Ajatuksia Riikka Pelon romaanista Jokapäiväinen elämämme

Virallinen otsikko on vähän kuin nakinkuori: ei muuta sisuksia miksikään. Samaa tavaraa täälläkin. Mutta Riikka Pelo käyttää kielikuvia aika rikkaasti, vastaa hyvin hänestä luomaani mielikuvaa, kun joitain radiohaastatteluja olen kuullut. "Luulin yhä olevani osa sinua niin kuin keltuainen on osa kananmunaa, sillä en tiennyt muusta, en tiennyt että muuta voi olla."

Ennesvanhaan anoppini, kelpo anoppini, tapasi kurkata kirjan loppupuolelta, mitä siellä tapahtuu. Näin hän uskoakseni sai perspektiiviä niihin tapahtumiin, joihin oli tutustunut kirjan alkupuolella. Kirjailija ei saisi kyllä kirjoittaa niin jännittäviä kirjoja, että niitä on pakko lukea harppoen, jotta pääsisi loppuratkaisuun käsiksi. Niille, jotka haluavat saada selvyyden Jokapäiväisestä elämästä, suosittelen viimeisiä sivuja. Siinä nimittäin tiivistetään ikään kuin uudestaan se, mitä koko siihen astinen kirja hitaanpuoleisesti käy läpi. Teksti on soljuvan keinahtelevaa, pakotonta kaikkialla, mutta omaan makuuni kuitenkin kerronta on hitaanpuoleisesti etenevää. Kirjan viimeinen luku on todella koskettava. Sen voi kiireinen ihminen lukea, tai kiireetön, joka on päättänyt, ettei koko kirjaa lue kuitenkaan. Ja hän voi miettiä, miten siinä tiivistyvä voitaisiinkaan kirjoittaa romaaniksi viidelläsadalla sivulla.

Sitäpaitsi vähäeleisen tekstin ja lukukokemuksen keskeyttää väkivaltaisesti kirjan loppupuolen väkivallan kuvaus, joka meinasi olla minulle liikaa. Toki olen niitä lukenut ennenkin, ja mm. Aleksander Solsenitzynin Vankileirien saaristossa kuvataan Tsekan toiminta, periaatteet ja menetelmät niin tarkasti (ja samalla kaunokirjallisesti) että mikään tässä kirjassa tapahtunut ei tullut yllätyksenä. Ja tuli kuitenkin. Viikon kirja ja Puttosen Seppo.

S.

Maha vinossa

Mahani on vinossa. Tajusin sen tänä keväänä, vaikka aina kai tuo on ollut. Kun käy suppluksaattorilla tai mitä naperootteja ne on, jotka luksauttelee (kerran haastattelin yhtä sellaista, ja sanoi, ettei heitä saa missään nimessä kutsua naksauttelijoiksi; ymmärrän, kyllähän se vähän halvalta kuulostaa.) ihmisiä paikoilleen oppii tuntemaan itseään. Oma keho sielun kehtona tai temppelinä on alkanut kiinnostaa aikuisiällä yhä enemmän. Ihmiskeho muutenkin. Siihen liittyy häpeää, tyyntä iloa, riemua, kauneutta, jollaista voi olla myös rumuus. Tutkin ihmisiä mielelläni, kasvoja ja kehoa, mitä ne sanoo. Yhtä ja toista sanovat, tietäkää. Viime viikolla näin miehen, joka oli kuin minäkin, ainoastaan olkapää puuttui. Se, joka tutkii istuvan minäni mahaa, huomaa, että se on vähän vasemmalle päin kiertynyt. Istuessa sen huomaa. Johtuu selkärangan jengasta. Napa ei oo ihan keskellä vaan lähempänä vasenta kuin oikeaa polvea. Kun tutkii seisovan minäni selkärankaa (kannattaa aina katsoa ihmisen selkärankaa, se on mielenkiintoinen kapine) näkee, että mutkalle vetää. Ei paljoa, mutta riittävästi. Tätä mutkaa keho yrittää kompensoida, ja saattaa sitten olla, että vedetään jossain kohtaa mutkalle toiseen suuntaan. Oma mutkuuteni lähtee liikkeelle lantiosta, jonka vasen laita on lähempänä maata kuin oikea laita. Näine hyvineni yritän tulla toimeen täällä maan päällä, tallustaa, ryntäillä, pötköttää ja rötköttää. Tähän asti on pärjätty.

S.

Lääke kaikkeen vaivaan?

Mikä on lääke kaikkeen vaivaan? Valkosipulillekin taannoinen vieraamme oli allerginen. Asia tuli esiin hassulla tavalla: tarjosin hänelle inkivääriä, muttei kelvannut. Sanoi olevansa allerginen sille ja muillekin hassuille asioille. Naapurini allergaa selleriä.

Tämä hoitaa melko montaa vaivaa. On toki olemassa ihmisiä, joita musiikki ei kosketa millään tavalla, mutta yksi Euroopan vaikutusvaltaisimmista miehistä, muuan Martti L. 1500-luvulla tuomitsi tuollaiset ihmiset elävältä, sielut perikatoon. Itse en olisi ihan niin jyrkkä kuin ystävämme Martti. Sopii kuitenkin istua sohvalla ja kuunnella wohltemperierte klavier ykkönen ja kakkonen putkeen lävitte. Siinä on samalla aikaa miettiä, muuttuuko jokin asia ja mihin suuntaan.

