Eilisaamulla haettiin porsaat äiteineen asemalta. Juoksin kuin hullu täällä 6.50 alkaen jotta sain illalla väsymyksen tähden epähuomioon jääneet epäkohdat kuntoon jotta rouva voisi tulla kotiin. Ihan tyytyväinen se ei tietysti ollut, mutta paljon surkeampiakin kotiintulemisia on nähty. Minua armahti junanvaunun 27 lämpöastetta, jotka pitivät huolen siitä, ettei perhe nukkunut juurikaan koko matkan aikana. Siksipä he olivat siinä määrin väsyneitä, että nukkuivat kanssani kahteen. Siis me kaikki nukuimme pitkät aamupäiväunet.
Oli erityisen liikuttavaa nähdä kolmevuotias, joka oli odottanut tapaamistani selvästi kovasti. Koko automatkan kotiin hän vähän kärsimättömänä odotti, että pääsisi syliini. Jo joskus aiemmin hän söi persikkaa. "Peltikka ei oo luma atia." "Mää oon oppinu lumioita atioita."
Sibelius on puupää. Siltä minusta on alkanut tuntua. Itsekeskeinen dirigeeraaja. Nuori Einojuhani Rautavaara sai Sibeliuksen myöntämän stipendin ja kävi hänen kotonaan vierailulla. Vanha säveltäjä oli tarinan mukaan loukkaantunut, kun nuori Einojuhani oli jännäkakkahousussa käynyt vierailulla ja unohtanut ylistää Sibeliuksen sävellyksiä. Mitä pienisieluisuutta.
Meillä oli viime viikolla oikea iltakylä, jossa oli hyvä meininki. Tällä kertaa en edes tuputtanut pelejäni heille, vaan ne suorastaan vietiin hyllystäni. Minulle on suuri voitto se, kun ihmiset innostuvat tästä hyvästä harrastuksesta. Jounikin mutisi jotain, että näihin pitää keskittyä jatkossa enemmän. Jouni on menny Helsinkiin, harmi sinänsä.
Paikalla oli myös Antti, joka soitti yllättävän hyvin pianoa. Soitti vaikeampiakin juttuja prima vistana, paljon paremmin kuin minä. Tiedän, ei se vielä mitään kerro. Antti säisti, ja me muut hoilasimme. Hoilasin uudesta laulukirjastani balladia Kaarle kuninkaan metsästyksestä. Se on aika rompsku. Sittemmin tapasin varsinaisen Kaarle kuninkaankin.
Tänään talo on ollut lämmin. Niin kuuma, että vaimo on jo sitä mieltä että sopiva, eikä se ole vähän se. Vaikka olen iltaa kohti vähentänyt pattereitakin aika paljon. Kaksi uunia on pitänyt alakerran sellaisena kuin on pitänyt. Lomalaisten rytmi on ihan mitä sattuu ja itsekin olen joutunut heidän rytminsä uhriksi. Eilen tulimme pihasaunasta kahden jälkeen. Repikäämme siitä huumoria sitten. Mutta hyvin antoi löylyä kiuas. Sen tulipesä oli pidempi kuin kalkkunan ohutsuoli. Sinne mahtuu, uuniin, varmaan metrin mittaisia kapuloita. Lunta kannoin sisään jotta siitä olisi saanut kylpyvettä. Vähän turhanpäiväistähän se oli, kun ei 50 litraa lunta noin vain sula. Ja kun aikanaan sulaa, muuttu sitten ehkä viideksi litraksi vettä taikka jotain.
Talo on paitsi lämmin, myös yllättävän armelias mitä lapsiin tulee. Siis lapsia kohtaan. Lapset olivat tänään, omat ja vieraat, yläkerrassa poissa jaloista, siis omista jaloistaan tietysti. Ja kun söimme pitsaa alakerrassa, ehätin juuri toteamaan, että ompas tosiaan, kun eivät ole nuo vanhemmat lapset kertaakaan tulleet kärttämään että saavatko pelata tietokoneella, ja siihen joku kommentoimaan, että kiva kun on niin kivat leikit. Enkä muista, ehtikö lause loppuunsa saakka vai katkesiko se jossain vaiheessa korkeaan ja kovaääniseen karjuntaan: "JA SIT SE TAPPAIS TÄN!!" Sitä ennen oli jonkin aikaa leikitty Avada Kevadra -juttuja ja tietysti sen vastakirouksia. Mutta monin paikoin tunnelma oli aidostikin rauhallinen. Paitsi että aina ennen ruokaa on nälkä.
Mutta tällä viikolla olen ilmeisesti joka päivä pelannut, ainakin kymmentä peliä. Eikä kyllästytä yhtään.
S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti