En tiedä, onko keskipäivässä noin niinkuin rakenteellisesti mitään hyvää, erikoishyvää tarkoitan. Aamut ovat verrattomia ja illat, mutta eivät keskipäivät. Nuoruus ja vanhuuskin ovat sellaisia hienoja aikoja, mutta ei tämä keski-ikä...
Vaihdan aihetta ja yritän uudestaan.
Atu Ruotasen runokirjasta kirjoitin aiemmin yhden runon. Luin niitä, ilta kun oli, eilen lisää. Minuun ei koskaan ole vedonnut pieruhuumori, ja tämän säännön vahvistamiseksi kirjoitan poikkeustilaluontoisesti tähän Atu Ruotasen runon Oodi pierulle.
Ilmavaiva ihanainen
olet, armas pieru.
Seurapiiripainajainen,
Kreivi Nukkavieru.
Apostoli terveen suolen,
oodi olet takapuolen.
Piereskellään ritkin, ratkin,
pierevät ne prinsessatkin.
Ja jos tämä nyt tuntuu, että ei kolahda yhtään, niin kola-aiheisten runojen ohella Atu Ruotasen runokirjasta Hujanhajalla löytyy vaikka mitä muutakin. Suosittelen lämpimästi.
Yritetään vielä kolmatta.
Meidän talossa ei ole mitään vikaa. Tai niin minä luulin. Nyt tiedän, että olen väärässä. Täältä puuttuu lempipaikka. Asia on korjattavissa, mutta näin on. Talossa on kiva tallata huoneesta toiseen, mutta ei se elämä voi yhtä huoneesta toiseen ramppaamista olla. Pitää välillä pysähtyäkin. Jos täällä olisi jokin lempipaikka, olisin varmaan lukenut eilen joululahjaani. Kun sohva oli huonosti valaistu, päädyin soittamaan pianolla. Ei se ihan flowta ollut, mutta väitän, että ei siitä kaukanakaan oltu. Ostin kirjaston poistoista neljä nuottikirjaa, aa euron. Kaksi niistä on yksinlaulukirjoja, Suomen lauluaarre. I ja II. Niissä on vanhojen suomalaisten säveltäjien rävellyksiä. On Crusellia, Ehrströmiä, Eimeleä, Paciusta, Greveä, Waseniusta ja Ingeliusta. Crusellilta löysin pari kaunista laulua, jotka olivat minulle, tai minua kuunteleville, liian korkeita. Mulle on yks mun kaveri sanonu, että jahka tuo naapurin musiikkiopisto taas avaa ovensa, niin sinne vois mennä iltaisin soittamaan. Vaikka ei se Steinway siellä sen häävimpi ole kuin on tuo meidän piano, mutta olisi siellä ainakin rauha, ja elon yksinkertaisuus, jos ne täältä meiltä joskus puuttuvat.
Kuuntelin Pärttiä. Joudun palauttamaan tänään Tomille sen Pärtin CD:n, jonka lainasin joulun alla. Ei vielä ollut sen levyn vuoro käydä sydämeeni, ei ainakaan ihan perille asti, viimeiseen kammioon.
Lautaa on nyt pelattu niin kuin viimeistä päivää, vaikka on vasta kuudes päivä menossa. Seurassani oli sen sortin luupäitä, että uutuuspeli 7 Wonders, jonka Elimäestä lainasin yllytettyäni ensin heidät hankkimaan sen, oli yhtä kaaosta kun herrat eivät malttaneet odottaa että peli etenisi vaihe vaiheelta kuten kuuluukin. Jos olisin selittänyt säännöt juurevammin, olisi peliin ehkä tullut rauhaa enemmän. Mutta en minä siitä kaoottisesta tunnelmasta kaikkea syytä itselleni ota. Tai näin ainakin järkeni sanoo. Tunteeni eivät muuten pysy järkeni kyydissä. Kulkevat eri tietä, saa nähdä, päätyvätkö omille mailleen.
Muuten peli-ilta oli hauska, kuten yleensä. Mietin tänään, miten saisimme siirtoja lyhyemmäksi. Tahtovat aina venyä pelit, joista luvataan x minuutin kestoisia, 2x kestoisiksi.
Olen saanut olla yksin. Pitäisi kiittää siitä vaimoa, että antoi mahdollisuuden, vaikken erikseen pyytänyt. En tiedä, lähtikö hän luotani hetkeksi pois ensisijaisesti siksi, että ikävöi Ouluun tai siksi että katsoi sen olevan hyväksi lapsille, vai miettikö, että miehenruntti haluaa nyt olla yksin. Vai ajatteliko vain, että näin sen portaikon saa maalatuksi. Tiedä häntä. Mutta kun on olevinaan aikaa, tulee elämää ahnehdittua. Olen vähän sitä mieltä, että sellainen on joka tapauksessa määritelmällinen mahdottomuus. Mutta tästä ajatusten kaatopaikasta tulee nyt mieleen eilinen hyvä radio-ohjelma, jossa haastateltiin jotakuta Seppo sellistiä. Se oli erinomaisesti toteutettu juttu, vaikka päättyikin juopuneen muusikon puheenvuoroon. Siinä nyt oli kuitenkin jokin tolkku, siinä puheessa, jos niinku vertaa.
S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti