Kirvelevä luomi

Minulla on kirvelevä luomi kaulassa. Puuvillapaidat ärsyttävät sitä joskus. Pitäisi ottaa pois mutta ei sellaisia kukaan saa aikaiseksi.

Tänään tapahtui kuitenkin pieniä suuria asioita. Voisin kertoa. Aamulla vein tytön. Hän ehti aamupalalle. Tulin kotiin ja herätin pojan. Hän söi kotona ja totesi itse, että nyt mennään. Siinä vaiheessa vaimoni ja koululaisemme olivat lähteneet. Nyt muistan: satoi. Menimme tipulaan toteamaan että siellä oli kaikki kunnossa, paitsi että armoton piipitys päällä. Juotin ja ruokin tiput. Mulla on kylmä, mennään, sanoi poika. Hän piti jalkaan tarkoitettuja ulkohousuja sylissään ja istui polkupyörän peräkärryyn. Pyllyn alla oli muovikassi, ettei kosteus kulkeutuisi vaatetuksen kautta iholle. Miksi aina sataa, hän kysyi, vaikkei tuntunut olevan asiasta närkästynyt. Sanoin, että nyt on viikon ajan ollut kosteaa, sitä ennen oli kuukauden rutikuivaa. Minä iloitsen tästä kosteudesta, sillä luonto on sitä odottanut, taisin sanoa. Joskus erityisesti parisuhteessa käy niin että ajattelee ja kuvittelee, että toinen kuulee ajatukseni. Ehkä lapsetkin saavat joskus tuta tämän ilmiön.

Menin kauppaan. Naapurin muusikko ajoi pyörällä vastaan ja tervehti hillitysti. Hymyilin leveämmin kuin hän. Kaupasta ostan aamulla aina tuotteita, jotka ovat puoleen hintaan. Niissä on keltainen, neliön muotoinen hintalappu, jonka kulmat on pyöristetty ja reunaa kehystää musta rantu. Yritän muistaa näyttää s-etukorttia jotta saan bonuksia. Niillä olen ruukannut tehdä jotain mukavaa. Viimeksi kävimme muistaakseni Helsingissä rouvelin kanssa. On niitä toki joutunut toisinaan käyttämään johonkin ihan oikeasti tärkeään, maitoon ja kaurahiutaleeseen. Tänään löysin kaupasta halvalla jukurtteja. Sanoin päivän aikana perheenjäsenilleni monta kertaa, että ostin teille jukurtteja. Kukaan ei tuntunut innostuvan, vaikka joukossa oli asidofilus bifidus vaniljajukurttia (Juustoportti), mansikka-metsämansikkajukurtti, Eila (Valio) sekä AB luonnonjukurtti, puolilitraa (Valio).

Ajoin kotiin, kaupassa käydessäni ilma oli hitusen seljennyt. Menin pitkästä aikaa kirjastoon. Siellä lukusalissa yksi nainen luki lehteä ja seurasi minua vaivihkaa katseellaan kun otin omani ja istahdin aloilleni. Kun selasin isoa paikallista lehteä pienellä pöydällä, jätin kädessäni olleet hanskat naapuripöydälle. Ajattelin, että kyllä nuo tuohon mahtuu, on täällä vapaita pöytiä ja jos tulee ahdasta, nostan hanskat syliini. Luin Parnassoakin, pitkästä aikaa. Pidän lehden keskusteluosiosta, ja on siinä muutakin hyvää. Kaisa Neimala kirjoittaa lehteen kolumnia nimeltä Pieni lukija. Saattaa niitä olla muunkin nimisiä. Neimala on hurmaavan hyvä kirjoittaja. Suosittelen kaikkia lukemaan Kaisa Neimalan kolumneja jos saatte Parnasson jostain käsiinne. Anoppini joskus tilasi Parnasson ja lähetti minulle niitä sitten luettavaksi. Parnasson päätoimittajana on nykyisin Karri Kokko. Edellinen päätoimittaja Jarmo Papinniemi oli Kaisa Neimalan oppilas, lukiossako sitten? Näin muistan kuulleeni.

Sanon vielä Parnassosta: Siinä oli kaksi kommenttipuheenvuoroa edellisen lehden artikkelista, jonka oli kirjoittanut Paavo Toivanen. Toinen moitti Paavon tekstiä vaikeaselkoiseksi ja toinen kommentoi sen asiasisältöä. Kulttuurilehtien keskustelu on aina mielenkiintoista, mutta harvoin siellä myönnetään, että kyllä, nyt tuli töpättyä ja pieleen meni, moittija on oikeassa. Toivanen tekee uusimmassa Parnassossa juuri näin: ei kiertele eikä kaartele, vaan ottaa miehuullisesti vastuun tekemisistään ja kapulakielipeleistään. Pisteet Paavo Toivaselle!

Tulin kotiin ja hoidin veroilmoitusasioita. Sain myös projektiani kivasti edistettyä, sekä pyykkiä aseteltua kuivumaan. Nyt on syyllinen olo, mutta kerrotaan, ei tämä todellisuus, eletty, miksikään enää muutu: Kello 13.03 panin kellon soimaan kohtaan 14.03. ja menin nukkumaan tietoisena siitä, että koko uneni ajan soi erinomainen radio-ohjelma Klassista kahteen. Mikä lie on siitepölyallergia tai muu minulla, mutta aivan karmaisevan limaisissa tuntemisissa makasin ja kurlutin kurkkuani kuivaksi. En oikein päässyt uneen. Limaoireet olivat hirveät. Kello soi, ja nousin ylös. Kävenin unessa.

Iltapäivällä hain pojan pyörällä kotiin. Kaivoimme illan pihamaata ja kaksi lähistön naapuria, E ja K, tulivat käymään. K toi kananruoanterästysainetta jota pannaan puoli teelusikkaa kymmeneen litraan. Sitä kun syöttää kanoille, niin ovat kuulemma aina terveitä. Rehutiivisteen tarina oli mielenkiintoinen: K:n puolison kaveri Saksassa oli myynyt joskus eläinrehuja ja pari pientä pussia oli kulkeutunut K:n puolisollekin. Kun hän muutti Suomeen, pussit piti ottaa mukaan, vaikkei kuulemma kanojen hankkiminen ollut heille realistinen ajatus. Niin vain kävi, että meille kulkeutuivat nuo erinomaiset ravintolannoitepommit.

Päästin myös tiput ja emon illaksi ulos, kun olimme siellä itsekin. Oli aurinkoista ja lämmintäkin, ajattelin että on taas kevään lämmin päivä, kuin pari viikkoa sitten. Kevät on ollut seisoksissa pari viikkoa nyt. Kukon päästin kans ulos. Se oli sekaisin kun näki Hautoja-kanan, joka oli ollut pois pelistä muutaman viikon. Kukko tuli lopulta viereen ja kuherteli, kai, tai jotain, liikkui kylki edellä kanaa kohti. Kana oli just niinku taisteleva metso siinä Von Wrightin taulussa. Siivet levällään, kuontalo pörröllään. Valmiina puolustamaan, nokka nokkaa vasten, melkein. Kukko ehti kaksi kertaa, kuin ihmetellen, nappasta pieniä tipuja päähän. Ei vahingoittanut, eikä toisaalta kanakaan hyökännyt sen kimppuun. Mutta kun jonkunlainen tappelu näytti ilmeiseltä, otin Ernestiä pyrstöstä kiinni ja vedin voimalla taaksepäin. Hän lensi ilmaan ja törmäsi vähän omenapuun oksaan kahden ja puolen metrin korkeudessa. Sitten ohjasin tipulauman emoineen suojaan. Tästä voisin kirjoittaa vaikka miten kauan, näistä tipuista ja niiden kohtaamisista, kanoista ja kukoista. En jaksa, minun pitää vielä kertoa muustakin.

Rouvan äitienpäiväruusut panimme maahan. Eteläseinustalle, ikkunan alle. Minä panin tomaattini sinne myös. Perkasimme ruohikkoa. Minä keräsin siankärsämöä, rouveli nokkosta. Villiviini nousee maasta taas, vaikka joka vuosi revin sitä sieltä pois ja jakelen vieraille. Rouva ehdotti nokkoslättyä iltapalaksi, ja taivuin, vaikka olin aikonut kirjastoon. Keskimmäinen marisi joutilaisuuttaan, mutta emme löytäneet siihen ratkaisua. Paitsi nokkoslätyt. Panin taikinaan maitoa, kermaa vähän, aamulla ostamaani vaniljajukurttia, vettä, kananmunaa (kuus), suolaa aika paljon ja kolmea eriä gluteenitonta jauhoa. Ja ryöpättyä nokkosta, jonka sauvasekoittimella tein selväksi. Taikinaan heitin lopulta vielä leivinjauhoa. Siitä tuli paksua. Ei haitannut. Illan edetessä jatkoin sitä vedellä, mutta olimme kaikki erittäin tyytyväisiä lopputulokseen. Tai ainakin minä olin. Vanhin poika soitettiin kylästä kotiin gluteenitonta lättyä syömään.

Nukutettuani lapset menin vielä ulos. Kun en enää nähnyt tehdä pientä pihatieprojektiani, lähdin kävelylle. Kunnantuvalla pystytettiin valokuvanäyttelyä. Hienolta näytti, ikkunasta. En jaksanut mennä sisään tutustelemaan. Pihalla oli kissa joka pelkäsi minua. Menin suuren tammen juurelle kyykkyyn mutten saanut kissaa luokseni kiskisteltyä. Jatkoin matkaa kirkon editse, ihmettelin puita väärii ja totesin niiden olevan jalavia. Ilman lehtiä ei hämärässä tunnista jalavaa, minä en ainakaan. Löysin myös vadelmaa samasta paikasta, ja taitoin viisi oksaa käteeni. Aion hakea siitä jalavantaimia pihaani jonain valoisana kesäiltana. Siitä ei liene haittaa kenellekään, ja luonnolle ei varmasti. Jalavantauti sitä paitsi tappaa meiltä pian kaikki jalavat.

Jatkoin matkaa Gräddhusetin ohi ja lammasaitauksen ohi ja kunnantuvan ohi ja keräsin musiikkiopiston pihalla kasvavasta koivusta oksia. Kaarin-ystävämme sanoi että vadelmaa ja koivua ja mustikkaa ja siankärsämöä kannattaa kerätä teetä varten. Ja nokkosta. Mustikanlehteä vielä puuttuu. Kävelin Runebergintuvan ohi, valkoisenaan kukkivan kirsikan alitse ja muistin, että näitä kirsikoitahan minä lähdin alun perin katsastamaan. Ne ovat tänään avautuneet meidänkin pihalla, kun oli lämmin päivä. Kuljin TV-kaupan näyteikkunan ohi ja katsoin hetken koostelähetystä eri moottoriurheilutapahtumista. Kävelin ystävien talon editse ja kiersin kotikatuni toiseen päähän. Pujottelin kolmen saarnin lomitse, joista jälkimmäinen näytti pahoin pystyyn kuolleelta. Kaarsin kotia kohti ja olin aika tyytyväinen. Ainekset paljon kurjempaankin ovat olemassa, kun on tätä työttömyyttä. Mutta on toisaalta suunnitelmiakin, eikä vielä ole tullut vastaan sitä ensimmäistä seinää niihin suunnitelmiin liittyen. Tänään sovin tapaamisen erään asiantuntijan luo. Sanoin, että voisin tulla, otatko minut vastaan. Toimitusjohtaja ei ottanut, mutta palveluesimies otti.

S.