Täydellinen päivä ja KLEIN Quantum

Kaikessa epätäydellisyydessään täydellinen päivä, eli päivä jollaisesta voisin unelmoida jos tapanani olisi unelmoida eläkepäivistä (pitääpä taas ottaa aktiiviseen ohjelmaan täydellisestä elämästä unelmoiminen).

Aamulla heräsin. Taisi olla kolme kello. Menin muka hyvissä ajoin nukkumaan, jotta herään virkeänä. Liian aikasin. En nukkunut ennen kellon soittoa (6.00) silmäystäkään. Yritin kyllä. Loppuajan katsoin olympialaisia kännykältä. Pyörsin puheeni, ei minun pitänyt katsoa olympialaisia. Kaksi kiinalaista naista pelasi pingistä. Ei hymyäkään, kunnes toinen voitti. Ei kyllä sittenkään, toinen marssi pois ja toinen alkoi itkeä. Minä ajattelin, että voi toista. Olympiahopealle pääsee ja on kuin ei mitään, kuin olisi maailman menettänyt. Ehkäpä menettikin. Tuli mieleen Viktoria Mullova, joka soitti sen Sibeliuksen silloin -90 kisoissa, virheettömästi, hymyttömästi, ja voitti. En tiedä, hymyilikö palkintojenjaon aikaan. Kiinan pingisammattilaistehtailu on massiivista puuhaa, sen olen kuullut.

Viideltä kävin panemassa hampurilaisenjämän suuhuni, sekä maitoa (lipsuin dieetistäni; epätäydellistä) ja kippasin hernarit lämpenemään. Se pikkulevy on liian tehokas: 70 min ykkösellä jämäytti substanssin pohjaan. Toki sekoittaminen olisi auttanut asiaa. Ja enempi vesimäärä. Tulin suihkusta ja söin parahultaisesti jäähtyneen hernesoseen.

Menin autoon ja etsin pyörää. Ehkä jätin sen työhuoneenkaltaiselleni, ajattelin, ja lähdin autolla hakemaan. Ei ollut sielläkään. Tulin takaisin ja olin ymmällä, että näinkö se varastettiin. Ei varastettu.  Otin pyörän aitan vierustalta ja nostin kyytiin. Ajoin kauppaan ja ostin purkkaa, jota joudun syömään jatkuvasti ihan muista syistä kuin tavalliset ihmiset (rouvelini tykkää käyttää ilmaisua "tavallisissa perheissä" jonka jälkeen hän tavanomaisesti kertoo asioita, joita ei tapahdu meidän perheessämme). Purkkaa pitää olla koko ajan, muuten on hankalaa.

Ajoin Helsinkiin. Lohjalla pysähdyin, vältin munkkikahvihoukutukset ja toivoin, että minut vieraaksi kutsunut taho tarjoaisi kahvit. Ei tarjonnut, mutta mukava mies oli muuten. Matkalla vahvistin muistikuvia ja otin aikaa, miten onnistuisin luettelemaan maailman maat ja pääkaupungit. Tein ennätykseni, joka alkaa kasilla. Join matkalla pullosta pakurijuomaa, joka oli keitetty A. Lindgrenin kotitanhualla kasvavan puun kylkeen pursunneesta tummasta kinkusta, joka jäi käteeni, vahingossa, oikeasti. Otin sen tänne Suomeen, ehkä sen päälle ei siellä kukaan olisi ymmärtänyt. Nyt se on suurelta osin jo nautittu. Vielä sitä tuolla on vähän.

Menin asiakkaalle. Hän oli rento mutta jotenkin jännitin ja puhuin niin nopeaa että alkoi hengästyttämään, vaikkei meillä ollut mikään kiire. Hävettää. Monesti olen hyvä vaikeissa tilanteissa. Nyt olin keskinkertainen. Ehkä hän ei huomannut. Pian tunnelma rentoutui. Myyminen on aina sellaista ajassa ja paikassa heittäytymistä ja olemista ja joskus tulee reflektoitua, ja ehkä siinä on se sudenkuoppa sitten. Että miettii liikaa.

Pääsin palaverista ja menin autoon. Hoitelin lasten kännykkäasioita ja muita. Hoidin myös asiakaskäynnin loppuun.

Ajoin Käpylään, jossa olen saanut asuakin pari vuotta. Se on kaunis alue ja siellä on söpö kirjasto, joka ilokseni oli paikoillaan. Jätin sen eteen auton ja kävin kirjaston vessassa. Unohdin sinne lompakkoni. Sain sen takaisin. Kysyin virkailijalta, voiko eteen jättää autoa. Hän sanoi, ettei sano mitään, kun ei ole autoilijoita itsekään. Sanoin, että ymmärrän. Jätin auton kirjaston eteen. Join pakuria vielä nälkääni, puin vaatetta ja nostin pyörän ulos autosta. Asensin eturenkaan paikoilleen. Hyppäsin pyörän selkään. Sanomaton hyvän olon tunne virtasi lävitseni kun ajoin Käpylästä suoraan etelään Kumpulan kasvitieteellisen puutarhan ohitse kohti Sörnäistenmutkaa. Ajoin välillä kovaa, välillä ihan rennosti. Siitä Elimäenkadun nurkilta ajoin alas, hetken kohti Pasilaa, ja tien yli ja Kallion lävitse. Näin juoppoja asfalttiaukiolla. Lapsena ne olivat harvinaisuus. Oulunsalossa ei julkijuopoteltu. Saattoi johtua Lestadiolaisuudesta, joka oli ja on edelleen vahvaa. Silloin 80-luvulla se ehkä sitten vaikutti niin, etteivät muutkaan osanneet oikein julkisesti remuta viinan kanssa. En tiedä. Vai oliko kaikkialla sellaista? Ei ehkä, Vaasassa näin ainakin juoppoja monesti. Ja Espoon serkkujen lähistöllä myös.

Ajoin Porthaninkadulle, tai niille main, ja kurvasin nurkan taakse. IPI kulmakuppila, tsädää! Tätä on suositeltu, ja mikä onni ja autuus olikaan ajaa paikalle kauniilla KLEIN maantiepyörälläni (myydään pyörä). Panin kulkuvälineen lukolla liikennemerkkiin kiinni. Kävelin sisään ja ostin misoliemessä keitettyjä elokuun kasviksia. Liemi oli maukasta ja leipää sai ottaa niin paljon kuin halusi, kuten tietty keittoakin. Myyjä oli ystävällinen mutta vähän väsyneen oloinen. Ei ollut hehkua oikein. IPI oli täynnä kiinnostavan näköisiä ihmisiä, kauniita mutta helposti lähestyttävän näköisiä. Onneksi oli täyttä, niin oli luontevaa mennä varattuun pöytään. Viereisessä pöydässä oli nainen jonka pöydällä oli "Suomalaiset kapellimestarit" -kirja (ensipainos kaiketi kun siinä oli siniset lehdenreunat?), ja olisin kovin mielelläni mennyt siitä hänen kanssaan haastamaan, mutta koin sen pöydän vähän ahtaaksi. Menin toiseen pöytään. Ennen kuin pyllyni sain laskettua, vastapäinen nainen sanoi, että ajoitpa hienolla pyörällä. Minä ihan muikeana että joo. Ja hän, että kun on itse hankkimassa pyörää, niin näkee pyöriä kaikkialla. Että vähän samanlaista kai se on kaikkien muidenkin asioiden kanssa. Meinasin sanoa että joo, kun on raskaana niin näkee koko ajan mahoja. En sanonut.

Puhuttiin pyöristä koko ajan ja Amsterdameista ja Kööpenhaminoista. Sitten hän lähti, pani vain kypärän päähän ja jätti kahvikuppinsa siihen. Minä jäin. Ihmisiä tuli ja meni. Söin kasviskeittoa hitaasti ja perusteellisesti. Siinä misoliemessä oli paljon makua ja siksi piti ottaa monta leipää. Voi oli kuulemma paikan ainoa ei-vegaaninen tuote. Se olikin hyvää. Oli kyllä keittokin. En ole kova syömään kasvisruokaa.

Ostin lounasruokakahvin kaveriksi pullan. Pullan tarjosi minulle toinen mies, kaiketi yrittäjä, joka oli erittäin hyvä asiakaspalvelija. Ehkä hän oli sen takana, että IPI kulmakuppila työllistää niin paljon kehitysvammaisia. Iloitsin tavattomasti kun sain nähdä heidän työskentelevän siellä iloisesti. Ai että miten hyvän pullan myivät minulle! En ole eläissäni syönyt niin hyvää pullaa ravintolassa. Uusi standardi, mittapuu, johon kaikki pullat tästedes vertautuvat. Menkää sinne syömään hyvää pullaa. Maksaa kolme euroa tai enemmän. Joka ainoan sentin arvoinen. Kunpa pääsisin vaimoni kanssa sinne pian. Tarjoaisin hänelle pullaa.

Söin ja katselin ihmisiä ja lähdin lopulta pois. Kiertelin Töölönlahtea. Ajoin naisen peesissä, mutten kehdannut kovin kauaa kun ajattelin, että hän ajattelee, että ajan peesissä tahalleen. Niin ajoinkin. Se on helpompaa kun toinen päättää vauhdin, ja itse vain tulee perässä. Nuorempana kukaan ei koskaan ajanut minun ohi pyörällä ajaessani kouluun tai töihin.

Menin radanvartta, kiersin aseman ja ajoin sanomatalon editse Arkadianmäen ohi uutta pyöräilybaanaa pitkin. Kyltti kertoi, että viisituhatta ihmistä ajoi siitä eilen. Tämän päivän laskuri oli kahdessatuhannessa. Vielä kolmetuhatta, ajattelin, ehkä se tulee täyteen. Menin Hietsuun sieltä ihan rannan kautta. Sieltä Kaivopuistoon. Se pätkä oli hankala, oli rotvallia ja liikennevaloa. Mulla on maanitepyörä. Kaunis kuin mikä (myytävänä; hand made in USA).

Kaivopuistosta ostin pallon jäätelöä. Neljä ja puoli euroa, jokaisen sentin arvoinen. Maailman parasta jäätelöä, kerran kesässä sinne on päästävä. Ajoin rantaa pitkin Cafe Ursulan ohi, Olumppiaterminaalin ohi ja sen härjän ohi. Söin jäätelöä, mintunmakuista enkä pitänyt koko ajan sarvista kiinni. Ajoin Espalle. Ajoin sen päästä päästä päähän, ja sitten ajoin isolle kirkolle. Sieltä etsin uutta kirjastoa, Kaisa-taloa vai mikä se on. Kysyin tietä, ja minulle sanottiin, että tuosta sisään. Metri oli ovelle matkaa. Panin pyöräni kiinni petoniporsaassa seisovaan liikennemerkkiin. "Asia ei mulle kuulu, mutta kannattaa panna kiekko kiinni myös, muuten se lähtee. Ja ton liikennemerkin voi nostaa kuka vain. Ja niin hän alkoi ihastella pyörääni ja pohdimme, kuka sen ostaisi, ja kuulemma sellainen (tai sen merkkinen; KLEIN) oli ostettu hänen kaverinsa alta tavallisena päivänä. Ja kaveri oli myynyt.

Tämä ystävällinen herra oli pyöräilyn harrastaja ja hänellä oli viiksivahalla vahatut viikset hienolla siehkuralla. Molemmat siis. Hänellä oli tyylikäs fiksi jossa oli vahva ketju. Hän antoi minulle paljon hyviä ohjeita ja sanoi, että olin tehnyt hyvät pyöräkaupat. Yritän silti myydä pyörääni. Se on minulle aivan liian iso.

Lopussa hän esitteli minulle kirjastoa. Ja ohjasi minut Tuomiokirkon vastapäätä olevaan kansalliskirjastoon. Kättelimme ja kysyin, kehen minun oli ilo tutustua. Hän sanoi, että Kari. Minä sanoin etunimeni ja sukunimeni. Hän täydensi omansakin. 

Käväisin kansalliskirjastossa. Hieno paikka, kuin Tylypahka.

Ajoin Käpylään ja hyppäsin autoon ja ajoin kotiin. Ajattelin, että jos olisin eläkkeellä ja pitäisi miettiä tekemistä, niin jotain tällaista se olisi: Aamulla tehokas ja tuottoisa työrupeama, hyvä lounastus jossain kiinnostavassa paikassa, muutama satunnainen ja kiinnostava ihmiskontakti ja vapaata tutustumista esim. Helsinkiin. Pyörällä. Musiikkitalon ohi menin tällä kertaa kovaa, mutta ei kaikki reissut voi olla samanlaisia. Mitenkä minua lykästikään, kun sain KLEINilläni ajaa Helsingissä. Saakohan tämä musta kaunis KLEINini nähdä myös Tukholman, vai teenkö sen reissun seuraavalla KLEINilläni?

S.

Ps. En millään jaksa enää kirjoittaa kotimatkan puhelinkeskusteluista. Niistä myöhemmin.