Metsissä menneissä

Kun kuuntelen Pentti Linkolan lyhyen haastattelun, minun on nieleskeltävä, niin pahaa tekee. Ei koko haastattelu, mutta se kohta, missä hän kuvaa keväitä, joiden saapuminen pelotti. Kun vuosi vuodelta oli hakattu ikimetsää milloin siellä, milloin tuolla. "Silloin minä en meinannut kestää" vai miten se sanatarkkaan nyt tuossa kuuluu. Kuunnelkaa.

S.

Tiu tiu

Ihan kutkuttaa kun ajattelen, että kun nukun, niin tipuset nukkuvat samaan aikaan keittiössä. Sieltä kuuluu tiu tiu, vaikka en tiedä tarkkaan, onko niitä ihan niin monta. Pihalla on ketunloukku ladattuna, ja minä lupaan, että täältä pesee jos aamulla löydän sieltä eläimen. Kutale! Vei Eevan ja Pirkon! Jos erehtyy sitä raakaa kotlettia nuolemaan, niin kalpaten käy elikon! Saa käyttää, sanoi eläimiin hyväntahtoisen rakastavasti suhtautuva esikoiseni ja rillutteli puukkoa tuppihihnasta peukalon ja etusormen välissä. Omaa puukkoaan, visakoivukahvaista, jonka osti joskus aikanaan Turun joulumarkkinoilta. Vuosi taisi olla 2009. Hän pani siihen koko omaisuutensa, jonka oli muistaakseni saanut syntymäpäivälahjaksi, mummulta tai toiselta. Eläimiä rakastava pieni ystäväni panee etusijalle kanat, jos vaakakupeissa ovat ketun elämä ja kanan elämä.

Kanan aivot ovat ehkä herneen kokoiset, arveltiin.

S.

Vuokrataan rakennusteline Paraisilta

Uthyres en liten aluminium byggnadsställning. Snygg, lätt att flytta, demontera och sätta ihop. Tjänligt för husbyggare och målare. Arbetningshöjd ca. 6 m. Kontakta med email svalima (gmail punkt com) eller via telefon, 044 989 2660. Ställningen är nu i Pargas centrum, på Gamla Malmen.

S.

Piikkiön linnavuori

Me mentiin Piikkiön Linnavuorelle. Sieltä näki sekä Paraisten kalkkitehtaan että Paimion hyppyrimäen. Viereisellä laavulla oli niin paljon lentäviä pikkumuurahaisia, että kauhistutti. Paistoimme lättyä, jossa ei olisi saanut olla taikinansisäistä rasvaa, sillä se on liian houkutteleva tekosyy olla laittamatta voita pannulle paistamista varten. Se taas ehkäisee pitsireunaiset lätyt tehokkaasti, jos ei ole pannurasvaa erikseen. Jos sitä pani, tuli niin rasvaisia lättyjä että vähärasvaista kammoksutti, tai olisi kammoksuttanut. Kaverin kaveri joutu muuten juomaan kermaa pikkutyttönä kun harrasti urheilua eikä meinannut tulla kinkkua, jota olisi hänen lajissaan tarttenu. Tai oliko siinä kyse vain painon nostamisesta, en tiedä.

Poikamme jäi lopulta kylään, vaikka aluksi piti toisen tulla tänne. Nähtiin kanoja, vaikka kävi kyllä sääliksi, miten pieni heltta sillä yhdellä emokanalla on. Onneksi meidän lekhorneilla on kunnon heltta. Ne munii ankarasti ja niillä on kukon heltta. Muuta ne ei tee. Paitsi osaavat tätä nykyä kaivaa maata ja nokkia ruohoa. Ei se kuulkaa sekään mikään itsestäänselvyys ole. Ovat siihen opettautuneet pikku hiljaa kesän edetessä.

