään ei ole niin suurta kuin pieni suuri musiikki. Olli Mustonen soitti niin hyvin, niin kauniisti. Soiton jälkeen kävelimme Aurajoen vartta. Tyhjästä salista astelimme ahtaaksi pakattujen jokilaivojen editse. O tempora o mores(Voi kuumia Mora-puukkoja)!

 

Pelasin jalkapalloa niin kovaa, että jalat aristavat yhä kävelyä tiistai-iltaisen jäljiltä. Puolustan jyrkästi hyvän mielen joukkueurheilua, mutta toisaalta pitäisi saada pelata niin voimallisesti kuin vain alaraajoista lähtee. Minä pelasin, ja lopulta omat koirat purivat: Puolustin palloa sysäten sen liukumataklauksella pallon kuljettajan ulottumattomiin. Nanosekuntti sysäykseni jälkeen pallon kuljettaja kajautti kanoottinsa kärjen nilkkavärkkiini. Kopsahti, sattui vähän. Puolustajatoverini osoitti rehtiytensä nousevan tasolle, jolle minulla ei ole asiaa: "Annetaan rangaistuspotku niille kun Samuli on pelannut niin kovaa". Julkinen nöyryytys ;) Mietin koko matkan kotiin, millä volyymillä pelaan seuraavan pelin. Luulen saaneeni vastauksen. Kysyin nimittäin hiljaisuudelta itseäni.

 

S.

Ei viisas ole kenkään kananen

Olen luullut, ettei kana voi olla tyhmempi kuin toinen kana. Tämä osoittautui vääräksi luuloksi. Kerroin päivittyneen luulotilanteeni perheenjäsenelleni, joka närkästyi vähän. Kanoilla on kuulemma nokkimisjärjestys, ja siksi toinen jää alakynteen, vaikka sitä kuinka auttaisi. Voi olla.

Kasvimaasta ei saa mitään mielenkiintoista revittyä, mutta itse kasvimaan rakentajaa kaikki oman kasvimaan sisältämät jutut kiinnostavat kamalasti. Esim. se, että kun ensin on kaivettu maata pois ihan julmasti (lapion syvyydeltä) ja sitten kasattu erilaista risukkoa oksakkoa sinne pohjalle aika määrä, tyhjennetty sitä varten toissatalven risuroskis ja muuta, sitten kannettu päälle lehtikompostia, siihen päälle kanojen talvipeti, siis koko talven hummeli-hummelit, joita sahanpuru on oivasti kuivittanut muttei missään nimessä vienyt elinvoimaa, siihen päälle lempeä hevosenlantasedimentti ja kuorman kukkuraiseksi sitten vanha maa takaisin päälle, möyhittynä ja juurista perattuna hienona hiekkapitoisena humuksena tietysti. Kaupasta nöyrryin neljän säkin verran hakemaan mustaa multaa. Siihen sitten yhtä ja toista.

Naapurini on ammattiviljelijä. Hän on viljellyt jo vuosikymmeniä nykyisellä paikallaan perunaa ja muuta. Hänen rouvansa sitten säilöö punajuuret ja muut. Hän on erittäin harjaantunut toimissaan. Hän kertoi minulle, että talomme entinen asukki viljeli hänkin perunaa, mutta oli vähän hätäisempi eikä niin rauhoittanut elämäänsä yksinomaan sen viljelyn ääreen. Eräänä keväänä hän sitten ilmoitti naapurilleni, että "Kerrankin ehdin panna perunan maahan ennen sinua." Naapurini sanoi, että ei hänellä ollut käynyt mielessäkään kilpailla moisesta asiasta, hän panee perunat maahan silloin kun tuntuu, että nyt ne on hyvä panna. Sillä kertaa kesä tulikin myöhään, ja pakkanen palellutti papan perunanvarret. Lopputulos oli, että naapurini söi juhannusperunat kuten ennenkin, mutta pappa jäi ilman. Tämän tarinan opetus oli se, että elä koskaan pane perunoita liian aikaisin, tai ainakaan aikaisemmin kuin se naapuri, joka tietää.

S.

Tönu Önnepalu

Tekisi mieleni kirjoittaa koko setti, mutta kirjoitan vain lauantain, 21. kesäkuuta. Selvittäkää innokkaammat, mistä vuodesta on kyse. Tämä on lyrisismiä, runoutta, päiväkirjamerkintää. Näitä on muitakin. Tämä suomennos lienee ilmestynyt Tuli & Savu -lehdessä ensi kertaa. Lehti on korkealaatuinen, millä tavalla tahansa mitattuna. Suosittelen sen selailua ja kädessä pitämistä. Se löytyy ainakin Paraisten kirjastosta. Virkailija oli innoissaan kun kysyin, saanko viedä niitä kotiin. "Kun ei näitä kukaan koskaan lainaa".

