Nyppii

Nyt korpeaa. Olen tehnyt perheelle gluteenitonta leipää lisäillen taikinaan milloin mitäkin. Eilen epäonnistuin, ja siitä sisuuntuneena tein uuden leivän. Paistoin sen keskiyöllä, sillä kovaa pelatun jalkapallopelin jälkeen ei uni tulisi kuitenkaan. Nyt kurkkasin, ja samalla tavalla näyttää lätsähtävän. Kiukuttaa. Vaikka leipä onnistuisi hyvinkin, toisinaan on vaara, että se jää minun syötäväkseni. Ärsyttää. Tämänaamuinen ensimmäinen pilalle mennyt leipä oli todella surkea tapaus. kuin märkä pannukakku, joka on pinnasta palanut. En tiedä, mikä tuossa piimä-ruokasoodajutussa on se pihvi, joka nostattaa taikinan ja pitää sen kuohkeana jotta se pääsee paistumaan sisältä asti. Nyt ei jaksanut nousta.

Kiukuttaa jalkapallopelikin vähän. Otin aika kovaa, mutta pyrin siihen, että en tule pallolliseen mieheen takaapäin millään tavalla. Lopussa aistin, että minun peliäni pidettiin kuitenkin liian kovana. Olen siinä kohtaa vähän herkkänahkainen, vaikka tiedän olevani oikeassa ;) Toivon dialogia, mutta miesten maailmassa sitä on joskus vähän vaikea käynnistää. Yritin.

Kun antaa kentälle ison osan psyykkisestä ja fyysisestä energiastaan, on turha yrittää unta vähään aikaan. Toissa kesänä pelasin yhden pelin aivan täysillä koko ajan, ja valvoin muistaakseni neljään. Yleensä olen maltillinen, mutta toisinaan innostun. Vähän riippuu vastustajasta. Viikko sitten en jaksanut juosta ollenkaan ja koin oloni tarpeettomaksi. Taisimme hävitä tuolloin.

Lapsena oli tavallista, että minuun suhtauduttiin alemman kerroksen kansalaisena. Ei siinä sen kummempaa, sellainen se maailma oli myös silloin 80-luvulla, kouluissa ja muualla. Minun osani oli olla joukon mukana, mutta ei pääroolissa. En sellaista varmasti kaivannutkaan. Joillain elämän osa-alueilla menestyin tuolloin paremmin kuin muut, mutta varsinaista sosiaalista arvonnousua niistä menestyksen hetkistä ei seurannut. Opin hyväksymään paikkani luokka- ja kouluyhteisössä. Minulla oli kavereita, en ollut yksin. Elämä oli hyvää, vaikka siihen kuului tietoisuus omasta alemmuudesta. En ole nyt jälkikäteen ihan varma, mitä pidin tuolloin syynä moiseen. Varmaan edelleenkin kouluissa ja lasten kesken varakkaiden ihmisten jälkeläisten on helpompaa saavuttaa jotain sosiaalisesti arvokasta. Kai ajattelin silloin, että en tule niin tärkeästä perheestä. Muistan kuitenkin ajatelleeni aina vanhemmistani ylpeästi ja pitäneeni kotiani kelpo paikkana. Isääni pidin ylivoimaisena huumorimiehenä, ja hän pitää itseään vieläkin sellaisena ;) Luulen, että vanhempani suhtautuivat lapsuuteni leikkikavereihini lämmöllä ja myötämielisesti ja siltä osin kotini oli heillekin mieluisa paikka. Tätä en ole muuten koskaan keneltäkään varmistanut, oma aavisteluni vain. 

Äitini oli kotona koko lapsuuteni ja se oli minulle itsestäänselvyys.