Minua kamoittaa tämä kuivuus. Piikkiön Linnanvuoren kupeessa kasvoi horsmaa, itse asiassa melko lailla maan tasalla, josta mäki alkaa nousta. Horsmat olivat kuolleet janoon. Vadelmat olivat ihan onnettoman näköisiä. Sammaleet kallion päällä olivat nousseet patjoineen päivineen viidestä kymmeneen senttiä ylöspäin. Karrella. Koivu tuleentuu, vaikka on heinäkuu. Pajut ovat myös keltaisena. Männytkin ovat ihmeissään, vaikka niiden fenologiaa en tunnekaan. Ilmeisesti männyn kasvuun vaikuttaa edellisen kesän lämpösumma? Dendrologit tietäisivät.

Piti kirjoittamani Osmo Pekosen toimittamasta kirjasta Elämän puu. Ihana kirja. Lukekaa ihmeessä. Kirjaa saa kirjoittajalta, jos ei kirjastoistanne löydy. Siinä kerrotaan 26 esseen kautta, mitä puita Suomessa kasvaa ja mistä tässä koko hommassa on kyse. Kirjoittajina on mielenkiintoinen joukko suomalaisia ajattelijoita. En minä kaikkia tuntenut, mutta ymmärtääkseni hyvin harva heistä oli puualan ammattilaisia. Pentti Alanko kirjoitti muistaakseni Hevoskastanjasta. Hyvin informatiivinen ja mielenkiintoinen kirjoitus. Hän kertoi, että "aikuinen" hevoskastanja puhdistaa ilmaa sen kokoiselta alueelta, joka on kymmenen metriä leveä, 20 korkea ja 10 kilometriä pitkä. Laskeskelin, että kyse on kuutiosta, jonka kantti on n. 125 netriä. Ei ole pienestä ilmanalasta kyse kun on kyse hevoskastanjan puhdistuksen alaisesta ilmanalasta. Alahan on tunnetusti kaksiulotteinen mitta.

Minua kiehtoo aina tekstien erilaisuus. Heikki Turunen kirjoitti omaan huikeaan tyyliinsä kuusesta. Lassi Nummi kirjoitti omaan huikeaan tyyliinsä koivusta. Tekisi mieleni siteeratakin, kun Nummi puhuu koivun lehden puhkeamisen ajasta. "Antti Halonen kutsui kerran toukokuussa Halosenniemeen; "Tulkaa nyt pian, kun koivut ovat kuin samppanjaa! Muutamassa viikossa kaikki muuttuu yhdeksi ja samaksi porvarilliseksi pinaatiksi."" Ja toisaalla vielä: "Kasviopillisesti koivu kyllä on sekä mies että nainen. Kukat ovat yksineuvoiset - koivu siis vie, riistää itse itseltään neitsyyden tullakseen äidiksi. Mutta tämä on vain kasvioppia, ja sellaiseksikin vallatonta. Ihmisen tajunnalla on omat oppinsa. Oma tajuntani opettaa minulle, että koivu on neito, äiti, nainen. Eikä se hyväksy vastaväitteitä, ei avaa keskustelua. Tämä on ilmoitusasia."

Turunen puolestaan visioi loppuaan:

" Se oli kerran erään runopojan ensimmäinen yleisö, soisin sen olevan myös viimeinen. Sitten haluan tulla yhdeksi tähtien ikuisuuden kanssa saman unenomaisen maailmantunnelman kautta, josta kaikki alkoi. Paitsi että en nousisi sinne muurahaisena koivunrunkoa pitkin, vaan työntyisin Herranniemen metsän kuningaskuusen alaoksien muodostamaan ikihämärään viileään satukammioon. Lähtöehtoolliseksi nautin hopeisen pihkapisaran ja ketunleipää ja sen vihreällä nukalla värähteleviä kastekelloja, ihmiskunnan kohtuuttoman mukavuudenhalun takia raadellun Kristus-kuusen ruumista ja verta. Jään sikiöasentoon sen tutun kuusentyven, taivastikkaitteni ympärille. Toivon sen saavan siihen maatuvasta törkykasasta fotosynteesin ihmeen kautta hivenen voimaa jota se ei muutoin saisi. Ja kun tulee huhtikuu ja punakulmainen teeriukko alkaa järvenjäällä kuuman laulunsa, päin tuhatvuotista viimaa lyövä kuusenoksan voittoisa kotkansiipi nostaa suurella tuskalla ja vaivalla syntyneen, mutta sitä synkemmällä loistolla palavan purppuraliekkinsä, taigan mystisen kevätkynttilän, koko maailman nähdä."

