Leikkasin omenapuun, kuten jo kehuinkin. Kaikki eivät tykänneet, kuten jo kehuinkin siinä yhteydessä kun annoin ymmärtää, että itse tykkäsin. Äidinkielen lehtorini lukiossa kielsi aina käyttämästä tykkää-verbiä. Näin ajan kanssa on hänen ohjeisiinsa saanut etäisyyttä. Nuorempana olin senkin asian kanssa ehdottomampi.
Kritiikki puidenleikkuusta kesti hetken, mutta naapuri sattui kuulemaan. Minua se ei sanottavammin häirinnyt, vaikka puutani haukuttiinkin kaljuksi muiden kuullen. Naapuria tuntui häiritsevän. Hän nimittäin tuli parin tunnin päästä asiasta tehden juttelemaan aidan yli. Hampaat hohtaen selitti, miten on huono leikkaamaan omenapuita, kun ei jaksa sitä että se tekee paljon omenia, kun niitten kanssa on sitten aina helisemässä. "Että ette sitten naura näille mun puille", hän naurahti, kuin etukäteen, itseoikeudella. Ymmärsin heti, mistä on kyse. Kerroin, että tässä on omassa leikkaamisessa nauramista ihan tarpeeksi. Sit me vähän naurettiin ja jatkettiin tahoillamme puutarhatöitä.
S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti