maanantai 30. tammikuuta 2017

Kun kehuin pientä poikaa

Poika tuli meille oman poikamme muassa. Poika on pieni, iloisena ja omaäänisenä näyttäytyvä luova kaveri. Vastaa kun kysytään ja puhuu muutoinkin. Luulen, että hän osaa leikkiä. Hän on noin yhdeksän.

Kun hän tuli meille, sain kuulla, että samana päivänä oli poikaani kosiskeltu leikkimään kahteen muuhun paikkaan. Sanoin spontaanisti, että "Jo vain, ja jouduit sanomaan, että nyt en pääse, kun on muuan tärkeä vieras sattunut juuri tänään kylään". Molempia poikia vähän nauratti. Kohtuudella (liikaa nauraminen on kiusallista sivustaseurattavaa). En olisi muistanut koko välikohtausta, ellei pojan isoäiti olisi palannut asiaan.

Tapasin isoäidin, ja aloimme keskustella, miten poika oli ollut polleana kotiin tullessaan. Hän oli selittänyt, miten talon isäntä oli ollut sitä mieltä, että kun hänellä on näin tärkeitä vieraita, ei valitettavasti nyt onnistu, että poikani lähtee muiden kavereidensa kanssa leikkimään. Tarinan päähenkilö on kuulemma kärsinyt toisinaan huonommuudentunteesta. Tämä oli minulle aito yllätys. Sitä iloisemmaksi tulin, kun kuulin, miten huolimaton heittoni oli tehnyt häneen voimakkaan vaikutuksen. Aina voi kylvää jotain pientä. Ei sitä koskaan tiedä, milloin kylvetty kävelee kadulla vastaan.

S.

tiistai 27. joulukuuta 2016

Musta laatikko -ajattelu

Puran ylivuotoa tänne. Luen Matthew Syedin kirjaa Black Box Thinking ja se saa minut koko ajan miettimään. Vaimo ei jaksa kuunnella ajatuksiani, enkä sitä tietysti häneltä voi vaatiakaan. On hänellä omiensakin kanssa varmasti tekemistä :)

Kirja käsittelee ihmisen suhdetta virheisiin ja tietysti virheistä oppimiseen. Yksilötasolla käydään mekanismia - virheiden kieltämisen mekanismia - läpi mm. kognitiivisen dissonanssin termin kautta. Tärkeämpää on, miten Syed kuvaa kokonaisten organisaatioiden kykyä tai kyvyttömyyttä oppia. Nämä ovat monimutkaisia rakennelmia, jotka avattuna saavat yksilön näyttämään hullulta. Syed ei kuitenkaan syyllistä yksilöä, vaan etsii rakenteista syitä sille, miksi esimerkiksi leikkaussalissa tapahtuu, mitä tapahtuu. Kirjan nimi viittaa ilmailualalla ehdottomana käytäntönä olevaan mustaan laatikkoon: datayksikköön tai yksikköihin (niitä on kaksi), jotka keräävät tietoa sekä lentokoneen fyysisestä lentoprosessista että miehistön keskustelusta. Sekä onnettomuuksissa että läheltä piti -tilanteissa kaikki data analysoidaan piinallisen tarkasti ja lentämisen prosessi alistetaan tutkinnalle: mitä tapahtui, mitä tehdään jotta turvallisuus paranee. Vuonna 2014 yksi lento 8,4 miljoonaa nousua kohden kosahti. Luvussa on mukana Malesialaisen matkustajakoneen alasampuminen Itä-Ukrainan alueella. Sata vuotta sitten noin joka toinen lentäjä kuoli uransa aikana.

Vertailun vuoksi: USA:ssa kuolee ennalta ehkäistävissä oleviin hoitovirheisiin yli 1000 ihmistä päivässä. 400 000 vuodessa. Loukkaantuneita / vammautuneita on paljon enemmän.

En tässä kohtaa referoi kirjaa muuten. Sen sijaan suomennan siitä katkelman. Tämä tarina kertoo leikkaussalista, sosiaalisista hierarkioista, vallasta, elämästä, kuolemasta, ammattiylpeydestä ja näiden kaikkien suhteesta toisiinsa. Suosittelen kirjaa jokaiselle! Tämä on ollut itselleni suuri elämys. Kyseinen sisäkertomus alkaa toisen osan "Cognitive dissonance" viitosluvun (Intellectual contortions) viidennestä kappaleesta sivulta 112. Oikaisen tarinaa hieman.



"Peter Pronovost oli uransa alkuvaiheessa anestesialääkärinä avustamassa erästä leikkausta. Potilaalla oli "recurrent hernia" (uusiutuva tyrä?). 90 minuuttia leikkausoperaation alkamisesta potilas alkoi korista, kasvot punoittivat ja verenpaine romahti. Pronovost oli vahvasti sitä mieltä, että potilaalla oli lateksiallergia ja kirurgin hanskat aiheuttivat reaktion.
 Hän antoi potilaalle epinephriiniannoksen (käypä hoito?) ja oireet hävisivät. Sen jälkeen hän kehotti johtavaa kirurgia vaihtamaan hanskansa lateksittomiin. Niitä säilytettiin aivan leikkaussalin lähistöllä. Kirurgi kieltäytyi ja oli eri mieltä. "olet väärässä. Tämä ei voi olla lateksiallergiaa. Leikkaus on kestänyt 90 minuuttia eikä potilas ole aiemmin reagoinut lateksiin millään tavalla."
 Asetelmat olivat nyt selvillä. Kirurgi oli positioinut itsensä, samoin Pronovost. Kirurgi oli "kapteeni", vastuussa ja organisaation huipulla. Kaikki informaatio ja evidenssi tästedes tulkittaisiin hänen auktoriteettiasemansa ja kompetenssinsa haastamisena, ei mahdollisuutena hoitaa potilasta parhaalla mahdollisella tavalla. Lyhyesti sanottuna kognitiivinen dissonanssi astui kuvioon.

Pronovost ei luopunut ajatuksestaan. Hän tunsi allergiat hyvin ja yritti perustella ajatustaan. "Lateksiallergia usein kehittyy, kun potilaalla on ollut monta operaatiota (kuten tällä potilaalla) ja ne voivat käynnistyä missä vaiheessa tahansa. Vasta hetki sitten aloit operoida vatsaonteloa, ja lateksi joutui vasta nyt kontaktiin hänen verensä kanssa. Siksi reaktiota ei tullut aikaisemmin."
 Mutta hän ei onnistunut. Kirurgi jatkoi operaatiota, potilaan oireet pahenivat ja Pronovost joutui antamaan toisen epinephriiniannoksen. Taas hän selitti kirurgille, että lateksi vaarantaa potilaan terveyden. Kirurgi kiisti väitteen. Tapaus oli medikaalinen, ei kirurginen. Pronovostilla oli tästä aiheesta enemmän asiantuntemusta ja legitimiteettiä ilmaista mielipiteensä. Mutta kirurgi oli vastuussa, eikä aikonut antaa periksi.

Tässä vaiheessa kun argumentit eskaloituivat, nuorempi lääkäri ja hoitajat olivat kalpeita. Pronovost oli sen sijaan varma, että kyseessä on lateksiallergia. Potilas sai taas pahan reaktion. Hän uskoi, että ellei kirurgi vaihda hanskoja pian, potilas kuolee muutaman minuutin sisällä. Hän vaihtoi taktiikkaa: hän yritti työntää argumentoinnin pois uhkaamasta kirurgin ammattiylpeyttä. Hän vetosi matematiikkaan. "Ajatellaan tilannetta. Jos minä olen väärässä, sinä menetät muutaman minuutin kun vaihdat turhaan uudet hanskat käteen. Jos sinä olet väärässä, potilas kuolee. Näetkö todella, että tämän riski-hyöty -suhteen valossa et halua vaihtaa hanskoja?"

Tässä kohtaa voisi ajatella, että kirurgi on pakotettu hyväksymään tilanteen logiikka. Eihän hän voisi enää vastustaa. Mutta kognitiivisen dissonanssin teoria tarjoaa toisen vaihtoehdon. Riski-hyöty -suhteessa ei ollut kyse potilaan hengen ja muutaman minuutin välisestä arvosta. Riskit ja hyödyt puntaroitiin potilaan hengen ja kirurgin arvovallan, johon hänen koko minäkuvansa nojasi, välisessä suhteessa.

Kirurgille tilanteen aito puntarointi ei ollut lähelläkään. Hän linnoittautui yhä voimakkaammin, oli yhä vakuuttuneempi omasta arviostaan. Hän tuskin noteerasi Pronovostin riskilaskelmaa. "Olet väärässä. Tämä ei ole allerginen reaktio, joten en aio vaihtaa hanskojani."
Tämä olisi voinut olla tarinan loppu, ja normaalisti olisi ollutkin. Kirurgi on lopulta vastuussa. Hänen näkemystään ei haasteta. Mutta Pronovost, joka oli menettänyt isänsä hoitovirheen seurauksena ja oli aiemmin tehnyt päätöksen omistaa elämänsä potilaiden turvallisuudelle, piti kiinni aseistaan. Hän käski hoitajaa soittamaan dekaanille ja John Hopkinsin sairaalan johtajalle, jotta kirurgin tahdon yli voitaisiin kävellä.

Leikkaussalin tunnelma oli jäätävä. Hoitaja tarttui puhelimeen ja katsoi molempiin miehiin. Hän epäröi, mitä pitäisi tehdä. Potilaan henki oli yhä hiuskarvan varassa. Seuraava lateksikontakti osoittautuisi hänelle kohtalokkaaksi. "Soita heille heti" Pronovost sanoi tiukasti. Tällä potilaalla on lateksiallergia enkä voi antaa hänen kuolla siksi, ettemme ole vaihtaneet hanskoja.
 Vasta kun numeroa näppäiltiin, kirurgi antoi periksi. Hän kirosi ja harppoi vaihtamaan hanskat. Jännitys alkoi vihdoin laueta.

Kun leikkaus oli ohi, testit vahvistivat asian, jota Pronovost ehdotti leikkaussalissa: potilaalla oli lateksiallergia. Jos kirurgi olisi pitänyt päänsä, kuten olisi tapahtunut 99,9 prosentissa tapauksista, potilas olisi lähes varmuudella kuollut.

"And this reveals the inextricable (erottamaton) link between the lack of progress in key areas of our world and the absence of learning from failure. The context is healthcare, but the lessons extend far wider."

- -

Jos epätoivottuja tapahtumia tutkittaisiin riippumattomasti, nämä virheet voitaisiin "musta laatikko -ajattelulla" poimia ja analysoida, haastaa virheen tehneet ihmiset ja auttaa heitä oppimaan. Mutta kunnollista (hoitovirhe)tutkintaa ei ole käytännössä lainkaan. Ja jos on, tällaiset tutkimukset nojaavat usein samoihin asiantuntijoihin, joita juuri tämä kulttuuri suojelee; kulttuuri, jossa virheet stigmatisoidaan. Tämä tarkoittaa sitä, että lääkärit tekevät samat virheet uudestaan ja uudestaan. Samaan aikaan vahvistuu harhainen käsitys heidän virheettömyydestään. Tämä puolestaan voimistaa virheisiin liittyvää kognitiivista dissonanssia kiristäen silmukkaa entisestään. Virheiden myöntämisestä tulee niin uhkaavaa, että joissain tapauksessa kirurgit (nämä kunnolliset, kunnioitettavat ihmiset) ovat valmiita mieluummin riskeeraamaan potilaan hengen kuin myöntämään omat virheensä.

Maineikas lääkäri David Hilfiker kirjoittaa:

        "Lääkärit piilottavat virheensä potilailta, toisilta lääkäreiltä, jopa itseltään... Tekemiemme virheiden vakavat seuraukset, mahdollisuudet niiden toistamiseen yhä uudestaan ja uudestaan, epävarmuus syyllisyydestämme ja ammatillinen kiistäminen, että virheitä tapahtuu, nämä kaikki yhdessä luovat lääkäreille sietämättömän dilemman. Näemme virheittemme aiheuttamat hirveydet, emmekä kuitenkaan voi käsitellä niiden aiheuttamaa järkyttävää emotionaalista impulssia."

-- Älykkyys ja senioriasema yhdistettynä kognitiiviseen dissonanssiin ja egoon on aivan valtava este kaikelle oppimiselle nykymaailmassa. Eräässä tutkimuksessa 26 akuuttihoitoa antavaa sairaalaa käytiin läpi. Melkein puolet ilmoitetuista hoitovirheistä oli hoitajien tekemiä. Ilmoitetuista virheistä lääkärien nimiin oli merkitty alle kaksi prosenttia.

**

Jos Peter Pronovost ei olisi ollut tuona päivänä leikkaussalissa, ainoa tragedia ei olisi ollut potilaan kuolema, vaan ettei tapauksesta olisi opittu. Epäonnistuminen olisi "reframed", muotoiltu uudelleen (sanakirjakäännös). Syyttävä sormi olisi osoittanut potilaan epätavallisiin oireisiin, ei kirurgin kyvyttömyyteen vaihtaa hanskojaan. Tämä olisi vapauttanut kirurgin vastuusta tekemään saman virheen uudestaan."



Nyt panen pisteen. Huomaan, että tunteeni nousevat taas pintaan. Painotan, että Syed kirjoittaa erinomaisesti, koko ajan kokonaisuutta katsellen. Ei yksittäistä kirurgia syyttäen. Hän lisäksi käsittelee muitakin elämänaloja kuin ilmailualaa ja hoitoalaa. Samat rakenteelliset seikat ovat voimassa myös tuomioistuimissa (väärät tuomiot ja niihin suhtautumiset), politiikassa (huonoiksi todetut päätökset ja niiden puolustaminen) sekä meidän jokaisen arkisissa askareissa. Syed kertoo hauskan esimerkin hänen ja vaimonsa välisestä sanailusta, jossa hän itse lopulta huomasi olevansa omien selitystensä vanki.

Voi miten kernaasti keskustelisin tästä kirjasta lääkäriystävieni kanssa! Tai kenen hyvänsä lääkärin. Tai jonkun tuomarin. Verenluovutuksessa otin kirjan teeman puheeksi. Sairaanhoitaja ei osannut ihan rentoutuneesti asiasta keskustella. Heillä oli työpaikallaan kuitenkin käytäntö, jossa määräajoin keräännyttiin käymään läpi perusprosessista poikenneita tapauksia, jotta niistä voitaisiin oppia. Hienoa! Lycka till vain heille sinne!

S.

torstai 8. syyskuuta 2016

Ennen vanhaan

Kotona meillä oli kirja, jonka takakannessa on valokuva, jossa on tyttö ja mummu. Valokuvan päälle on piirretty puhekupla, jossa tyttö kysyy: "Oliko ennen vanhaan joulukuusia?" 

En tiennyt lapsena, enkä tiedä vieläkään, miksi siinä oli sellainen kysymys. Mietin myös lapsena, onko tämä sellainen kysymys, jonka lapsi esittää vilpittömästi ja jolle aikuiset sitten nauravat. En tiedä sitäkään, vieläkään.

Eilen kävin SDP:n toimistossa. Se oli kivaa. Haluaisin enemmän käydä puolueiden toimistossa. Niissä on aina asialleen omistautunutta väkeä. Erilaista, samanlaista. Aurinko tai herätyskello heidätkin herättää jokaiseen aamuun, kuten minutkin.

Ennen vanhaan kirjoitimme blogia rouvan kanssa yhdessä. Minä lähinnä kirjoitin, rouva lähinnä kuvasi. Ja sanoitti kuviaan tietysti. Se oli kiva formaatti ja kiva tapa tehdä yhteistä juttua. Ihan näin pariskuntanäkökulmasta. Olemme puheskelleet, josko alkaisimme uudestaan. Minähän olen tätä tekstipuolta pitänyt yllä kirjoitellen silloin tällöin, väliin kuukausienkin taukoja pitäen. Kirjoittaminen on kuitenkin taito, joka säilyy kun sitä ylläpitää, ja ruostuu, jos sen laiminlyö. Kuin leiviskä, joka on pantava poikimaan, kuten se vanha Raamattuun talletettu tarina opettaa. Kirjoittaminen luo ajattelua ja ajattelu kirjoittamista. Siihen kelkkaan mielelläni taas hyppäisin. Katsotaan, milloin ja mitä tapahtuu. Ei elämästä koskaan tiedä.

S.

maanantai 29. elokuuta 2016

Sitaatti

Kuluneella viikolla ajatukseni täyttyivät raiskatusta puusta ja pyöräilystä. Nauroin kuvalle, meemille. En saanut sitä jaettua somessa mutta yritän vielä. Lopulta löysin sitaatin, jossa on tyyneyttä, viisautta ja hartautta. Näin puhuu J. F. Kennedy: "Nothing compares to a simple pleasure of a bike ride."

S.

perjantai 26. elokuuta 2016

Kaikkensa antaneena

Keskiviikko oli tiivis. En malttanut kuitenkaan jättää illan konserttia väliin. Kanttorimme järjestämät kesäillan sävelhetket (jo vuodesta 2010 ainakin!) ovat upeita. Menen aina kun mahdollista. Tänä kesänä en ollut aiempiin päässytkään.

Tyttö meni aamulla päiväkotiin. Illalla hain hänet pois. Kävimme kotona syömässä ja kääntymässä. Vein hänet kuorokerhoon (aivan verraton palvelu sekin, täällä Paraisilla, osana Paraisten vokaaliyhtyeen verratonta toimintaa) jota lapsi aina odottaa kovasti. Pääsimme sieltä myöhään. Puoli ysiltä olin kotona. Ysiltä alkoi Markku Luolajan-Mikkolan barokkisellokonsertti, Bachia. Pyysin esikoistani jäämään kontrollimieheksi. Hän on hyvä siinä nykyään. Keskimmäinen oli juuri saavuttamassa iltahybristään, johon hän kohoaa lähes säännönmukaisesti joka ilta. Mitä myöhempi, sen lennokkaammin leikitään.

Kuopus oli siis ollut menossa koko päivän. Sanoin, että lähden kirkkoon, ja vanhin lukee hänelle sadut ja peittelee. Vaihtoehtona on, että kukaan ei lue ja isä vain peittelee ja palaa myöhemmin toteamaan, miten lapsi yhä on sängyssä. Tytär ilmoittautui mukaan kirkkoon. Keskimmäinen alkoi lobbaamaan. Että ei kannata. Siellä pitää vain istua, pitää vain olla näin, hän näytti ja demonstroi paikallaanoloa. Kamalinta, mitä hän ikinä voi kuvitella. Tyttärelle tämä näyttäytyi ihan hyvänä vaihtoehtona. Hän lähti mukaan. Pikkuveli kosiskeli häntä jatkuvasti jäämään. Tehdään maja. Leikitään trampalla. Vielä ovenraosta hän huuteli kutsuhuutojaan. Antoi kaikkensa, ja nukkui yön yli ja katsoi, mihin se riittää. Siinä oli jotain sympaattista. Onneksi tytär halusi kyytiini. Painotin monta kertaa, että siellä pitää olla hiljaa. Ja hän oli. Vähän vaihtoi asentoa, pötkötteli. Kommentoi soittajaakin: "Kivan näköinen naama ja ohuen näköinen paita." Mutta oli ihan hiljaa muuten.

Tuli mieleen kuuden vuoden takainen konsertti, jossa olin tuolloin vähän nykyistä pienemmän poikani kanssa. Kirjoitin siitäkin, aikanaan. Tämä oli toisinto. Voi, miten nautin siitä kun saan lapsen kanssa istua kirkossa hyvän musiikin äärellä ja kaikki sujuu.

S.

perjantai 12. elokuuta 2016

Täydellinen päivä ja puhelinkeskustelut

Tulin eilen Helsingistä. Ennen puhuin säännönmukaisesti kaksi tuntia puhelimessa kun tulin Helsingistä. En tiedä, miksi tuo tapa on jäänyt pois. Toki edelleenkin puhun, mutten kyllä ihan koko matkaa kovin usein.

Kuten tein edellisessä kirjoituksessani selväksi, olen myymässä polkupyörääni. Ilmoituksen näet täältä, tilinumeroni on FI64 8450 0710 1470 57 ja sinne voi siirtää suoraan myös syntymäpäivämuistamiset siinä tapauksessa että et halua ostaa tuota mustaa pyörää minulta. Se kiiltää ja on kaunis. Lahja- ja myyntirahoilla ostan uuden pyörän. 

Uusi pyörä löytyi jo. Se oli tori.fi:ssä kaupan. Se oli vihreä ja kaunis Klein, paljon sopivampi minulle kuin tuo nykyinen, joka on minulla myytävänä. Siitä vihreästä yksi kaveri ehti minulle jo vinkata. Soitin ongelmineni Tuomolle, jolla on aina hyvä tahto ihmisiä kohtaan. Tuomon kanssa pohdimme, että mitä sitä tehdä jos jokin pyörä olisi oikein sopiva ja se pitäisi saada muttei kuitenkaan ole oikein rahaa, eikä haluaisi kerätä pyöriä sen enempää, vaan ajaa yhdellä kerrallaan. Tuomo sitä pohti, että se sellainen kuume menee joko ohi tai ei mene. Ja toisinaan on kyse artikkelista, jollaisia saa uusia sitten kyllä kun taas uusi kuume iskee. Vihreä Klein Quantum maantiepyörä ei kuitenkaan ole sellainen. Niinpä mietimme ääneen, että mistä me löytäisimme sellaisen ison mustan miehen, jolle musta kaunis kiiltävä pyörä sopisi. Ja heti tuli muuan teologi mieleen. Oliko se niin, että ensin mainittiin pikkuveljen nimi, mutta heti pian putkahti esiin isoveli, joka niin ikään on jumaloppineita. Näimme Tuomon kanssa silmissämme, miten tämä Markku-niminen mies liperit hulmuten ajaa kauniilla pyörälläni pitkin Pohjanmaan katumaisemaa, suoria teitä, aerodynamiikan lakeja uhmaten. Sanoin, että soitan heti Markulle ja myyn hänelle pyörän.

Soitin. Markku kuunteli puhettani ja kun asiani oli valjennut hänelle ja olimme olleet jännän äärellä jo tovin, hän sanoi, että aikansa kuunteli, että mikä ihme mahtaa olla tämän soittajan asiana, kunnes valkeni sitten. Ja retoriikan ex-ammattilaiselta saamastani palautteesta minä tietysti ilahduin: "Olen paljon kauniita puheita kuullut, muttei tämän veroista kuitenkaan". Jotenkin näin se meni. Lupasin hänelle, että kun kaupungilla ajaa tuolla mustalla kauniilla pyörälläni, niin päät kääntyy. Näin kävi tosiaan Helsingissä minullekin. Hän sanoi, että aiemmin pappisvirkaa hoitaneena hän välttää sitä, että hänet huomattaisiin. Aiemmin se oli normi. Että joka paikassa aina tunnettiin. Nyt saa kuulemma olla ihan rauhassa. Luulenpa kuitenkin, että tämä minun pyöräni seuraava omistaja nauttii siitä, että päät ihan vähän kääntyy. Siis sillain sopivasti, että "hei, näittekö, miten hyvännäköinen pyörä tuolla kaverilla oli". 

Markku oli tosiaan suunnitellut pyörän hankintaa, mutta oli lähellä ettei hän olisi harhautunut hybridihöpötyksiin. Onneksi ehdin ajoissa väliin. Nyt vain pitäisi saada tämä tuleva pariskunta (Markku ja pyörä) yhytettyä, jotta rakkaus voisi syttyä ja siitä sitten sinetöityä. Jos Markku vaikka hyppäisi taksiin ja ajelisi Paraisille. Voisin tarjota pullakahvit.

S.

torstai 11. elokuuta 2016

Täydellinen päivä ja KLEIN Quantum

Kaikessa epätäydellisyydessään täydellinen päivä, eli päivä jollaisesta voisin unelmoida jos tapanani olisi unelmoida eläkepäivistä (pitääpä taas ottaa aktiiviseen ohjelmaan täydellisestä elämästä unelmoiminen).

Aamulla heräsin. Taisi olla kolme kello. Menin muka hyvissä ajoin nukkumaan, jotta herään virkeänä. Liian aikasin. En nukkunut ennen kellon soittoa (6.00) silmäystäkään. Yritin kyllä. Loppuajan katsoin olympialaisia kännykältä. Pyörsin puheeni, ei minun pitänyt katsoa olympialaisia. Kaksi kiinalaista naista pelasi pingistä. Ei hymyäkään, kunnes toinen voitti. Ei kyllä sittenkään, toinen marssi pois ja toinen alkoi itkeä. Minä ajattelin, että voi toista. Olympiahopealle pääsee ja on kuin ei mitään, kuin olisi maailman menettänyt. Ehkäpä menettikin. Tuli mieleen Viktoria Mullova, joka soitti sen Sibeliuksen silloin -90 kisoissa, virheettömästi, hymyttömästi, ja voitti. En tiedä, hymyilikö palkintojenjaon aikaan. Kiinan pingisammattilaistehtailu on massiivista puuhaa, sen olen kuullut.

Viideltä kävin panemassa hampurilaisenjämän suuhuni, sekä maitoa (lipsuin dieetistäni; epätäydellistä) ja kippasin hernarit lämpenemään. Se pikkulevy on liian tehokas: 70 min ykkösellä jämäytti substanssin pohjaan. Toki sekoittaminen olisi auttanut asiaa. Ja enempi vesimäärä. Tulin suihkusta ja söin parahultaisesti jäähtyneen hernesoseen.

Menin autoon ja etsin pyörää. Ehkä jätin sen työhuoneenkaltaiselleni, ajattelin, ja lähdin autolla hakemaan. Ei ollut sielläkään. Tulin takaisin ja olin ymmällä, että näinkö se varastettiin. Ei varastettu.  Otin pyörän aitan vierustalta ja nostin kyytiin. Ajoin kauppaan ja ostin purkkaa, jota joudun syömään jatkuvasti ihan muista syistä kuin tavalliset ihmiset (rouvelini tykkää käyttää ilmaisua "tavallisissa perheissä" jonka jälkeen hän tavanomaisesti kertoo asioita, joita ei tapahdu meidän perheessämme). Purkkaa pitää olla koko ajan, muuten on hankalaa.

Ajoin Helsinkiin. Lohjalla pysähdyin, vältin munkkikahvihoukutukset ja toivoin, että minut vieraaksi kutsunut taho tarjoaisi kahvit. Ei tarjonnut, mutta mukava mies oli muuten. Matkalla vahvistin muistikuvia ja otin aikaa, miten onnistuisin luettelemaan maailman maat ja pääkaupungit. Tein ennätykseni, joka alkaa kasilla. Join matkalla pullosta pakurijuomaa, joka oli keitetty A. Lindgrenin kotitanhualla kasvavan puun kylkeen pursunneesta tummasta kinkusta, joka jäi käteeni, vahingossa, oikeasti. Otin sen tänne Suomeen, ehkä sen päälle ei siellä kukaan olisi ymmärtänyt. Nyt se on suurelta osin jo nautittu. Vielä sitä tuolla on vähän.

Menin asiakkaalle. Hän oli rento mutta jotenkin jännitin ja puhuin niin nopeaa että alkoi hengästyttämään, vaikkei meillä ollut mikään kiire. Hävettää. Monesti olen hyvä vaikeissa tilanteissa. Nyt olin keskinkertainen. Ehkä hän ei huomannut. Pian tunnelma rentoutui. Myyminen on aina sellaista ajassa ja paikassa heittäytymistä ja olemista ja joskus tulee reflektoitua, ja ehkä siinä on se sudenkuoppa sitten. Että miettii liikaa.

Pääsin palaverista ja menin autoon. Hoitelin lasten kännykkäasioita ja muita. Hoidin myös asiakaskäynnin loppuun.

Ajoin Käpylään, jossa olen saanut asuakin pari vuotta. Se on kaunis alue ja siellä on söpö kirjasto, joka ilokseni oli paikoillaan. Jätin sen eteen auton ja kävin kirjaston vessassa. Unohdin sinne lompakkoni. Sain sen takaisin. Kysyin virkailijalta, voiko eteen jättää autoa. Hän sanoi, ettei sano mitään, kun ei ole autoilijoita itsekään. Sanoin, että ymmärrän. Jätin auton kirjaston eteen. Join pakuria vielä nälkääni, puin vaatetta ja nostin pyörän ulos autosta. Asensin eturenkaan paikoilleen. Hyppäsin pyörän selkään. Sanomaton hyvän olon tunne virtasi lävitseni kun ajoin Käpylästä suoraan etelään Kumpulan kasvitieteellisen puutarhan ohitse kohti Sörnäistenmutkaa. Ajoin välillä kovaa, välillä ihan rennosti. Siitä Elimäenkadun nurkilta ajoin alas, hetken kohti Pasilaa, ja tien yli ja Kallion lävitse. Näin juoppoja asfalttiaukiolla. Lapsena ne olivat harvinaisuus. Oulunsalossa ei julkijuopoteltu. Saattoi johtua Lestadiolaisuudesta, joka oli ja on edelleen vahvaa. Silloin 80-luvulla se ehkä sitten vaikutti niin, etteivät muutkaan osanneet oikein julkisesti remuta viinan kanssa. En tiedä. Vai oliko kaikkialla sellaista? Ei ehkä, Vaasassa näin ainakin juoppoja monesti. Ja Espoon serkkujen lähistöllä myös.

Ajoin Porthaninkadulle, tai niille main, ja kurvasin nurkan taakse. IPI kulmakuppila, tsädää! Tätä on suositeltu, ja mikä onni ja autuus olikaan ajaa paikalle kauniilla KLEIN maantiepyörälläni (myydään pyörä). Panin kulkuvälineen lukolla liikennemerkkiin kiinni. Kävelin sisään ja ostin misoliemessä keitettyjä elokuun kasviksia. Liemi oli maukasta ja leipää sai ottaa niin paljon kuin halusi, kuten tietty keittoakin. Myyjä oli ystävällinen mutta vähän väsyneen oloinen. Ei ollut hehkua oikein. IPI oli täynnä kiinnostavan näköisiä ihmisiä, kauniita mutta helposti lähestyttävän näköisiä. Onneksi oli täyttä, niin oli luontevaa mennä varattuun pöytään. Viereisessä pöydässä oli nainen jonka pöydällä oli "Suomalaiset kapellimestarit" -kirja (ensipainos kaiketi kun siinä oli siniset lehdenreunat?), ja olisin kovin mielelläni mennyt siitä hänen kanssaan haastamaan, mutta koin sen pöydän vähän ahtaaksi. Menin toiseen pöytään. Ennen kuin pyllyni sain laskettua, vastapäinen nainen sanoi, että ajoitpa hienolla pyörällä. Minä ihan muikeana että joo. Ja hän, että kun on itse hankkimassa pyörää, niin näkee pyöriä kaikkialla. Että vähän samanlaista kai se on kaikkien muidenkin asioiden kanssa. Meinasin sanoa että joo, kun on raskaana niin näkee koko ajan mahoja. En sanonut.

Puhuttiin pyöristä koko ajan ja Amsterdameista ja Kööpenhaminoista. Sitten hän lähti, pani vain kypärän päähän ja jätti kahvikuppinsa siihen. Minä jäin. Ihmisiä tuli ja meni. Söin kasviskeittoa hitaasti ja perusteellisesti. Siinä misoliemessä oli paljon makua ja siksi piti ottaa monta leipää. Voi oli kuulemma paikan ainoa ei-vegaaninen tuote. Se olikin hyvää. Oli kyllä keittokin. En ole kova syömään kasvisruokaa.