S.

En kiroa

En koskaan tullut oppimaan kiroilua. Sitä ei siis opetettu. Siksi en ole koskaan oppinut näkemään kiroilun hienoutta, sitä että joku osaa sanoa oikean kirosanan oikeaan paikkaan. Minusta tuntuu, että vääriä ne on kaikki, ja väärässä paikassa. Taisin joskus kirjoittaa naisesta, joka kertoi opettaneensa omia lapsiaan, että älkää kiroilko, sillä se on viesti siitä, että teillä ei ole muuta sanottavaa. Ihanan humaani ja kieltä rakastava näkökulma ihmisen itseilmaisun tarpeeseen.

Tänään kuulin kuitenkin kirosanan niin hassussa paikassa, siis sekä paikkapaikassa (siinä laulussa muuten lauletaan, että paikkapaikan päällä ja saumoja ei) että syntaktisesti, että ajattelin, että nyt tuli kirosana niin hulluun saumaan, että tuosta voisi vaikka kirjoittaa blogiin. Vapauduin kiroilemattomuuden dilemmasta luonnollisesti, kun kuulemani lause hävisi lyhytmuististani kuin hyttynen vesisaavista. Enköhän sen tunnelman saa loihdittua kuitenkin.

Istuin nimittäin pöntöllä. Turun kirjastossa on kaksi vessaa, ainakin. Taitaa muuten olla kolme. Vanhan pään vessan saa auki kirjastokortilla, ja käsienpesuosaston jälkeen on avattava vielä toinen ovi jotta pääsee pöntölle saakka. Pääsin. Istuin siellä, mutten kauaa, kun jo joku kopeltaa kortilla avattavaa ovea auki. Tulee sisään ja toteaa kahvasta painaen, että lukossa on toinen ovi. Joku siellä istuu. Se joku olen tietysti minä, koska ensin tulleella on etuajo-oikeus. Mies oli muutaman sekuntin hiljaa, ja kysyi sitten:

 - Anteeksi, mutta meneekö kauan?

Minä olin hiljaa suunnilleen saman verran kuin hän oli ollut aiemmin. Kysymys yllätti minut, ja piti vähän miettiä, mitä siihen vastaa.

 - Sanotaanko että kolme minuuttia.

Kului kaksi sekuntia.

 - Okei, mulla alkaa olla sellanen kupla otassa, että sulle varmaan on OK jos mä käyn tässä.

Ja kun minä sanoin, että "kuulostaa hyvältä", hän oli jo avannut käsienpesualtaan hanan ääriasentoon. Kului sekunti, kun tajusin, mihin asiaan olin vastannut "kuulostaa hyvältä". Hana oli auki hyvän aikaa. Sitten kuulin, miten hän lähti.

En muista vieläkään sitä kirosanaa, mutta tuonne väliin jonnekin se putosi, ja joku napakka kai se oli. Tällä kertaa en ehtinyt mieltäni siitä pahoittamaan.

S.

Kaikki heidän vihreytensä

Tyhjän päivän ansiosta saatoin mennä metsään. Katsoin karttapaikasta, mistä sellaista voisi löytyä.

Poljin sinne, missä autoni meni kevättalvella rikki. Samassa kohtaa nainen haravoi hirveässä tuulessa männynkäpyjä hiekkatieltään ja hymyili minulle kauniisti koska minä hymyilin hänelle. Istuin kannolle pikkutien varrelle ja tarkistin, mistä metsälössä on kyse. Kukkulasta, kallioisesta kukkulasta jonka päällä kasvaa hitaita mäntyjä. Ilokseni heti kaljun kallion reunamailla oli kosteampaa, ja puulajisto oli runsasta. Löysin myös vahvoja mäntyjä, joiden alispuina oli kasvanut kaikkea muuta mutta ei yhtäkään mäntyä. Miten lie nuo männyt olivat siihen kohtaan metsää aikanaan päätyneet. Yksi oli niin suuri, että ympärihalaus alkoi olla vaikeaa. Seistessäni katsellen puita väärii näin linnun, jolla ei ollut pyrstöä. Sen kaksi sisarusta lensivät siihen myös. Emo hyppi ja heilui ympärillä kuin pöhkö, ja teki kaikkensa, että minä tai pikkuiset olisimme lähteneet muualle. Kummatkaan emme lähteneet. Emolintu oli vaatimattoman värinen, harmaanruskea, mutta sen päälaki oli pähkinänruskea ja ihan kuin se olisi ollut vähän pörhöllään. Yritin soittaa Junnulle että mikä tämä tällainen lintu on mutta ei se vastannut. Se olis tiennyt. Lopulta ne lensi pois kaikki.

Isoja puita on vaikea löytää. Haapa kasvaa helposti ympärysmitaltaan kahteen metriin, arvioisin että jo 50 vuodessa. Matkallani tapaamani Mänty sen sijaan on harvinaisuus. Niin harvinainen, että joku oli ymmärtänyt sitoa sen ympäri keltaisen nauhan: Suojele säästä suojele säästä suojele säästä. Mistäköhän sellaista nauhaa saisi? Voisin sellaisen kanssa kulkea ja merkitä sopivan näköisiä puita. Kyseisen männyn ympärysmitta oli 238 senttiä rinnankorkeudelta. Täytyy vielä tarkistusmitata. Nyt mittanani oli tuomi, jonka taivutus oli tyvipäästä vähän hankalaa. Kotona mittailin taivuttelemaani tainta sitten rullamitalla. Jospa tuo olisi pätevää.

Löysin aivan upean uimarannan. Tapasin rannalla naisia, jotka olivat jo eläkeiässä ja sanoivat opetelleensa uimaan kyseisellä rannalla. De var vår strand, sa en av dem. Puhuimme välillä engelskaa, sillä kolme sisaruksen joukossa oli yksi mies, joka oli Lontoossa asuvan sisaruksen puoliso. Hän oli vähän pihalla, uskon. Toinen sisaruksista oli tukholmalainen. Kolmas asui edelleen samaa taloa kuin lapsena. Voi häntä, onnellista. Kertoi, että käy yhä joka ainoa aamu juomassa rannalla aamukahvit. Heitä on kolme, ihmistä, ynnä yksi koira. Aamuaurinko paistaa rannalle kauniisti. Uskon. Ranta on pieni ja hiekkainen, ja molemmin puolin nousi kalliot. Toisella puolella kalliot tarjosivat oivan kiipeilyalustan 5-9 -vuotiaille pojille. Sisarukset muistelivat 60 vuoden takaista lapsuuttaan, miten he pulahtivat mereen ja nousivat sitten kallioille lepäilemään. Aurinko kuivatti heidät nopeasti. Här lärde vi oss simma. Inga vuxna var med oss, he kertoivat ja hymyilivät asialle tyytyväisenä. 

Rannassa kasvoi jyhkeitä puita. Valitettavasti niitä ei ollut montaa, mutta laatu paikkasi kyllä osin määrän puuttumista. Tervalepät olivat suorarunkoisia, eikä runkovesontaa näkynyt juurikaan. Puuseppäsahuri maksaisi niistä maltaita. Ehkä myös siitä koivusta, jonka runko kaartui kauniisti rantaan päin. Se oli väkevä, ympärysmitaksi sain 220 senttiä. Vahvin tervaleppä oli 190 senttiä. Maisemaa rannan takana oli muokattu viime vuosina voimakkaasti. Silti sen kauneuden saattoi aistia. Sen on täytynyt olla jumalainen paikka silloin, kun metsä on siinä laaksossa saanut humista tahtonsa mukaan. Minä näytän sen paikan vierailleni, jotka kauniita paikkoja arvostavat ja haluavat nähdä. En tuhlaa aikaani tällä asialla vieraisiin, joita kauniit paikat eivät kiinnosta. Heille voin keitellä vaikka riisipuuroa ja jutella muuten mukavia.

