Kukko

Kuten todettu, haluaisin kukon. Tai ainakin kanoja.

Kun joku toinen saa kukon, se naurattaa. Siis kun joku puhuu, ja ääni vingahtaa tahattomasti, niin joskus voi naurattaa. Jos itse saa sellaisen kukon, harmittaa ihan hirveästi. Tällaisia me ihmispoloiset olemme.

Mitä tuntemattomampi ihminen on, sen helpompaa on sallia sisäinen hymy, kun kukko sattuu kohdalle. Oikeastihan ei saa nauraa kenellekään, paitsi hyvälle ystävälle. Jouko muuten opetti minulle että ystävä on enemmän kuin hyvä ystävä.

Minulle soitti pankkivirkailija. Hän oli jättänyt sähköpostitse yhteydenottopyynnön, että tulisimme viilaamaan säästösuunnitelmaa (on nääs mistä säästää) ja hakemaan kortteja. En ollut vastannut viestiin vaikka hyvä tapa olisi niin vaatinut. Tämä mies tietysti koki kiusalliseksi soittaa minulle hoputtaakseen asiassa, ja tehostaakseen huolettomuuttaan aloitti venyttäen ja korkealta useat lausumistaan virkkeistä kautta lauseista. (En oikein osaa sanoa kumpi on oikeampi sana) Ja siinä huolettomuudenkorostustohinassaan sitten, kun sattui hänellä vielä olemaan ääni painuksissa, niin tokihan nuotti välillä karkasi tahattoman korkealle.

Oman psalmini jos kerron, niin minä puhuin viikko sitten sunnuntai-iltana kahvijonossa ääni painuksissa, ja samanlainen tuli. Siinä vaan yritti keksiä pikaisesti mahdollisimman mielenkiintoisia sanankäänteitä jotta saisin keskustelutoverini huomion siihen puheeni sisältöön. En tiedä onnistuinko. Vaistomainen ryintä toisaalta vaikuttaa päinvastaisesti, toisaalta sillä selitellään. Että kun on tuota tavaraa tuolla kurkussa. Kurkkutorvessa.

S.