Ostin lounasruokakahvin kaveriksi pullan. Pullan tarjosi minulle toinen mies, kaiketi yrittäjä, joka oli erittäin hyvä asiakaspalvelija. Ehkä hän oli sen takana, että IPI kulmakuppila työllistää niin paljon kehitysvammaisia. Iloitsin tavattomasti kun sain nähdä heidän työskentelevän siellä iloisesti. Ai että miten hyvän pullan myivät minulle! En ole eläissäni syönyt niin hyvää pullaa ravintolassa. Uusi standardi, mittapuu, johon kaikki pullat tästedes vertautuvat. Menkää sinne syömään hyvää pullaa. Maksaa kolme euroa tai enemmän. Joka ainoan sentin arvoinen. Kunpa pääsisin vaimoni kanssa sinne pian. Tarjoaisin hänelle pullaa.

Söin ja katselin ihmisiä ja lähdin lopulta pois. Kiertelin Töölönlahtea. Ajoin naisen peesissä, mutten kehdannut kovin kauaa kun ajattelin, että hän ajattelee, että ajan peesissä tahalleen. Niin ajoinkin. Se on helpompaa kun toinen päättää vauhdin, ja itse vain tulee perässä. Nuorempana kukaan ei koskaan ajanut minun ohi pyörällä ajaessani kouluun tai töihin.

Menin radanvartta, kiersin aseman ja ajoin sanomatalon editse Arkadianmäen ohi uutta pyöräilybaanaa pitkin. Kyltti kertoi, että viisituhatta ihmistä ajoi siitä eilen. Tämän päivän laskuri oli kahdessatuhannessa. Vielä kolmetuhatta, ajattelin, ehkä se tulee täyteen. Menin Hietsuun sieltä ihan rannan kautta. Sieltä Kaivopuistoon. Se pätkä oli hankala, oli rotvallia ja liikennevaloa. Mulla on maanitepyörä. Kaunis kuin mikä (myytävänä; hand made in USA).

Kaivopuistosta ostin pallon jäätelöä. Neljä ja puoli euroa, jokaisen sentin arvoinen. Maailman parasta jäätelöä, kerran kesässä sinne on päästävä. Ajoin rantaa pitkin Cafe Ursulan ohi, Olumppiaterminaalin ohi ja sen härjän ohi. Söin jäätelöä, mintunmakuista enkä pitänyt koko ajan sarvista kiinni. Ajoin Espalle. Ajoin sen päästä päästä päähän, ja sitten ajoin isolle kirkolle. Sieltä etsin uutta kirjastoa, Kaisa-taloa vai mikä se on. Kysyin tietä, ja minulle sanottiin, että tuosta sisään. Metri oli ovelle matkaa. Panin pyöräni kiinni petoniporsaassa seisovaan liikennemerkkiin. "Asia ei mulle kuulu, mutta kannattaa panna kiekko kiinni myös, muuten se lähtee. Ja ton liikennemerkin voi nostaa kuka vain. Ja niin hän alkoi ihastella pyörääni ja pohdimme, kuka sen ostaisi, ja kuulemma sellainen (tai sen merkkinen; KLEIN) oli ostettu hänen kaverinsa alta tavallisena päivänä. Ja kaveri oli myynyt.

Tämä ystävällinen herra oli pyöräilyn harrastaja ja hänellä oli viiksivahalla vahatut viikset hienolla siehkuralla. Molemmat siis. Hänellä oli tyylikäs fiksi jossa oli vahva ketju. Hän antoi minulle paljon hyviä ohjeita ja sanoi, että olin tehnyt hyvät pyöräkaupat. Yritän silti myydä pyörääni. Se on minulle aivan liian iso.

Lopussa hän esitteli minulle kirjastoa. Ja ohjasi minut Tuomiokirkon vastapäätä olevaan kansalliskirjastoon. Kättelimme ja kysyin, kehen minun oli ilo tutustua. Hän sanoi, että Kari. Minä sanoin etunimeni ja sukunimeni. Hän täydensi omansakin. 

Käväisin kansalliskirjastossa. Hieno paikka, kuin Tylypahka.

Ajoin Käpylään ja hyppäsin autoon ja ajoin kotiin. Ajattelin, että jos olisin eläkkeellä ja pitäisi miettiä tekemistä, niin jotain tällaista se olisi: Aamulla tehokas ja tuottoisa työrupeama, hyvä lounastus jossain kiinnostavassa paikassa, muutama satunnainen ja kiinnostava ihmiskontakti ja vapaata tutustumista esim. Helsinkiin. Pyörällä. Musiikkitalon ohi menin tällä kertaa kovaa, mutta ei kaikki reissut voi olla samanlaisia. Mitenkä minua lykästikään, kun sain KLEINilläni ajaa Helsingissä. Saakohan tämä musta kaunis KLEINini nähdä myös Tukholman, vai teenkö sen reissun seuraavalla KLEINilläni?

S.

Ps. En millään jaksa enää kirjoittaa kotimatkan puhelinkeskusteluista. Niistä myöhemmin.