S.

Missä EU, siellä järjen ja oikeudenmukaisuuden voitto byrokratian ja metsäkonglomeraattien ylivallasta

Kun olin tässä asiassa kiivaimmillani, noin vuonna 2006, en olisi uskonut, että näin voi tapahtua. Mutta näin on tapahtunut. Keski-Suomessa, Sievin-Kärsämäen nurkilla on ollut tällaista metsäherätystä jo jonkin aikaa. Kyse on siis samasta asiasta, jota esi-isämme ovat metsissä tehneet jo iät ja ajat. Hyvän metsänhoidon yhdistys toimii nimenomaan siellä. Sekin olisi oma tarinanasa, en mene siihen nyt.

Tämä ohjelma nostaa jokaisen metsäihmisen karvat pystyyn.

http://areena.yle.fi/radio/1917749

Ad fontes

Oliko jokin jonkin aikakauden ihanne se, että palattiin alkulähteille? Renessanssin (neljän ässän aikakausi, opetettiin äidinkielentunnilla) aikana? Viitattiinko antiikkiin? Ad fontes, sanottiin joka tapauksessa. En muista, kuka sanoi, vai oliko vain tapana sanoa.

Joskus sitä tulee mietittyä, että mistäköhän kaikista paikoista se ruoka päätyy tuonne mahaani. Voi miettiä mikrokuljetuksellisia asioita tai makrokuljetuksellisia asioita. Makrokuljetuksellisessa katsannossa voidaan tarkastella esim. riisin kulkeutumista aasialaiselta pellolta ohutsuolenmutkaani ja niin edespäin. Elämähän jatkuu tietysti aina, ja tarkastelun on loputtava jonnekin, muuten menee tarkastellessa ikä ja terveys. Mikrokuljetuksellisessa kuljetuskatsannossa ei mene ikää eikä terveyttä, mutta voi siinäkin tovi mennä. Näkisin, että mikrotasolla voi tutkia, mitä kautta eri komponentit esim. lautasella ovat sinne päätyneet. Itse suoritin tällaisen mikrotarkastelun illalla pienen hämmästelyn äärellä. Olin siinä lautasen äärellä. Lautasella oli puuroa, kahta puuroa. Toinen, pienempi osio, oli tehty ronkelia poikaani varten. Pieni annos kaurapuuroa, jota hän suostuu yleensä syömään. Siis pienen annoksen pieni ylijämä. Pääosion substanssista muodosti vehnäpuuro, jota keitin samaan aikaan (toissa-aamuna) puolentoistalitran maitoerään. Vilja on kymenlaaksolaiselta pellolta, jauhettu mummolan pienellä myllyllä jauhettua melko tuoretta tavaraa. Puurossa on bulkkimaitoa ja suolaa. Sitten puurossa oli, jotta maistamiselämyksestä olisi tullut, ja tulikin, maksimaalisen täyteläinen, kermaa. Se oli ylijäämäkermavaahtoa niin ikään eilisillalta, kun lättyilimme idyllisellä pihamaallamme koko väellämme. Ei meitä montaa ole, mutta on tämä touhu hauskimmillaan hauskaa. Eilen lättymestarina oli viisivuotias, joka oli kovin otettu tehtävästä, joka hänelle oli uskottu. Piti kuulemma sanoa aina lättyä syödessä, oliko hänen paistamansa yksilö erinomaisen hyvää. Sanoimme. Vaahtoa tosiaan söimme myös, mutta ei niin paljoa, siis koko kahden desin purkkia, jotta ei olisi jäänyt vaahtoa puuron päälle. Ja kuin kirsikkana kakun päällä oli annokseni hattuna aimo annos Rainbowin vadelmahilloa. Sen marja-sokeri-substanssi-hinta -suhde on varsin kelvollinen verrattuna vaikkapa nyt Saarioisten vastaavaan tavaraan ja suhteeseen.

