Puu

Istuin puussa jonne olin kauan halunnut päästä. Kuin omaa toivettani toteuttaen olen yrittänyt pyylätä kyseiseen puuhun lapsia, omiani ja muiden. Enemmän on ollut niitä, jotka eivät ole oksalle halunneet. En tiedä miksi, mutta kai se on lapsille aika korkealla, alimmainenkin.

Puu on suuri tammi, ja voisin puhua siitä vaikka kuinka kauan. Mieluimmin olen kuitenkin hiljaa ja kuuntelen tai kuvittelen, miten se kuuntelee minua. En minä oikein osaa puille ääneen puhua, mutta uskon, että ymmärtävät ilman sanojakin. Jos eivät monet muut, niin puut. Olin oksanhaarassa hajareisin. Matkaa maahan oli neljä metriä ainakin. Edessäni oli paksu runko, karhea kuin vain vanhan tammipuun runko osaa olla (ei mitään vastaavaa karheusmäärettä ole, mihin verrata, tyyliin sileä kuin vauvan pylly; kyllä ei muuten tullut vauvan pylly mieleen ennen kuin nyt vasta kun aloin tätä vastakohtaisuuden kautta pohtimaan. Joskus vastakohtia voi käyttää apuvälineinä, ainakin Aliaksessa, joskin se alkaa olla vähän förbi se peli, ohi. Nyt on iKnowt ja muut. Mutta ei sitäkään kehuttu. Lainasin peliä Tanelille, joka pelasi sitä perheensä kanssa, ja oli vähän nyreissään. En ottanut sitä henkilökohtaisesti, päin vastoin olisi pitänyt kiitellä palautteesta enemmänkin. Tanelin kanssa olimme kuitenkin sitä mieltä, että Bezzerwizzer on ihan hyvä tietopeli.). Samaa karheusluokkaa oli oksa, jolle olin gluteus maximukseni asetellut, tai pudottanut. Oksan vahvuus oli sitä luokkaa, että sen ympäri ylsi halaamaan, mutta kämmenet eivät yltäneet vastakkain enää toisella puolella. Rungon ympärysmitta oli siellä neljässä metrissä yhä sen kolme metriä, ainakin. Luin, että Suomen suurimman puun vastaava mitta on 770 senttiä tyven seudulla.

Oksanhaarukassa oli vähän vaikea olla. Lonkkaniveleni ovat mallia pallo kuten muillakin pallopäillä, mutta niitä tulee harvemmin venytettyä moiseen ääriasentoon. Kymmenen sekuntia haarassa oltuani totesin, että jos onkin tämä tammi minun paikkani, niin ei kuitenkaan ole tämä nimenomainen oksanhaara omaa haaraani varten. Sen jälkeen totesin, että vaikka näin ei olekaan, ylösnousemus on likipitäen mahdotonta. Sivulle ei voi keikahtaa, sillä putoaa parin alemman oksan kautta maahan. Ylhäällä ei ole mitään, mistä ottaa kiinni, sillä kaikki oksat, joita paksuutensa vuoksi muutenkin on vaikea nimittää oksiksi (haarapuita kai ne ovat minun mielessäni) ovat niin kaukana. Rungosta on turha yrittää ottaa minkäänlaista otetta, jolla voisi edesauttaa omaa liikkumista. Ja jalat olivat ääriasennossa jo valmiiksi, joten niistäkään ei ollut apua. Kipua vain.

En muista, miten nitkuttelin itseni vapaaksi. Työnsin kai jotenkin itseäni poispäin niin, että vähälle rasitukselle jääneet ojentaja"lihakseni" olivat hetken hapoilla. Sitten seisoin oksalla ja mietin, että pitäisi kysyä sieltä Suomen parhaalta sähköpostilistalta (Dendrologian seura) että mitä se tammi tuumaa noista runkovesoista, joita se itse itseensä tekee. Että onko se elämää ylläpitävää vai allapitävää toimintaa, jos paksun rungon läpi työntyneitä vesoja nyppii pois ennen kuin ehtivät sen pidemmälle kasvaa. Dendrologian seuran sähköpostilistalla käydään joka ainoa päivä mielenkiintoista keskustelua puista ja puuvartisista kasveista. Joskus siellä kinastellaankin. Yleensä henki on hyvä, ja suomen kieli kelvollista. Kaikki kirjoittajat rakastavat puita, sillä lailla terveellä lailla, sillä se on ainoa tapa rakastaa puita. Minä kävin joskus Kööpenhaminassa, ajatelkaas, ja ennen lähtöä kysyin Dendrologian seuran sähköpostilistalta, mitkä ovat ne Kööpenhaminan puut, joita on syytä käydä koputtelemassa. Minulle kerrottiin. Varppina kertovat myös, mitä tammi tuumaa siitä, että sen runkovesoja nypitään.

Taitaa olla luonnonperintösäätiö joka myy paitoja, joissa on puun kuva. Myyvät myös paitoja, joissa on metsäkoneiden käyttökieltokuva. Sellainen herättää helposti keskustelua, varsinkin sellaisten kanssa, joilla on tai ei ole mielipidettä puiden kaatamisesta. Käsitteet "hakkuukypsä" tai "vajaatuottoinen" ovat ihan hyviä käsitteitä jos metsän haluaa nähdä niiden kautta. Kyllä minäkin osaan niitä käsitteitä käyttää sen verran, että alkuun päästään. Eniten minua yleensä kiinnostaa tietää, miten ihmisten käsitys metsän hyvästä hoidosta on muodostunut. Tekisi mieleni mainita nimeltä se Sakari, mainio metsämies, joka kävi metsäkoulun, ja katseli metsässä ympärilleen, ja totesi, että tämä ei nyt täsmää tämä opetus ja todellisuus keskenään.

Se, mikä ihmisen metsämielipide on, on toisarvoista. Jos jollekin kaupunkilaiselle oma metsä on paikka, jota tarkastellaan numeroiden valossa, ymmärrän sen. Pentti Linkolallekin metsä muuten hahmottuu lukujen valossa; muistaakseni hän kertoi omassa metsässään kasvavan 16 puuta. Loput ovat taimia, koska niiden ympäri yltää Pentti itse halaamaan. Mielenkiintoista on, että sahurit ja puusepät, jotka ymmärtävät hyvän sahatavaran päälle, ovat eri linjoilla metsänhoitoyhdistysten miesten kanssa. Metsänhoitoyhdistys toteuttaa metsäyhtiöiden strategiaa, jossa nykyinen puuntuotanto, jossa merkittävä osa metsässä kasvavasta puusta päätyy sellukattiloihin, saadaan markkinoitua taloudellisesti kannattavimpana metsänhoidon muotona. Tätä voi pohtia. Kun Hämeeseen muuttanut puuseppäkaverini Hannes ostaa hyvää mäntyä, hän rahtaa sen Fiskarsista, sillä sieltä saa riittävän hyvää tavaraa. Puutavaran kuutiohinta on 500 euroa. Kun mäntytukkia myydään metsästä metsäyhtiöille metsänhoitoyhdistysten kautta, omistaja taitaa saada sen 50 euroa kuutiolta. Toki sahatessa hyvästäkin tukista noin viidennes häviää puruna ilmaan, ja losoina (onko ne losoja vai mitä ne laipareet oikein on, joita tukin reunasta jää yli kun lautaa sahataan?), mutta miksi niin harva metsänomistaja jää pohtimaan, millä tavalla heidänkin metsästään voisi korjata puita, joiden kuutiohinta on viidenkympin sijaan vaikkapa kolmesataa tai enemmän? Olen aina valmis keskustelemaan tästä, kuten monesta muustakin aiheesta. Nyt tämä kirjoitus päättyy, sillä lapseni ovat koko kirjoittamiseni ajan nahistelleet vieressä. Olipa proosallinen loppu. Toivottavasti ärsyyntyneisyyteni ei paista tästä läpi.

S.