Uin tänään ilman housuja kauas meren selälle. En sataakaan metriä, mutta niin kauas, että vaimoni ei olisi kuunaan huutamatta katsonut moista. Hän ei siis ollut katsomassa.

Huomenna menemme Espooseen koiranpentua katsomaan. Minulla ja sillä koirakauppiaalla on 22 yhteistä kaveria feisbuukissa. Toivotaan, että auto ei ala hermoilemaan kesken matkan. Suomenlapinkoirapentujen luovutusaika on vasta tulevaisuudessa, joten tulemme kaiken järjen mukaan samalla kokoonpanolla takaisin jolla menemmekin sinne. Kuulemma niitä pitää kuitenkin mennä tarkkailemaan ja tekemään niistä huomioita, miten ne oksentaa ja miten ne puree lapsia ja tykkääkö valkosipulista tai mitä niitä kysymyksiä nyt olikaan. Sitten osaa ostaa oikean koiran.

Loukkasin jalkani jalkapallossa. Epäilen, että siihen tuli hiusmurtuma. Viikko pelistä olin saanut jalkani kuntoon, ja tyhmyyksissäni lähdin uudestaan pelaamaan. Ärrytin sen ja totesin, että palloilukauteni on paketissa. Toivon, että saan jalan kuntoon Ruissalon puolimaratonille. Valoisa kummityttöni, jolle soitin onnitellakseni syntymäpäivistä ja joka yllätyksekseni ilmoitti olevansa täysi-ikäinen (!) ilahdutti minua tarjoutumalla tulemaan luoksemme käymään syksyllä. Olen minä häntä ennenkin pyytänyt, mutta nyt sovimme jo karkeasti ajankin. Myöhemmin tajusin, että voisimme juosta kyseisen Ruissalon puolikkaan yhdessä. Katsotaan nyt, toivunko siihen mennessä ja miten hän ehtii harjoitella juoksentelua. Ainakin saan hänet kannustusjoukkoihin, ellei nyt joku ebolavirus tule.

Opiskelen suomea ja kirjallisuutta. Naapurini kuuli asiasta ja kysyi minulta, mitä tarkoittaa 'vähitellen'. Sitten hän söpösti suomea sortaen luki jostain valmiin lauseen: "Vähitellen ystävieni avulla pääsin eroon masennuksesta." Toinen lause oli hänelle kokonaisuutena vaikeampi käsittää. "Ei sitä olisi arvannut, mitä elämässä tapahtuu". Lauseet olivat ihan tolkullisia, mutta ulkomaalaisen lukemana ne kuulostivat jotenkin hauskoilta. Ei kaikkea, mikä hymyilyttää, voi selittää ihan loppuun saakka auki.

Kuulemiin, S.

Verensokeri

Kimpaannun aina toisinaan. Aamulla kimpaannuin tk:n labrassa, jossa on kaikki sekavaa ja toimii olemattoman huonosti. Olen purkanut hampaiden välistä sihisten siellä kiukkuani ennenkin. Tällä kertaa kannoin huonovointista lasta sylissäni ja odotin vuoroani, joka oli oikeasti mennyt jo aikoja sitten. Nyt yritän unohtaa sen pettymyksen, ja onnistunkin, sillä toinen kimpaannuttava asia on tullut mieleeni ja aamuinen niin muodoin unohtunut. Menin maksamaan laskuja, niin jo oli Sampo Pankki mennyt paitsi vaihtamaan nimensä, niin korjaamaan jotain virheitään. Ei sitä niin vain mennä huomenna uudestaan maksamaan laskuja kun ei tänään kerta päästy. Se on kuulkaas aina oma operaationsa. Ärsyttää ja tiuskin sitäkin.

Riikka Pelon vaikeaselkoisessa kirjassa (arvioni perustuu puolen romaanin lukemiseen)  Jokapäiväinen elämämme sivulla 75 kuvataan äidin ja 11-vuotiaan tytön suhdetta. Sitä tehdään oikeastaan koko kirjassa, myös äidin ja aikuisen tyttären suhdetta kuvataan, mutta tähän kohtaan tuo kaikki on jotenkin tiivistetty melko selkoisella kielellä.

"Tyttö kysyi sitten, kasvaako ruohokin takaisin kun sataa vettä, ja hän sanoi että kaikki elpyisi. Mutta ihminen ei, vaikka kuinka kastelisi, kun on kerran kuollut, Alja sanoi, niinhän?

 Ei, ihminen ei herää henkiin jos on kerran kuollut, Marina vastasi äkkinäisesti, tai joku hänessä, ääni kuulosti vieraalta, hän tunsi palan kurkussaan, muisti öisen painauman, hän oli herännyt siihen että joku oli kuristanut häntä, aivan kuin se olisi ollut hänen äitinsä, kynttiläkaulainen Maria Meyn, sormet hänen kaulakuopassaan, nyt hän muisti sen.

 Mutta ihmisen sielu ei kuole, Marina, Alja sanoi päättäväisesti, yhtä päättäväisesti kuin oli uhmannut aiemmin taivasta. Se on kuolematon. Te olette sanonut minulle niin. Ja nyt minä sanon sen teille.

 Hän ei osannut halata tyttöä, ei ollut koskaan osannut, mutta nyt hän olisi halunnut tehdä niin. Mistä lapsi tiesi aina oikeat sanat, sittenkin. Oli häntä viisaampi. Siksi häntä kauhistuttikin, miten hän tulisi toimeen ilman tyttöä koko syksyn, kuin joutuisi antamaan pois toisen keuhkonsa jolla hengitti."

Nyt odotan lautapelikokousta, joka on tällä viikolla Helsingissä. Siellä valitsemme vuoden peli -finalistit. Nykyisessä elämäntilanteessani pääsen hyvin vähäisessä määrin yksinäni minnekään. Sitä kaipaan, mutta en mitenkään patologisesti. Kesä perheen kanssa tiiviisti on ollut kyllä koko lailla kelvollinen. Olemme olleet paikallamme, ja tänä kesänä saaristo ja meri on tullut tutummaksi toisella tavalla kuin aikaisempina kesinä. Rouvalla on valtava venekuume. Lisäksi on eläinkuume ja minulla on pakon sanelema autokuume. Keskimmäisemme menee huomenna ykkösluokalle. Tuntuu mukavalta, olen onnellinen hänen puolestaan ja uskon että kaikki menee hyvin.

Jari Järvelän ajatuksia olen vaivihkaa seurannut. En ole lukenut hänen kirjojaan, mutta aion sen tehdä. En siksi, että ajattelisin niiden olevan erinomaisia, vaan siksi, että hän vaikuttaa olevan hyvän mielen tyyppi, jonka ajatuksia kuuntelen mielelläni. Näitä esimerkiksi. Tolstoin sodassajarauhassa on muuten viisisataa henkilöhahmoa. Kuinka kauan kirjan 1800 sivun äärellä tulisi viettää, jotta nuo henkilöt tulisivat kaikki tutuiksi?

S.

Luin

Luin ehkä neljännen tai viidennen kerran Knut Hamsunin Viktorian. Se on erityinen kirja, sillä vaimoni on suositellut sitä minulle. Sillä reunaehdolla siis vaimoni, ettei ollut ehdottaessaan vielä vaimoni.

Knut Hamsunin Viktoria on taloudellisesti kirjoitettua kieltä. Siinä on sisäkkäisiä kertomuksia, siinä kuvataan päähenkilö Johannesta, kartanonherran alusmailla kasvanutta myllärinpoikaa, sekä kartanonherran tytärtä, toisinaan keltaiseen leninkiin pukeutuvaa Viktoriaa. Kaikki on herkkää ja eleetöntä. Olen ostanut tämän kirjan, siis sekä konkreettisesti että henkisesti. Annoin vain oman kappaleeni jollekin lahjaksi, joka muistaa, kenelle, kertokoon. En muista itse. Toivottavasti hän pitää kirjasta hyvää huolta. Nyt lukemani yksilön hain Paraisten kirjastosta. Ei siellä aineistoa kovin laajasti ole, mutta onneksi löytyi varastosta yksi kappale Viktorioita minulle. Ja palveluhan siellä muuten pelaa erinomaisesti. Viimeksi sain kassin vaikkei minulla ollut kuin 15 senttiä lompakossa. Kassi maksoi virallisesti 20 senttiä. "Hyvän asiakkaan etu" sanoin kirjastovirkailija ja poikani kysyi, mitä tarkoittaa etu.

Ostan Viktorian kaikkine hyvineen. Se on platoninen ja maamerkeiltään hyvin ajaton. Siinä on monta kaunista kohtaa, mutta kokonaisuus on kaikkein kaunein. Kun kirjailija kirjoittaa kirjan, jossa päähenkilö kirjoittaa tekstiä, niin siinä saa olla kieli keskellä suuta että kokonaisuudesta tulee hyvä. Minä ostan Hamsunin tuottaman kirjailijan niine hyvineen, niin kaunis tämä on. Ja kaunis on Viktoriakin. Sen vain jotenkin tuntee.

Näin Hamsunin romaanihenkilö Johannes Myllerin romaanissa munkki Vendt miettii:

"Niin, mitä oli rakkaus? Tuuli, joka suhisee ruusuissa, ei, keltainen virvatuli veressä. Rakkaus oli helvetinkuuma musiikki, joka sai vanhustenkin sydämet tanssimaan. Se oli kuin saunio, joka aukenee seinämälle yön tullessa, ja se oli kuin vuokko, joka sulkeutuu henkäyksen käydessä ja kuolee kosketuksesta. 

 Sellainen oli rakkaus.

 Se saattoi tehdä miehestä raunion, nostaa hänet ja merkitä hänet poltinraudalla jälleen; se saattoi rakastaa minua tänään, sinua huomenna ja häntä seuraavana yönä, niin häilyväinen se oli. Mutta se saattoi myöskin pitää kiinni kuin murtumaton sinetti ja loimuta yhä sammumattomana kuoleman hetkeen asti, sillä niin ikuinen se oli. Millaista siis oli rakkaus?

 Oi, rakkaus on suviyö, jolloin taivas on tähdissä ja maa tuoksuu. Mutta minkätähden joutuu nuorukainen käymään salaisia teitä, ja minkätähden joutuu vanhus seisomaan varpaisillaan yksinäisessä huoneessaan. Ah, rakkaus tekee ihmissydämestä sienitarhan, rehevän ja häpeämättömän tarhan, jossa kasvaa salaperäisiä ja julkeita sieniä."

Tässä siis Hamsunilta sitatoitua rakkauspohdintaa. Jos omat poskeni nyt punoittavat, se johtuu vain siitä, että 39,9 asteen kuumetta poteva tyttäreni hohkaa sylissäni tätä kirjoittaessani.

Vaikka ostin Viktorian ja Johanneksen, yleensä en osta näitä romaanihenkilön tarinoita. Riikka Pulkkisen romaanissa Totta kuvattiin menestyvää kuvataiteilijaa ja hänen taiteilijapiirejään sekä niitä henkevän filosofisia keskusteluja, joita noissa piireissä käytiin. Otos oli pieni, mutta kun sen olisi pitänyt olla niin hyvä, ettei sitä sitten tuollaiseen romaaniin olisi sopinut sen jälkeen päästää; niinpä kävi, kuten arvata saattaa: kirjailija loi taiteenfilosofisen keskustelutuokion, joka oli jotenkin kiusallisella tavalla odotusten mukaista hölynpölyä.

"He alkavat puhua taiteesta. Minä kuulen, kuinka joku heittää ilmoille käskyn siitä mitä tulisi tehdä, miten maailma tulisi luoda uudestaan. Ehkä se on Rene tai kärkäs Oscar, jolla tuntuu olevan vakaa käsitys todellisuuden suunnasta:

 - Ei vain yhtä kuvaa, vaan monta päällekkäistä. On kannateltava kaikkia todellisuuden kerroksia. Varjot, suru, vakavuus ilon ohella. Julmuutta, huumoria ja latteuksia unohtamatta. Kenelläkään ei ole varaa mennä enää tarkkarajaisen kuvan ansaan. Monistaminen on avainsana. Kopion kopion kopio, siitä on kyse. Ikonit roskalavalle, tilalle monistenippuja."

Annettakoon Riikka Pulkkisellekin mahdollisuus myös tähän rakkauden pohdintaan. Romaanihenkilö miettii seuraavaa:

"Rakkaus alkaa suunnittelematta. Me olemme varomattomia emmekä välitä merkeistä, jotka voisimme nähdä jo viikkoja tai kuukausia ennen kuin mitään varsinaisesti tapahtuu."

Ja vielä:

"Rakkauden alku tarvitsee unia. Se tarvitsee heräämisiä unista, ajatuksia joita ei osaa heti paikantaa. Se tarvitsee välimatkan, etäisyyden jonka voi kuroa umpeen palauttamalla mieleen toisen yksityiskohdat; sellainen suu, leuka. Sellainen painauma ranteessa. Ja se katse! Entä se nauru! Ja se lause puista!"

Niin ovat kirjat erilaisia. Siinä kai niiden rikkaus, että huonoistakin voi oppia, että olipas, että näin kehno, että tämänkin olisi voinut sanoa paremmin ja alleviivaamatta kiusallisia itsestäänselvyyksiä. Mutta en minä tässä nyt Riikka Pulkkista moiti, vaikka tulinkin heittäneeksi hänet aika kovaan seuraan. Aion sanoa Riikalle jotain hänen kirjoistaan, jos joskus saan siihen mahdollisuuden.

S.

Ps. Alun perin olin muuten kirjoittamassa Miina Äkkijyrkästä, mutta kirjoitan hänestä myöhemmin. Hän puhui kovin ihastuttavasti radiossa.

Unelmista totta

Kerronpa juhannuksestamme.

Ei siihen ihmeitä ollut ladattu. Arvoimme, lähdemmekö perjantaiksi mökille vai emme, ja lähdemmekö lauantaina rippijuhliin mummulan seudulle osajoukolla vai koko joukolla. Tähän päätökseen vaikuttivat lasten sairastelut ja kanat. Päädyimme jäämään Paraisille juhannusaatoksi.

Rouveli keksi että mennään Sattmarkiin katsomaan, miten juhannussalko nousee. Valokuvadokumentit osoittavat kiistattomasti jälkipolvillemme, että minäkin olin siellä salonnaruista nykimässä. Kun saimme salon pystyyn, porukka taputti. Siellä oli väkeä kuin suvijuhlilla, ehkä kaksisataa tai enemmänkin. Oli enemmän. Kahvilayrittäjä kävi kierroksilla. Oli kuulemma ollut töissä aamuseitsemästä asti. Me joimme kahvikupposet siinä iltakahdeksan aikoihin.

Kello kuusi, kun koivunlehvin koristeltu salko nousi pystyyn, meno Sattmarkin kahvila-alueella oli tavanomaista. Jotenkin sellainen tavanomainen suomalaismeno ei kuitenkaan ole minun mieleeni. Satunnainen muusikkoduo viihdytti sadeteltastansa väkeä soittamalla ja laulamalla, siis syntikka ja mikki olivat heidän työvälineitään. Alkuun soi Merikannon kesäillan valssi. Pianisti soitti jossain kohtaa väärän sävelen, ymmärtämättä teoksen melodian puolisävelaskelisuutta. Ärsytti. Muutenkaan ne humpat eivät olleet ihan minun juttuja. Yhden vedon vetivät niin korkealta, että en voinut keskittyä edes pihan reunustalla kasvavan tammen kuivuneiden alaoksien karsimiseen. Koko ajan pelotti, että tuonne se ei kyllä enää pääse. Mutta pääsi se. Aplodien jälkeen mies sanoi mikkiin ja kovaääniseen, että enemmän aplodeja, se oli kuitenkin alkuperäissävellaji. Arvo se on alkuperäissävellajillakin.

Ystäväperheemme tuli paikalle salonnostoon nähden myöhässä. Iloitsin kuitenkin heidän saapumisestaan. Heidänkin lapsilla oli talvivaatetusta, pipoa ja sensellaista, haalaria. Aikamme seisoskeltuamme valuimme alas rantaan. Lapset heittivät veteen kiviä ja puupalasia veneilijöiden harmiksi. Joku kävi pitkän kivillä keikkumisen päätteeksi kontallaan rantavedessä ja valitti sen jälkeen, että jalat ovat märät. Hän oli siinä ihan oikeassa.

Tuttavaperheen pää otti puheeksi oman unelmansa. Hän varmisteli, aiheuttaako hänen intohimonsa, savukalan syöminen, närää vertaisryhmässä. Hän sai luvan. Siinä siikaostoksia suunniteltaessa tulimme jokainen miettineeksi oman toiveemme, yhden unelman, jonka toivoisi juhannuksena täyttyvän. Ystäväni sai siian, ja tarjosi sitä auliisti meille muillekin. Vaimoni toivoi saavansa juoda kahvikupposen yläpihalla suhtkoht rauhallisessa mielenmaisemassa. Minä esitin unelmanani lautapelin pelaamista. Sain kesäkuun alussa Splendor -nimisen pelin, ja ajattelin, että se sopisi näin neljän aikuisen peliksi ihan mukavasti. Ehdotukseeni suhtauduttiin ilokseni myönteisesti. Ystävättäreni jäi vielä miettimään omaa juhannustoivettaan - häkeltyi hieman kun häneltä sellaista kysyttiin. Lopulta hän päätyi toivomaan yhteislaulantaa. Mikä jottei!

Raahustimme lasten kanssa kahville. He saivat pilliä ja patukkaa. Me söimme mainittua kalaa, sekä ryystimme kahvia. Rouvelini oli tyytyväinen kahvihetkeen, ystäväni oli tyytyväinen kalaan. Päädyimme autoihimme ja ajoimme meille. Olimme varautuneet juhannukseen kuten usein aiemminkin, mansikkakakulla. Brita-pohjainen ratkaisu oli lopulta nopeasti kliimaksivaiheessaan, kun mansikat ja kermat olivat jääkaapissa valmiina odottamassa. Ystävättäreni toi jos jonkun sortin salaattia ja oliivifetaleipää. Minä keitin uudet kahvit ja inkiväärit. Lapset söivät, aikuiset söivät. Sitten putsattiin pöytä ja alettiin pelaamaan. Tässä vaiheessa oltiin siis täyttämässä seurueen unelmista kolmatta. Peli oli viihdyttävä vaikka voitin sen. Kaikki osapuolet pitivät Splendoria hyvänä pelinä ja vaimoni olisi ollut ymmärtääkseni valmis vaikka toiseenkin peliin. Tulin osoittaneeksi ystävälleni, jonka kanssa kertaalleen olin samaa Splendoria pelannut aiemminkin, miten hänen visioima strategia pelin voittamiseksi oli lyötävissä. Nyt kun olen loppujuhannuksen aikana pelannut reilun puolentusinaa lisäpeliä, minulla on lisäymmärrystä siitä, miten tuossa pelissä menestyy. Palataksemme Paraisille paikalliseen pito- ja pelipöytään, totean vielä seurueen olleen erittäin tyytyväinen tähänastiseen iltaan, joka näin unelmien täyttämisen ja täyttymisen myötä oli saanut iloisen ja yllättävän pohjavireen.

Siirryimme laulamaan. Lapset lopettivat YLE Areenan tuijottamisen, johon olimme heidät suostutelleet pelimme ajaksi. Lauloimme ensin muutaman kansallisviihteellisen laulun, mm. Eino Leinon Nocturnen. Sitten menimme lastenlaulukirjan luokse ja lauloimme sitä kahlaten lävitse. Esitimme itsellemme mm. kauniin Tuuli hiljaa henkäilee (Mitäköhän Hiljat tästä laulusta noin niinkuin yleisesti ajattelevat?) -laulun sekä puolitoista tusinaa muuta laulua. Olimme laulamiseen hyvin tyytyväisiä. Lapset olivat väsyneitä mutta toivottavasti myös iloisia. Meidän rytmiimme puolen yön aikaan tapahtuva nukahtaminen sopi ihan hyvin, ja jospa ne vieraammekin tilapäisesti moisen siesivät (tuo -ti/-si -vaihtelu tiettyjen verbien imperfektin päätteenä on häilyvää, mutta on olemassa sanalistoja, joissa kukin sana on janalla jossain kohtaa, ja jos se kohta on toisessa päässä, niin toisen näistä kahdesta päätteestä esiintyminen on näin muodoin yleisempää kuin toisen esiintyminen. Ihan siellä päässä olevat sanat siis ovat sellaisia, joista ei hyväksytä muita kuin yksi muoto; tästä ti/si -ilmiöstä ehkä eniten kansaa kuohuttanut esimerkki löytynee Harry Potterin suomennoksista, kun Harry kiisi luudallaan. Joku muu kuin Kapari olisi valinnut ehkä kiiti -muodon. Mitä Jaanaan tulee, niin lienee ainoa ihminen kääntäjien jalosta ammattiryhmästä, joka on tullut ihan käännöstyöllään valtakunnanjulkimoksi. Yleensähän julkimoksi päädytään jollain poikkitaiteellisella tai ulkoprofessionaalilla rytkäytyksellä.).

Sit me pakattiin kamat seuraavan päivän rippijuhlaa varten ja vaimo meni nukkumaan ja minä katsoin vähän jalkapalloa. Sit me herättiin. Hyvä juhannusaatto!

S.

Minä rakastan metsää, minä rakastan puita

On keskiyö ja tuntuu hyvältä. Se tarkoittaa, että päivä on ollut hyvä. Aamupäivä tosin oli passiivinen, ja sairas tyttäreni halusi olla paljon sylissä. Luin hänelle jonkin verran Vaarallista juhannusta ääneen. Siitä ei meinannut tulla mitään, kun hän kommentoi vain kuvia, ja kun kuvia ei näkynyt joka sivulla, hän halusi kaivaa niitä esiin.

Kun rouvelini tuli reissuiltaan kotiin, söimme, kahvittelimme vähän ja nukahdimme päiväunille. Heräsin niiltä ja pakkasin kimppeeni ja lähdin IKEAan. Olemme saaneet yläkertaan uusia hyllyjä ja rouvelini on siellä siivonnut ja raivannut. Tuntuu aika hienolta kävellä siellä nykyään. Hänellä on kyllä näkemyskykyä, sanottakoon nyt, näissä vaatekaappiasioissa. Ja tilanjakajahyllyasioissa. Lattian värinkin valitsi hienosti. On se hyvä!

IKEAssa ostin perinteisen nakkisämpylän ja lisää vetokoreja vaatekaappiin. Sieltä menin lukupiiriin, jossa oli mukavaa. Se oli profiililtaan "nuorten lukupiiri", jonne satuin näkemään kutsun tuolla sosiaalisen median rajoitetussa toimintatilassa, jonkunlaisessa ryhmäntapaisessa (jossa oli muuten yli sata jäsentä). Oliko meitä kuusi paikalla lopulta. Vaarallista juhannusta pohdimme ja söimme makrillia ja joimme tietysti teetä muumimukeista. Muumikirjoista löytyi paljon tongittavaa. Ensi kerralla pohdimme Knut Hamsunin Viktoriaa, jonka on sanottu olevan maailman kaunein rakkaustarina. Elän tässä ymmärryksessä kunnes toisin osoitetaan. Se on ainoa kirja, jonka olen lukenut kolme kertaa, ellei Viiruja ja Pesosia lasketa mukaan.

Lukupiiristä ajoin jalkapallokentälle. Pelasimme melko rikkonaisen pelin. En tehnyt maalia, mutta yhden itsekkään nousun tein etukulmalle ja päätin ladata täysillä. Tolppa kajahti ja pallo meni sivurajasta yli. Olisin maltilla voinut sijoittaa. Ei jäänyt kaivelemaan. Muuten pelasin suht ehjän oman pelin ja sain muutaman hyvän syötön ja siirron tehtyä. Puolustajana ravasin kohtalaisesti. Laitahyökkääjämme, jolle minun oli määrä toimittaa palloja, ei pelannut ollenkaan niin kuin olisin toivonut, mutta tänään en jotenkin lastannut mieltäni moisella lainkaan. Katsoin, miten hän potki randomkaaripalloja syvälle, josta vihollisen puolustus sitten perkasi ne säännöllisesti pois. Minä mietiskelin syntyjä syviä, Vaarallista juhannusta ja iltateehetkeä.

Kotiin ajaessani löysin Facebookistani pitkän keskustelun. Se pohjasi linkkiin, jonka aamulla olin poiminut surullisten uutisten virrasta. Tässä siihen vielä selvennystä. En tiedä, kuinka pitkään Kalevan uutiset ovat luettavissa. Ajattelin, että vastoin tapojani kirjoitan tänne omaan blogiini näkemyksiäni metsän suojelusta ja Sanginjoen tapauksesta. Poliittiseen prosessiin en ota mitään kantaa, vaikka persiilleenhän se meni, sen voi jokainen todeta. Ja moneen kertaan menikin. Mutta ei kuulu mulle. Nämä metsäasiat sen sijaan kuuluvat, hengitänhän metsien tuottamaa happea minäkin.

Minä rakastan puita, yksittäisiä, erityisesti suuria puita. Lisäksi rakastan metsää. Tätä on vähän vaikea selittää, ja siitä huolimatta olen yrittänyt kertoa omasta luontosuhteestani aika monelle ihmiselle. Keskustelen siitä yhä mielelläni. Mietin tänään, että kun ihminen ymmärtää, mitä tarkoittaa vanha metsä ja sen ekosysteemi, sitä voi verrata siihen muuannen Paavalin tapaukseen 2000 vuotta sitten, kun häneltä meni näkö ja sen jälkeen hän ymmärsi asiat uudella tavalla ja oli kuin suomukset olisivat pudonneet hänen silmistään.

Metsän suojelusta on vaikea puhua, sillä sen tuhoamista, ekosysteemin täydellistä tappamista kutsutaan metsänhoidoksi. Käytännössä on kyse avohakkuusta, joka on vallitseva malli ollut suomalaisessa metsätaloudessa maailmansotien jälkeen. Avohakkuiden maksimilaajuudelle ei ole metsälaissa mitään rajaa. Käytännössä metsän "hoito"velvoite täytetään niin, että matalaksi hakatulle alueelle istutetaan metsäkeskukselta ostettuja taimia (tai jätetään siemenpuita aukiolle jolloin taimet nousevat omia aikojaan). Tätä on markkinoitu puun tilavuuskasvun maksimoivana metsänkasvatusmenetelmänä. Selluteollisuus on ollut vahvana toimijana ajamassa aikanaan tätä vallitsevaa metsänhoitomallia, ja oma keskustelun paikkansa on, pitääkö tämä asia myöntää ja tunnustaa, että harjoitettu politikkaa on ollut kansakunnan edun mukaista. En ota siihen kantaa nyt. Ehkä kuitenkin metsäteollisuuden murroksessa olisi syytä katsella jo eteenpäin ja miettiä, mikä on tässä kansallisessa projektissamme seuraava siirto.

Ihanaa kun saa puhua ihan sekavasti eikä kukaan keskeytä! Tässä välissä voin todeta, että oma suhteeni metsään ja puihin ei suinkaan ole puritaaninen. Jos minulla olisi omaa metsää, poimisin sieltä todennäköisesti kypsiä puita pois valikoidusti ja sahaisin niistä lautaa. Taimiin en kajoaisi, ehkä kuivia alaoksia napsisin aikani kuluksi ja mielen virkistykseksi pois. Vahvat saisivat jatkaa kasvuaan, heikommat sortuisivat. Näin kasvaa hyvä puu, ainakin hyvä mänty ja koivu ja kuusi. Ja vaahtera ja pihaja. Ja moni muu. Teen tätä oksien napsuttelua toki muidenkin metsässä, jos tarpeelliseksi koen. Ilman muuta ainoa vaihtoehto itselleni kuitenkin on, että metsä on jatkuvasti peitteellinen. Metsä ei kaipaa metsäkoneita, vaan eri-ikäisiä ja -kokoisia puita, eri lajeja usein, jos maapohja vain sen sallii. Useimmiten sallii. Toivoisin myös, että suomalaiset metsänomistajat perehtyisivät enemmän eri puulajien kasvatukseen. Esimerkiksi tervaleppä kasvaa kauniina ja jyhkeänä täällä meidän nurkilla, kun olosuhteet vain ovat oikeat. Mittasin viime kesänä yhden kotini lähellä kasvavan pitkänhuiskean tervalepän rinnanympäryksen: 180 senttiä.

Mitä metsiin ja niiden suojeluun tulee, niin asiat ovat surkealla ja kauhealla tolalla. Vaikka suojelusta on, kuten jo toistan, vaikea puhua, metsäekologit (maailmalla arvostusta nauttiva Ilkka Hanski mm. ja moni muu) ovat _yksimielisiä_ siitä että Suomen metsissä on menossa sukupuuttoaalto. Tämän sukupuuttoaallon _pysäyttämiseksi_ tarvitsisimme akuutisti kymmenen prosentin metsänsuojelun kaikista suomen metsistä. Erityisen kriittinen tilanne on Etelä-Suomen metsissä, joista vain yksi prosentti on suojeltu tällä hetkellä. Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava puhui joskus suojelukäytävästä, joka voisi olla yhtenäinen koillis-lounais -suunnassa kulkeva metsävyohyke, jota pitkin ilmastonmuutoksen edetessä lajit voisivat vetäytyä pohjoisemmaksi ja populaatioiden kuolemalta vältyttäisiin. Sellaista ei tietenkään ole vielä olemassa. Tämän enempää en osaa "rationaalisesti" asiaa perustella. Jos sukupuuttoaallon pysäyttäminen on asia, jota kohti halutaan kulkea, tarvitsemme radikaalisti enemmän suojeltuja metsiä.