S.

Puu

Istuin puussa jonne olin kauan halunnut päästä. Kuin omaa toivettani toteuttaen olen yrittänyt pyylätä kyseiseen puuhun lapsia, omiani ja muiden. Enemmän on ollut niitä, jotka eivät ole oksalle halunneet. En tiedä miksi, mutta kai se on lapsille aika korkealla, alimmainenkin.

Puu on suuri tammi, ja voisin puhua siitä vaikka kuinka kauan. Mieluimmin olen kuitenkin hiljaa ja kuuntelen tai kuvittelen, miten se kuuntelee minua. En minä oikein osaa puille ääneen puhua, mutta uskon, että ymmärtävät ilman sanojakin. Jos eivät monet muut, niin puut. Olin oksanhaarassa hajareisin. Matkaa maahan oli neljä metriä ainakin. Edessäni oli paksu runko, karhea kuin vain vanhan tammipuun runko osaa olla (ei mitään vastaavaa karheusmäärettä ole, mihin verrata, tyyliin sileä kuin vauvan pylly; kyllä ei muuten tullut vauvan pylly mieleen ennen kuin nyt vasta kun aloin tätä vastakohtaisuuden kautta pohtimaan. Joskus vastakohtia voi käyttää apuvälineinä, ainakin Aliaksessa, joskin se alkaa olla vähän förbi se peli, ohi. Nyt on iKnowt ja muut. Mutta ei sitäkään kehuttu. Lainasin peliä Tanelille, joka pelasi sitä perheensä kanssa, ja oli vähän nyreissään. En ottanut sitä henkilökohtaisesti, päin vastoin olisi pitänyt kiitellä palautteesta enemmänkin. Tanelin kanssa olimme kuitenkin sitä mieltä, että Bezzerwizzer on ihan hyvä tietopeli.). Samaa karheusluokkaa oli oksa, jolle olin gluteus maximukseni asetellut, tai pudottanut. Oksan vahvuus oli sitä luokkaa, että sen ympäri ylsi halaamaan, mutta kämmenet eivät yltäneet vastakkain enää toisella puolella. Rungon ympärysmitta oli siellä neljässä metrissä yhä sen kolme metriä, ainakin. Luin, että Suomen suurimman puun vastaava mitta on 770 senttiä tyven seudulla.

Oksanhaarukassa oli vähän vaikea olla. Lonkkaniveleni ovat mallia pallo kuten muillakin pallopäillä, mutta niitä tulee harvemmin venytettyä moiseen ääriasentoon. Kymmenen sekuntia haarassa oltuani totesin, että jos onkin tämä tammi minun paikkani, niin ei kuitenkaan ole tämä nimenomainen oksanhaara omaa haaraani varten. Sen jälkeen totesin, että vaikka näin ei olekaan, ylösnousemus on likipitäen mahdotonta. Sivulle ei voi keikahtaa, sillä putoaa parin alemman oksan kautta maahan. Ylhäällä ei ole mitään, mistä ottaa kiinni, sillä kaikki oksat, joita paksuutensa vuoksi muutenkin on vaikea nimittää oksiksi (haarapuita kai ne ovat minun mielessäni) ovat niin kaukana. Rungosta on turha yrittää ottaa minkäänlaista otetta, jolla voisi edesauttaa omaa liikkumista. Ja jalat olivat ääriasennossa jo valmiiksi, joten niistäkään ei ollut apua. Kipua vain.