Aikuisena törmään hyvin harvoin siihen, että minua ei pidetä tarpeeksi kiinnostavana seuralaisena. Joskus. Jos näin on, ajattelen sen liittyvän sosiaalisiin roolimalleihin, peleihin ja muihin, joissa olen huono ja joissa toivottavasti säilytän oman tasoni jatkossakin. Nyt olen ylpeä siitä, mitä olen, sillä jalkapallokentällä tai missään muuallakaan ei kukaan voi viedä minulta sitä, jota omassa persoonassani itse arvostan. Tätä asiaa on vähän vaikea verbalisoida, mutta tässä koko ajan yritän. Voin siis olla missä tahansa tällainen, ja ihmiset ostavat minut jos haluavat. Jotkut pelkäävät, eivätkä tee kauppoja. Olen nyt viiden vuoden ajan aktiivisesti ajatellut, että haluan pitää kaikkia ihmisiä samanarvoisina. Näin ei ole ollut aina, voin senkin kertoa. Ei se siitä kertomalla miksikään muutu, enkä minä täydelliseksi liioin. Mutta pidän sen sanattoman lupaukseni, nyt ja myöhemmin, että tätä olen miltä näytän, ja näin toimin ja vastaan ihmisille tekosistani ja katson silmiin kun heitä tapaan. Ja Yritän ymmärtää, sillä optimistihan olen, kuitenkin.

Tulipas pateettista. Mutta kun tuo leipä kiukuttaa niin, ja jalkapallokin vähän, ja nousi nuo vanhat sotahaavat pintaan. Meillä on kahdeksan tipua joista viis on kukkoja ja yks kukko on varattu ja nyt näyttää, että kahta kanaa ollaan kans varaamassa. Kolmas jää meille. Aikuisista kanoista toinen hautoo nyt ihan täyttä päätä. Voi olla, ettei sieltä ihan hirveästi tule tipuja, mutta oletettavasti kuitenkin kourallinen tästäkin satsista.

S.

Kirvelevä luomi

Minulla on kirvelevä luomi kaulassa. Puuvillapaidat ärsyttävät sitä joskus. Pitäisi ottaa pois mutta ei sellaisia kukaan saa aikaiseksi.

Tänään tapahtui kuitenkin pieniä suuria asioita. Voisin kertoa. Aamulla vein tytön. Hän ehti aamupalalle. Tulin kotiin ja herätin pojan. Hän söi kotona ja totesi itse, että nyt mennään. Siinä vaiheessa vaimoni ja koululaisemme olivat lähteneet. Nyt muistan: satoi. Menimme tipulaan toteamaan että siellä oli kaikki kunnossa, paitsi että armoton piipitys päällä. Juotin ja ruokin tiput. Mulla on kylmä, mennään, sanoi poika. Hän piti jalkaan tarkoitettuja ulkohousuja sylissään ja istui polkupyörän peräkärryyn. Pyllyn alla oli muovikassi, ettei kosteus kulkeutuisi vaatetuksen kautta iholle. Miksi aina sataa, hän kysyi, vaikkei tuntunut olevan asiasta närkästynyt. Sanoin, että nyt on viikon ajan ollut kosteaa, sitä ennen oli kuukauden rutikuivaa. Minä iloitsen tästä kosteudesta, sillä luonto on sitä odottanut, taisin sanoa. Joskus erityisesti parisuhteessa käy niin että ajattelee ja kuvittelee, että toinen kuulee ajatukseni. Ehkä lapsetkin saavat joskus tuta tämän ilmiön.

Menin kauppaan. Naapurin muusikko ajoi pyörällä vastaan ja tervehti hillitysti. Hymyilin leveämmin kuin hän. Kaupasta ostan aamulla aina tuotteita, jotka ovat puoleen hintaan. Niissä on keltainen, neliön muotoinen hintalappu, jonka kulmat on pyöristetty ja reunaa kehystää musta rantu. Yritän muistaa näyttää s-etukorttia jotta saan bonuksia. Niillä olen ruukannut tehdä jotain mukavaa. Viimeksi kävimme muistaakseni Helsingissä rouvelin kanssa. On niitä toki joutunut toisinaan käyttämään johonkin ihan oikeasti tärkeään, maitoon ja kaurahiutaleeseen. Tänään löysin kaupasta halvalla jukurtteja. Sanoin päivän aikana perheenjäsenilleni monta kertaa, että ostin teille jukurtteja. Kukaan ei tuntunut innostuvan, vaikka joukossa oli asidofilus bifidus vaniljajukurttia (Juustoportti), mansikka-metsämansikkajukurtti, Eila (Valio) sekä AB luonnonjukurtti, puolilitraa (Valio).

Ajoin kotiin, kaupassa käydessäni ilma oli hitusen seljennyt. Menin pitkästä aikaa kirjastoon. Siellä lukusalissa yksi nainen luki lehteä ja seurasi minua vaivihkaa katseellaan kun otin omani ja istahdin aloilleni. Kun selasin isoa paikallista lehteä pienellä pöydällä, jätin kädessäni olleet hanskat naapuripöydälle. Ajattelin, että kyllä nuo tuohon mahtuu, on täällä vapaita pöytiä ja jos tulee ahdasta, nostan hanskat syliini. Luin Parnassoakin, pitkästä aikaa. Pidän lehden keskusteluosiosta, ja on siinä muutakin hyvää. Kaisa Neimala kirjoittaa lehteen kolumnia nimeltä Pieni lukija. Saattaa niitä olla muunkin nimisiä. Neimala on hurmaavan hyvä kirjoittaja. Suosittelen kaikkia lukemaan Kaisa Neimalan kolumneja jos saatte Parnasson jostain käsiinne. Anoppini joskus tilasi Parnasson ja lähetti minulle niitä sitten luettavaksi. Parnasson päätoimittajana on nykyisin Karri Kokko. Edellinen päätoimittaja Jarmo Papinniemi oli Kaisa Neimalan oppilas, lukiossako sitten? Näin muistan kuulleeni.

Sanon vielä Parnassosta: Siinä oli kaksi kommenttipuheenvuoroa edellisen lehden artikkelista, jonka oli kirjoittanut Paavo Toivanen. Toinen moitti Paavon tekstiä vaikeaselkoiseksi ja toinen kommentoi sen asiasisältöä. Kulttuurilehtien keskustelu on aina mielenkiintoista, mutta harvoin siellä myönnetään, että kyllä, nyt tuli töpättyä ja pieleen meni, moittija on oikeassa. Toivanen tekee uusimmassa Parnassossa juuri näin: ei kiertele eikä kaartele, vaan ottaa miehuullisesti vastuun tekemisistään ja kapulakielipeleistään. Pisteet Paavo Toivaselle!

Tulin kotiin ja hoidin veroilmoitusasioita. Sain myös projektiani kivasti edistettyä, sekä pyykkiä aseteltua kuivumaan. Nyt on syyllinen olo, mutta kerrotaan, ei tämä todellisuus, eletty, miksikään enää muutu: Kello 13.03 panin kellon soimaan kohtaan 14.03. ja menin nukkumaan tietoisena siitä, että koko uneni ajan soi erinomainen radio-ohjelma Klassista kahteen. Mikä lie on siitepölyallergia tai muu minulla, mutta aivan karmaisevan limaisissa tuntemisissa makasin ja kurlutin kurkkuani kuivaksi. En oikein päässyt uneen. Limaoireet olivat hirveät. Kello soi, ja nousin ylös. Kävenin unessa.

Iltapäivällä hain pojan pyörällä kotiin. Kaivoimme illan pihamaata ja kaksi lähistön naapuria, E ja K, tulivat käymään. K toi kananruoanterästysainetta jota pannaan puoli teelusikkaa kymmeneen litraan. Sitä kun syöttää kanoille, niin ovat kuulemma aina terveitä. Rehutiivisteen tarina oli mielenkiintoinen: K:n puolison kaveri Saksassa oli myynyt joskus eläinrehuja ja pari pientä pussia oli kulkeutunut K:n puolisollekin. Kun hän muutti Suomeen, pussit piti ottaa mukaan, vaikkei kuulemma kanojen hankkiminen ollut heille realistinen ajatus. Niin vain kävi, että meille kulkeutuivat nuo erinomaiset ravintolannoitepommit.

Päästin myös tiput ja emon illaksi ulos, kun olimme siellä itsekin. Oli aurinkoista ja lämmintäkin, ajattelin että on taas kevään lämmin päivä, kuin pari viikkoa sitten. Kevät on ollut seisoksissa pari viikkoa nyt. Kukon päästin kans ulos. Se oli sekaisin kun näki Hautoja-kanan, joka oli ollut pois pelistä muutaman viikon. Kukko tuli lopulta viereen ja kuherteli, kai, tai jotain, liikkui kylki edellä kanaa kohti. Kana oli just niinku taisteleva metso siinä Von Wrightin taulussa. Siivet levällään, kuontalo pörröllään. Valmiina puolustamaan, nokka nokkaa vasten, melkein. Kukko ehti kaksi kertaa, kuin ihmetellen, nappasta pieniä tipuja päähän. Ei vahingoittanut, eikä toisaalta kanakaan hyökännyt sen kimppuun. Mutta kun jonkunlainen tappelu näytti ilmeiseltä, otin Ernestiä pyrstöstä kiinni ja vedin voimalla taaksepäin. Hän lensi ilmaan ja törmäsi vähän omenapuun oksaan kahden ja puolen metrin korkeudessa. Sitten ohjasin tipulauman emoineen suojaan. Tästä voisin kirjoittaa vaikka miten kauan, näistä tipuista ja niiden kohtaamisista, kanoista ja kukoista. En jaksa, minun pitää vielä kertoa muustakin.

Rouvan äitienpäiväruusut panimme maahan. Eteläseinustalle, ikkunan alle. Minä panin tomaattini sinne myös. Perkasimme ruohikkoa. Minä keräsin siankärsämöä, rouveli nokkosta. Villiviini nousee maasta taas, vaikka joka vuosi revin sitä sieltä pois ja jakelen vieraille. Rouva ehdotti nokkoslättyä iltapalaksi, ja taivuin, vaikka olin aikonut kirjastoon. Keskimmäinen marisi joutilaisuuttaan, mutta emme löytäneet siihen ratkaisua. Paitsi nokkoslätyt. Panin taikinaan maitoa, kermaa vähän, aamulla ostamaani vaniljajukurttia, vettä, kananmunaa (kuus), suolaa aika paljon ja kolmea eriä gluteenitonta jauhoa. Ja ryöpättyä nokkosta, jonka sauvasekoittimella tein selväksi. Taikinaan heitin lopulta vielä leivinjauhoa. Siitä tuli paksua. Ei haitannut. Illan edetessä jatkoin sitä vedellä, mutta olimme kaikki erittäin tyytyväisiä lopputulokseen. Tai ainakin minä olin. Vanhin poika soitettiin kylästä kotiin gluteenitonta lättyä syömään.

Nukutettuani lapset menin vielä ulos. Kun en enää nähnyt tehdä pientä pihatieprojektiani, lähdin kävelylle. Kunnantuvalla pystytettiin valokuvanäyttelyä. Hienolta näytti, ikkunasta. En jaksanut mennä sisään tutustelemaan. Pihalla oli kissa joka pelkäsi minua. Menin suuren tammen juurelle kyykkyyn mutten saanut kissaa luokseni kiskisteltyä. Jatkoin matkaa kirkon editse, ihmettelin puita väärii ja totesin niiden olevan jalavia. Ilman lehtiä ei hämärässä tunnista jalavaa, minä en ainakaan. Löysin myös vadelmaa samasta paikasta, ja taitoin viisi oksaa käteeni. Aion hakea siitä jalavantaimia pihaani jonain valoisana kesäiltana. Siitä ei liene haittaa kenellekään, ja luonnolle ei varmasti. Jalavantauti sitä paitsi tappaa meiltä pian kaikki jalavat.

Jatkoin matkaa Gräddhusetin ohi ja lammasaitauksen ohi ja kunnantuvan ohi ja keräsin musiikkiopiston pihalla kasvavasta koivusta oksia. Kaarin-ystävämme sanoi että vadelmaa ja koivua ja mustikkaa ja siankärsämöä kannattaa kerätä teetä varten. Ja nokkosta. Mustikanlehteä vielä puuttuu. Kävelin Runebergintuvan ohi, valkoisenaan kukkivan kirsikan alitse ja muistin, että näitä kirsikoitahan minä lähdin alun perin katsastamaan. Ne ovat tänään avautuneet meidänkin pihalla, kun oli lämmin päivä. Kuljin TV-kaupan näyteikkunan ohi ja katsoin hetken koostelähetystä eri moottoriurheilutapahtumista. Kävelin ystävien talon editse ja kiersin kotikatuni toiseen päähän. Pujottelin kolmen saarnin lomitse, joista jälkimmäinen näytti pahoin pystyyn kuolleelta. Kaarsin kotia kohti ja olin aika tyytyväinen. Ainekset paljon kurjempaankin ovat olemassa, kun on tätä työttömyyttä. Mutta on toisaalta suunnitelmiakin, eikä vielä ole tullut vastaan sitä ensimmäistä seinää niihin suunnitelmiin liittyen. Tänään sovin tapaamisen erään asiantuntijan luo. Sanoin, että voisin tulla, otatko minut vastaan. Toimitusjohtaja ei ottanut, mutta palveluesimies otti.

S.

Tipitii

Meillä on tipuja! En ole koskaan omistanut tipuja aiemmin. Tuntuu hassulta, että ihminen voi omistaa eläimiä. Ystäväni kertoi aikoinaan nauraneensa (hän oli totisesti nuori kapinallinen) porvarillisille vanhemmilleen, että luuletteko te todella omistavanne tuon maan jolla talonne seisoo. Siinä on vähän samasta asiasta kyse. Vuosi vuodelta, tuntuu, ymmärrän tuota nuorta miestä paremmin. No, tiput ovat nyt täällä. Toivotaan että pysyvät hengissä.

Ensimmäisen kerran huomasin ne tänään, 5.5. siinä viiden maissa. Emo istui muniensa päällä, mutta olin kuulevinani tiukkunaa. Tönin lintua liikkeelle sen verran, että näin: ainakin kolme. Kun haudonta alkoi, laskeskelin, että 5.5. saattaa olla jotain tapahtumassa. Mutta kun pesään tuli munia kaikilta kanoilta, myös kesken haudonnan, en ollut ihan kärryllä siitä, missä mennään ja kuka käskee. En muista, oliko sitten niin että joukossa oli myös kaupan muna. Ehkä.

Yksi tipu oli keltainen ja sillä oli keltainen nokka. Saimme sen käteen jo. Yksi oli harmaa, ja yksi oli keltainen mutta mustakuvioinen. Minulle tuli pingviini mieleen. Naapurin pojat olivat meillä illan leikkimässä ja yksi heistä tuumasi poikasten kuoriuduttua, että Nyt teistä tulee vielä kuuluisampia. Hän oli lukenut kanoistamme kertovan jutun paikallislehdestä.

Tipuja saattaa olla nyt neljä kuoriutunut. Huomenna voi tulla maks. neljä lisää, ehkei niin montaa kuitenkaan. Tipuista ja kanoista voisin todeta, etten ole koskaan katunut, että tuli tuollaisia otettua. Oikeastaan ne kaksi valkoista kanaa, jotka kettu söi, harmittavat ja surettavat minua vieläkin. Heidän kauttaan pääsin kanojen maailmaan sisään. Lapsena ollessani meillä ei ollut juuri muita eläimiä, mutta kanoja oli. Ne oli kivoja, mutta en silloin tajunnut niiden perimmäistä olemusta. Nyt on kanojen eksistenssi kirkastunut minulle. Kanojen lisäksi meidän nykyisessä perheessä on ollut kissa (Halonen) ja kani (Minni). Nykyisten kanojen nimet ovat Ernesti (kukko), Hautoja (hautoo), Maasturi (olisi hautonut muttei ollut tilaa), Pultsari (harmaa, ujohko, syntyessään heikko, ihmisten pelastama) sekä Pultsarin kaveri (näitä kahta harmaata ei erota oikein millään. Jälkimmäinen on ehkä vielä vähän ujompi. Ujo kana. heh.)

Munivathan krokotiilitkin. Hyvää syntymäpäivää!