Luin ehkä neljännen tai viidennen kerran Knut Hamsunin Viktorian. Se on erityinen kirja, sillä vaimoni on suositellut sitä minulle. Sillä reunaehdolla siis vaimoni, ettei ollut ehdottaessaan vielä vaimoni.
Knut Hamsunin Viktoria on taloudellisesti kirjoitettua kieltä. Siinä on sisäkkäisiä kertomuksia, siinä kuvataan päähenkilö Johannesta, kartanonherran alusmailla kasvanutta myllärinpoikaa, sekä kartanonherran tytärtä, toisinaan keltaiseen leninkiin pukeutuvaa Viktoriaa. Kaikki on herkkää ja eleetöntä. Olen ostanut tämän kirjan, siis sekä konkreettisesti että henkisesti. Annoin vain oman kappaleeni jollekin lahjaksi, joka muistaa, kenelle, kertokoon. En muista itse. Toivottavasti hän pitää kirjasta hyvää huolta. Nyt lukemani yksilön hain Paraisten kirjastosta. Ei siellä aineistoa kovin laajasti ole, mutta onneksi löytyi varastosta yksi kappale Viktorioita minulle. Ja palveluhan siellä muuten pelaa erinomaisesti. Viimeksi sain kassin vaikkei minulla ollut kuin 15 senttiä lompakossa. Kassi maksoi virallisesti 20 senttiä. "Hyvän asiakkaan etu" sanoin kirjastovirkailija ja poikani kysyi, mitä tarkoittaa etu.
Ostan Viktorian kaikkine hyvineen. Se on platoninen ja maamerkeiltään hyvin ajaton. Siinä on monta kaunista kohtaa, mutta kokonaisuus on kaikkein kaunein. Kun kirjailija kirjoittaa kirjan, jossa päähenkilö kirjoittaa tekstiä, niin siinä saa olla kieli keskellä suuta että kokonaisuudesta tulee hyvä. Minä ostan Hamsunin tuottaman kirjailijan niine hyvineen, niin kaunis tämä on. Ja kaunis on Viktoriakin. Sen vain jotenkin tuntee.
Näin Hamsunin romaanihenkilö Johannes Myllerin romaanissa munkki Vendt miettii:
"Niin, mitä oli rakkaus? Tuuli, joka suhisee ruusuissa, ei, keltainen virvatuli veressä. Rakkaus oli helvetinkuuma musiikki, joka sai vanhustenkin sydämet tanssimaan. Se oli kuin saunio, joka aukenee seinämälle yön tullessa, ja se oli kuin vuokko, joka sulkeutuu henkäyksen käydessä ja kuolee kosketuksesta.
Sellainen oli rakkaus.
Se saattoi tehdä miehestä raunion, nostaa hänet ja merkitä hänet poltinraudalla jälleen; se saattoi rakastaa minua tänään, sinua huomenna ja häntä seuraavana yönä, niin häilyväinen se oli. Mutta se saattoi myöskin pitää kiinni kuin murtumaton sinetti ja loimuta yhä sammumattomana kuoleman hetkeen asti, sillä niin ikuinen se oli. Millaista siis oli rakkaus?
Oi, rakkaus on suviyö, jolloin taivas on tähdissä ja maa tuoksuu. Mutta minkätähden joutuu nuorukainen käymään salaisia teitä, ja minkätähden joutuu vanhus seisomaan varpaisillaan yksinäisessä huoneessaan. Ah, rakkaus tekee ihmissydämestä sienitarhan, rehevän ja häpeämättömän tarhan, jossa kasvaa salaperäisiä ja julkeita sieniä."
Tässä siis Hamsunilta sitatoitua rakkauspohdintaa. Jos omat poskeni nyt punoittavat, se johtuu vain siitä, että 39,9 asteen kuumetta poteva tyttäreni hohkaa sylissäni tätä kirjoittaessani.
Vaikka ostin Viktorian ja Johanneksen, yleensä en osta näitä romaanihenkilön tarinoita. Riikka Pulkkisen romaanissa Totta kuvattiin menestyvää kuvataiteilijaa ja hänen taiteilijapiirejään sekä niitä henkevän filosofisia keskusteluja, joita noissa piireissä käytiin. Otos oli pieni, mutta kun sen olisi pitänyt olla niin hyvä, ettei sitä sitten tuollaiseen romaaniin olisi sopinut sen jälkeen päästää; niinpä kävi, kuten arvata saattaa: kirjailija loi taiteenfilosofisen keskustelutuokion, joka oli jotenkin kiusallisella tavalla odotusten mukaista hölynpölyä.
"He alkavat puhua taiteesta. Minä kuulen, kuinka joku heittää ilmoille käskyn siitä mitä tulisi tehdä, miten maailma tulisi luoda uudestaan. Ehkä se on Rene tai kärkäs Oscar, jolla tuntuu olevan vakaa käsitys todellisuuden suunnasta:
- Ei vain yhtä kuvaa, vaan monta päällekkäistä. On kannateltava kaikkia todellisuuden kerroksia. Varjot, suru, vakavuus ilon ohella. Julmuutta, huumoria ja latteuksia unohtamatta. Kenelläkään ei ole varaa mennä enää tarkkarajaisen kuvan ansaan. Monistaminen on avainsana. Kopion kopion kopio, siitä on kyse. Ikonit roskalavalle, tilalle monistenippuja."
Annettakoon Riikka Pulkkisellekin mahdollisuus myös tähän rakkauden pohdintaan. Romaanihenkilö miettii seuraavaa:
"Rakkaus alkaa suunnittelematta. Me olemme varomattomia emmekä välitä merkeistä, jotka voisimme nähdä jo viikkoja tai kuukausia ennen kuin mitään varsinaisesti tapahtuu."
Ja vielä:
"Rakkauden alku tarvitsee unia. Se tarvitsee heräämisiä unista, ajatuksia joita ei osaa heti paikantaa. Se tarvitsee välimatkan, etäisyyden jonka voi kuroa umpeen palauttamalla mieleen toisen yksityiskohdat; sellainen suu, leuka. Sellainen painauma ranteessa. Ja se katse! Entä se nauru! Ja se lause puista!"
Niin ovat kirjat erilaisia. Siinä kai niiden rikkaus, että huonoistakin voi oppia, että olipas, että näin kehno, että tämänkin olisi voinut sanoa paremmin ja alleviivaamatta kiusallisia itsestäänselvyyksiä. Mutta en minä tässä nyt Riikka Pulkkista moiti, vaikka tulinkin heittäneeksi hänet aika kovaan seuraan. Aion sanoa Riikalle jotain hänen kirjoistaan, jos joskus saan siihen mahdollisuuden.
S.
Ps. Alun perin olin muuten kirjoittamassa Miina Äkkijyrkästä, mutta kirjoitan hänestä myöhemmin. Hän puhui kovin ihastuttavasti radiossa.
