Jumalaasi yli kaiken

Illalla otan hammasharjan kouraani, joka on viime aikoina muiden ruumiinjäsenteni tavoin levännyt normaalia vähemmän, ja lähden kävelemään lähistölle. Harjassa on Pepsodentin testivoittajatahnaa (halvinta mitä kaupasta saa) kahden herneen verran. Tapani on, että tursotan tahnan harjasten väliin, ainakin jonkin matkaa, ja niin on nytkin käynyt. Yritän arvioida taajuuden, jolla hinkkaan hammasta kävellessäni. Varovainen arvio liikkuu 150 edestakaisen harjausliikkeen korvilla per minuutti. Ajattelen, että se riittää, vähempikin riittäisi. Osaan kyllä harjata nopeamminkin, mutta en viitsi.

Muistan kerran, kun harjasin nopeasti. Käsi kävi ketterästi ja vaahto tuli suupieliin saakka. Olin yhdeksänvuotias varmaan, ja koulussa oli jonkin sortin hammastarkastus, jonka yhteydessä me vuoroa odottaneet sitten pesimme yhdessä hampaitamme. Luulen, että isäni tapa oli pestä omat hampaansa samalla tavalla ja minä sitten otin mallia. Vieressä omaa koneistoaan kömpelömmin rassannut Matti katsoi hurjaa menoani, mietti hetken, mitä sanoisi, ja sanoi sitten: "Et nää oikiasti ossaa pestä nuin nopiasti".

Ja mitäpä minulla siihen oli lisäämistä. Eihän se millään tavalla mitattuna ollut oikein viisas sanominen, mutta muistan sanat jostain syystä ihan hyvin. Tiedätkö miksi minulle sanottiin noin?

Kun on ihmisiä, on joukkoja ja ryhmiä. Koulussa on omat lakinsa, mutta oikeasti lapset eivät tässä asiassa eroa aikuisista. Lukekaa vaikka. Minun osani oli olla yksin ja samalla muiden piti jostain syystä huolehtia, etten päässyt liian monessa asiassa kasvamaan heidän ohitseen. Kun näin ei tapahtunut, sain kiitokseksi roikkua joukon jatkeena. En muista, kutsuttiinko muita luokan poikia sukunimellä, mutta minua kutsuttiin. Muistan kuitenkin, miten olin kokonaisuuteen tyytyväinen. Toki oli koskettavaa lukea kirje, jonka olin kymmenvuotiaana kirjoittanut opettajani vanhemmille, joiden luokse menimme luokkaretkelle. Kirjoitimme kaikki kirjeen, jossa kerroimme itsestämme. Minun kirjeeni alkoi sanoin "Minä olen yksinäinen 10-vuotias poika..." Kirje on hallussani nyt. Ja kun palaan siihen aikaan mielessäni, on kuin olisin sen yksinäisyyden tyynesti hyväksynyt. Toki ympärillä oli luokkakavereita enkä muista, että minua olisi kiusattu ja saattoi jopa olla, että joku olisi halunnut kanssani viettää enemmänkin aikaa, mutta minusta ei sitten ollut siihen, tai sitten oli ja vietinkin aikaa. Ei sitä voi kaikkea muistaa. Mutta yksinäisyyden muistan ihan selvästi, ja tiedän, että se on sitä samaa yksinäisyyttä, jota aikuinen kokee toisinaan. Ja yksinäisyydessä kasvaa alimielisyys ja ylimielisyys, ja molemmat ovat pahasta, sillä rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Ei enempää, eikä vähempää.

S.