En muista, miten nitkuttelin itseni vapaaksi. Työnsin kai jotenkin itseäni poispäin niin, että vähälle rasitukselle jääneet ojentaja"lihakseni" olivat hetken hapoilla. Sitten seisoin oksalla ja mietin, että pitäisi kysyä sieltä Suomen parhaalta sähköpostilistalta (Dendrologian seura) että mitä se tammi tuumaa noista runkovesoista, joita se itse itseensä tekee. Että onko se elämää ylläpitävää vai allapitävää toimintaa, jos paksun rungon läpi työntyneitä vesoja nyppii pois ennen kuin ehtivät sen pidemmälle kasvaa. Dendrologian seuran sähköpostilistalla käydään joka ainoa päivä mielenkiintoista keskustelua puista ja puuvartisista kasveista. Joskus siellä kinastellaankin. Yleensä henki on hyvä, ja suomen kieli kelvollista. Kaikki kirjoittajat rakastavat puita, sillä lailla terveellä lailla, sillä se on ainoa tapa rakastaa puita. Minä kävin joskus Kööpenhaminassa, ajatelkaas, ja ennen lähtöä kysyin Dendrologian seuran sähköpostilistalta, mitkä ovat ne Kööpenhaminan puut, joita on syytä käydä koputtelemassa. Minulle kerrottiin. Varppina kertovat myös, mitä tammi tuumaa siitä, että sen runkovesoja nypitään.

Taitaa olla luonnonperintösäätiö joka myy paitoja, joissa on puun kuva. Myyvät myös paitoja, joissa on metsäkoneiden käyttökieltokuva. Sellainen herättää helposti keskustelua, varsinkin sellaisten kanssa, joilla on tai ei ole mielipidettä puiden kaatamisesta. Käsitteet "hakkuukypsä" tai "vajaatuottoinen" ovat ihan hyviä käsitteitä jos metsän haluaa nähdä niiden kautta. Kyllä minäkin osaan niitä käsitteitä käyttää sen verran, että alkuun päästään. Eniten minua yleensä kiinnostaa tietää, miten ihmisten käsitys metsän hyvästä hoidosta on muodostunut. Tekisi mieleni mainita nimeltä se Sakari, mainio metsämies, joka kävi metsäkoulun, ja katseli metsässä ympärilleen, ja totesi, että tämä ei nyt täsmää tämä opetus ja todellisuus keskenään.

Se, mikä ihmisen metsämielipide on, on toisarvoista. Jos jollekin kaupunkilaiselle oma metsä on paikka, jota tarkastellaan numeroiden valossa, ymmärrän sen. Pentti Linkolallekin metsä muuten hahmottuu lukujen valossa; muistaakseni hän kertoi omassa metsässään kasvavan 16 puuta. Loput ovat taimia, koska niiden ympäri yltää Pentti itse halaamaan. Mielenkiintoista on, että sahurit ja puusepät, jotka ymmärtävät hyvän sahatavaran päälle, ovat eri linjoilla metsänhoitoyhdistysten miesten kanssa. Metsänhoitoyhdistys toteuttaa metsäyhtiöiden strategiaa, jossa nykyinen puuntuotanto, jossa merkittävä osa metsässä kasvavasta puusta päätyy sellukattiloihin, saadaan markkinoitua taloudellisesti kannattavimpana metsänhoidon muotona. Tätä voi pohtia. Kun Hämeeseen muuttanut puuseppäkaverini Hannes ostaa hyvää mäntyä, hän rahtaa sen Fiskarsista, sillä sieltä saa riittävän hyvää tavaraa. Puutavaran kuutiohinta on 500 euroa. Kun mäntytukkia myydään metsästä metsäyhtiöille metsänhoitoyhdistysten kautta, omistaja taitaa saada sen 50 euroa kuutiolta. Toki sahatessa hyvästäkin tukista noin viidennes häviää puruna ilmaan, ja losoina (onko ne losoja vai mitä ne laipareet oikein on, joita tukin reunasta jää yli kun lautaa sahataan?), mutta miksi niin harva metsänomistaja jää pohtimaan, millä tavalla heidänkin metsästään voisi korjata puita, joiden kuutiohinta on viidenkympin sijaan vaikkapa kolmesataa tai enemmän? Olen aina valmis keskustelemaan tästä, kuten monesta muustakin aiheesta. Nyt tämä kirjoitus päättyy, sillä lapseni ovat koko kirjoittamiseni ajan nahistelleet vieressä. Olipa proosallinen loppu. Toivottavasti ärsyyntyneisyyteni ei paista tästä läpi.

S.