"Kello on puoli yksitoista
ja taivas vielä värejä täynnä.
Kaikkein lyhimmät yöt.
Päivällä otin Vodjan risteyksestä
kyytiin vanhan miehen.
Melkein jätin ottamatta,
katsoin että taitaa olla humalassa,
mutta sitten päätin että samapa tuo.
Vanhus tarjosi kovia karamelleja
ja kahtakymmentäviittä kruunua.
Ensin mainitut otin vastaan.
Hän matkusti sairaalaan.
Hänen vaimoltaan
oli verisuoni katkennut päästä.
Puhumaan ei pysty, mutta katsoo silmiin.
Kuivaa ruokaa sinne ei saa viedä.
Mies vie limonadia ja kääretorttua.
Autot eivät pysähdy, kukaan ei ota kyytiin,
mutta hän ajoi aikoinaan lumiauraa,
meni yöllä ulos auraamaan tiet auki.
Äiti oli lypsäjä, nousi puoli neljältä,
poika antoi äidin herättää hänetkin,
meni teitä auraamaan.
Nyt jo silmät kostuvat.
Säälii itseänsä ja samoin "häntä",
olkoonkin jo vanhus,
seitsemänkymmentäkolme vuotta.
Ei puhu, katsoo vain silmiin."

Tönu Önnepalu, runopäiväkirjasta Kevad ja suvi ja (2009) Suom. Raija Hämäläinen

Kurmee

Ihan yksinkertaisesti vain. Paistoin lättyä, jossa oli nokkosta. Viime kesän viimeiset, uudet ovat jo ilmestyneet maasta. Lättyä jäi pannuun vähän, en välittänyt vaan menin nukkumaan. Heräsin uuteen aamuun, elin päivän. Keskipäivän jälkeen lämmitin lapselleni pannulla ruokaa. Panin ruokaan maitoa, tuntui että niin se lämmittäminen on helpompaa, koska ruoka oli niin kiinteää. Kun ruoka höyrysi, nostin sen lusikalla pois pannulta. Nokkoslätyn hiutuvat nousivat mukana. Neste jäi pannulle, maito. Kaadoin sen kuppiin. Kupissa oli aamulta jäänyt kahvi, niin vähän kuitenkin että oli jo nahkeutunut. Join maidon. Kurmee.

S.

Kansassa kasuavassa

Mitä 'nuoriso' tuo mieleesi? Entä 'suomalainen nuoriso'? Havahduin tänään ajattelemaan asiaa. Olin vähäsen huolissani. En saanut mieleeni mitään myönteistä uutis-/oman ärsytyskynnykseni ylittävää, mitä nuoret olisivat tehneet. Kauan asiaa pohdittuani minulle tuli mieleen muutama nuorten ihmisten kuoro, jotka toimivat itsekseen, "iliman aikusia". Luin hiljattain Suomen kirjallisuushistoriaa, joka muuten on toistaiseksi luontevin tapa minulle perehtyä historiaan. Kirjassa sanotaan näin.

"Nuoren Voiman piiristä kasvaneen kirjailijaryhmän nimeä kantoi Tulenkantajat-lehti (1928-1930), jonka näytenumerossa vuonna 1928 joukko taide-elämän nuoria vaikuttajia julisti: "Tämä merkitsee sitä, että uusi sukupolvi astuu Suomen taide-elämän johtoon." Lehden johtavia arvoja olivat kollektiivisesti ymmärretyt nuoruus ja vapaus. Tulenkantajat-ryhmä oli syntyessään (1924) ollut nimenomaan kirjallinen ryhmä."

Siis joukko nuoria astui esiin ja ilmoitti siirtyvänsä Suomen taide-elämän johtoon. Olisiko tällainen mahdollista nykyään? Vai onko tämäkin median vika, kun vääristelee eikä kerro oikeista asioista vaan kertoo vääristä? Minua tuo Tulenkantajien julistus innosti tosi paljon. Ois ollu siistiä olla mukana.

S.

Mozartin hiukset

Pari vuotta sitten hekottelin Maritta Lintusen novellille, jossa rupluuteltiin urkuja. Se oli äänikirja, joten osa kunniasta kuului ilman muuta lukijalle, jota en muista: ole hyvä kuitenkin. Teksti tuli lisäksi lähelle omaa elämääni, kun sitä kuunnellessani tulin juuri eräältä kanttorikeikalta. Että sen verran vielä Lintusen alkuperäisistä pisteistä pois.

Nyt Lintunen saa lisää pisteitä. Luin hänen novellikokoelmansa Mozartin hiukset. Taas vetoan musiikkiin, joka on sekä minun että Lintusen juttu; hänelle (MuM) ammatti tai jotain sen tapaista, minä olen vain rakastaja, amatööri. Lähes joka novellissa soi jokin. Korviinpistämätöntä tavallaan on kuitenkin, ettei sävellyksiä mainita kovinkaan montaa. Säveltäjiä muutamia, mutta ylimalkaisesti. Kokoelman niminovellissa nainen rakastuu kuolleeseen säveltäjään ja päätyy eroon miehestään, kolmannesta pyörästä. Toinen vastaavanlainen tarina kertoo synesteetikosta, joka kokee äänet väreinä kuin Sibelius. Kolmannessa oopperalaulaja tulee maalaisserkkuaan (veljeään) tapaamaan. Siinä novellissa oli kyllä erinomainen vuodatuspätkä laulajan arjesta: 

"- SÄ olet vapaa, kuljet kumisaappaissa ja mutaisissa haalareissa, haiset moottoriöljylle ja vanhalle viinalle, makaat puolille päivin jos väsyttää, saunot, läiskit korttia naapurin isännän kanssa, hoidat lapsiasi, rakastat vaimoasi, saat olla isän ja äidin kanssa viikoittain tekemisissä, voit sairastaa hyvällä omallatunnolla vaikka kaksi kuukautta eikä kukaan vie sillä aikaa sun pestiä, ei puhu pahaa pomolle, vihjaile ettet ole töissä koska sun hermot ei kestä mennä lavalle sen ja sen kriitikon eteen haukuttavaksi, SUN ei tarvitse pitää kirjaa esiintymisvaatteista, tutkia kalenterista ettet vain pukeudu samaan iltapukuun kuin kaksi vuotta sitten, ne nimittäin muistavat kaiken; toimittajat, kollegat, kykyjenetsijät, lobbaajat, ne nostavat tai laskevat urasi, mitätöivät parilla sivulauseella kymmenen vuoden helvetinmoisen uurastuksen, kyseenalaistavat ammattitaitosi yhden epäonnisen konsertin perusteella, SUN ei tarvitse vakuuttaa joka päivä ammattitaitoasi uusille ihmisille, hymyillä kun itkettää, kerjätä huomiota, miettiä menikö keikka tai vuoden kiinnitys ohi loppujen lopuksi vain siitä syystä, että jätit kengät kiillottamatta ennen koelaulua tai ettet avannut reisiäsi oopperanjohtajalle, SULLA ei tarvitse olla miellyttävää, vakuuttavaa, persoonallista muttei liian persoonallista, kaunista muttei liian hunajaista, seksikästä muttei häiritsevän hekumallista, myötäilevää muttei liian särmätöntä, luovaa mutta kapellimestarin, säveltäjän, pianistin, ohjaajan ja managerin tahtoon saumattomasti alistuvaa habitusta - ja tämä HABITUS luodaan jo opintojen alkuvaiheessa, yhteistuumin opettajien ja sparraajien kanssa, sillä esiintyvä taiteilija ei pärjää ilman vahvaa habitusta, se on niin kuin rallikuskille auto, sukeltajalle happisäiliö, tai vanhukselle nitro - ilman sitä olet paljas, suojaton, elinkyvytön, stabiili, ilman tiukasti rakennettua habitusta - istuvaa puvustoa, siihen sävytettyä asustearsenaalia, kampausta, muokattua vartaloa, oikeaa painoa, ryhtiä, puhetyyliä, kielitaitoa, käytöstä - voit heittää hyvästit koko uralle, ja TÄLLAINEN vaatimuslasti harteilla mä lennän kerran, pari vuoteen teitä tapaamaan, ja multa odotetaan siinä silmänräpäyksessä luontevaa käytöstä tyhjässä navetassa, joviaalia jutteluhetkeä tallin uumenessa, hyväksyttävää, kaikille räätälöityä sulhaskandidaattia, anteeksipyyntöjä, muuntumista takaisin pikkusiskoksi, joka jumaloi isoveljeä, joka osasi kaiken, oli kaikkein voimakkain ja komein, hoiti sählingit ja mokat, keksi valkoiset valheet, puolusti, kehui, ja MITÄ VIELÄ."

Tähän päättyi vuodatus, tähän päätän sitaatin. Epärealistisen pitkä ja samaan aikaan napakka monologi, mutta ammattilaiset kyllä saavat tuosta otteen. Muissakin kohtaa Lintusen asiantuntijuus paljastuu, hän osoittaa pienin elein tuntevansa tiskin toisenkin puolen. Siitä ehkä nautin eniten näissä novelleissa. Nautin myös dialogeista, sekä ihmissuhteiden dissonansseista. Omituisuuksistakin. Kaksi heppua hylkää entisen elämänsä ja lähtee seuraamaan humppaorkesteria reput ja teltat varustuksenaan. Siinä oli sellaista paasilinnamaista meininkiä, paitsi että paremmin tehtyä tietysti. Sanoisinko että huovismaista. Tarina vain päättyy vähän kurjasti.

En pitänyt siitä, miten useammassa kuin yhdessä novellissa päähenkilö sanoo ääneen sen, mikä olisi jollain tapaa ollut arvattavissa, ikään kuin novellin teema on kirjoitettu auki. Lukijaa kunnioittavaa olisi, että se oivalluksen ilo jätettäisiin tiskin tälle puolelle. Muuta iloa Lintusen novelleista kyllä löytyi. Ja surua vähintään yhtä paljon.

S.