Pohjois-Pohjanmaalla on sotien jälkeen puitu kaikki metsät ainakin kertaalleen maan tasalle. Koko maakunnasta on vaikea löytää metsää, jossa on vanhaa puustoa. Sanginjoen metsäalue on Oulun keskustan itäpuolella, Oulujoen pohjoispuolella n. 10 kilometriä merenrannasta. Alueesta on hyvä kuvaus täällä. Olen käynyt siellä monta kertaa, ja pyrin pääsemään tähän metsään aina kun liikun Oulun suunnalla. Kerran pari vuodessa siis. Metsääalueita on monenlaisia, ja kovin vanhapuustoista metsää on aika vähän. Yksi pienehkö alue on, jossa siemenpuuksi aikanaan jätetyt emopuut ovat saaneet kasvaa. Alla on 20-vuotias mäntytaimikko, ja niiden päällä muutama mukava jättiläinen, tai isokokoinen puu. Niitä olen käynyt siellä halailemassa. Luulen, että alueen tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa on, miten moni ihminen löytää nämä metsät, kuinka moni haluaa niihin tutustua. Sikäläisessä mittakaavassa kyse on ainutlaatuisesta metsästä, vaikka täällä etelässä (suojelu)metsät ovat taas jotain ihan muuta. Mistään aarniometsästä siellä ei ole kyse, ja ekologit puhuvat jopa 200-300 vuoden aikaikkunasta, jonka jälkeen metsä on luonnollisessa tilassaan, puuston ikäjakauma on päässyt vakiintumaan (paljon pieniä ja vähemmän isoja puita) ja metsäekosysteemi löytänyt itsensä. Se, ettei metsä vielä ole "aarnioitunut" on mielestäni huono peruste suojelua vastaan. Sanginjoen luontoalue on kokonaisuutena ainutlaatuinen koko maakunnan mittakaavassa, ja _sopivamman_ suojelualueen löytäminen Oulun lähistöltä on mahdoton tehtävä. Tarttukaa parhaaseen mahdolliseen vaihtoehtoon ja ruvetkaa sen jälkeen etsimään toiseksi parasta aluetta.

Jos olisin diktaattori, määräisin Sanginjoen metsäalueet suojeltavaksi mutta oman käden oikeudella harrastaisin siellä kevyttä ylispuiden poistoa. Sille vain ei ole olemassa niin idioottivarmaa mallia, että uskaltaisin jättää tällaisen hakkuun toteuttamisesta päätösvaltaa esimerkiksi, sanotaanko nyt vaikkapa Oulun kaupunginvaltuustolle, ja diktaattorina minulla tietysti olisi kädet täynnä hommia muutenkin, joten spekulaationi kaatuu alkumetreillä omaan mahdottomuuteensa. Yhden yrityksen tiedän, joka hoitaa metsänkäsittelyn aidosti vaihtoehtoisella tavalla. Hyvää näkökulmaa asiaan löytyy varmasti täältä. Tiedänpä muuten senkin, että muutama seurakunta Suomenmaassa on ostanut metsänhoitosuunnitelman metsiinsä tältä yritykseltä. Kasvojenpesuvinkkinä, ilmaisena, sinne Oulun suuntaan, vaikka ette Sanginjokea suojelekaan, niin tätä kannattaisi kokeilla. Toki ilmeisesti sikäläinen metsänhoitoyhdistys on hyvin vahvasti koplaantunut Oulun kunnallispoliittiseen päätöksentekosisäelimistöön. En tiedä, arvaan. Jos on, tällaisen uuden toimijan on vaikea uida liiveihin. Ehkä tässä kriisissä olisi kuitenkin heidän saumansa.

Kello on jo paljon. Brasiliassa isäntämaa otti illalla 0-0 turpiin Meksikolta, ja parhaillaan Venäjä ja Etelä-Korea pelaavat lohkovaiheen ensimmäisen kierroksen viimeistä ottelua. Naapuri myi talonsa. Täällä Paraisilla on ihania metsiä ja jospa tuo kesäkin tuosta vielä lämpenisi. Illalla pelasimme pallopelimme yhdeksän asteen lämmössä. Juhannukseksi menen kummipoikani rippijuhliin. Oulun suojelupäätöksestä olen surullinen. Metsän arvon ymmärtäminen on monimutkainen juttu, ja oikeasti, ilman sarvia ja hampaita, sitä ymmärrystä voi mielestäni hyvällä syyllä käsitellä lahjana; sen on joko saanut tai ei ole saanut. En tee tästä tämän teologisempaa, mutta *toivon*, että metsyys vielä kirkastuisi monelle, jolle se tällä hetkellä on pimennossa, puiden takana. Kerron mielelläni myös omia ihania metsäkokemuksiani, jos joskus tapaamme tai olemme muilla tavoin yhteyksissä.

S.