sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Anokaa niin teille annetaan

Anopin antama teekimara käy vähiin. Alkuun (kesällä 2009) hyllyssämme oli kaksi pönttöä, tänään kippasin toisen tyhjäksi. Koivunlehtirouhe siis hupeni, nokkosta on vielä. Yllättävän hyvää se on paljaaltaan tuo nokkosteekin, mutta rehellinen kun olen, niin yhdessä ovat parempia. Yhdessä niitä on lähinnä käytettykin. Anoppi vain ei ollut löytänyt samanlaisia lasipurkkeja näille yrteilleen, jolloin se rouhesatsi, joka päätyi isompaan purkkiin, jäi sitten elämään loppuelämänsä vailla kumppania. Niinhän se on elämässäkin, että heikompi astia menee rikki jos niitä kumauttaa yhteen, vai miten se vertaus nyt ei mennytkään.

Jotkut ihmiset lukevat ajatukseni, tai ainakin herkällä korvalla poimivat puhe(tulva)estani (ei tota voi kirjottaa oikein mitenkään) toiveeni tai tarpeeni, ja sitten täyttävät ne. Yleisesti ottaen kyse on aikuisikään ehtineistä naisista, joiden hoivaamisviettiä aikuiseksi kasvatetut lapset eivät ole onnistuneet viemään. Yksi huolehtii esimerkiksi siitä, että minulla on vetoketjutaskulliset housut, jotta avaimeni eivät putoaisi niistä kun makaan selälläni sohvalla. Tai että avaimeni eivät toista kertaa putoaisi kun makaan selälläni sohvalla. Toinen huolehtii siitä, että varpaat ja sormet ovat lämpimänä. Ensin hankki kelsitohvelit tänne vetoiselle lattialle tallattavaksi, ja samaan hengenvetoon ulppeat nahkasaappaat, joilla viimeksi tänään kävelin tuolla viimassa ja pienessä pakkasessa. Villateddypohjallinen tuli samassa paketissa. Sievin jalkine. Kolmas, joka on puolisoni, huolehtii, etteivät sormeni palellu. Tehtävä on vaikea, sillä hävitän aina käsineet, jos minulle sellaiset hankitaan. Edellisiä lapasia ehdin käyttää muutaman kerran. Sitä edellisiä varmasti yhden tai kaksi kertaa. Täytyy mainita, että ne nimenomaiset lapaset olivat minulle ilmaiset, löysin ne jostain asunnosta, jota siivosin. Onneksi ei ole niiden perään kyselty, olisi kiusallista sanoa asiakkaalle, että kyllä ne vähän aikaa oli tallessa, mutta sitten ne putosivat johonkin minulta. Sinänsä se olisi kyllä rehellinen vastaus. Tai ainakin niin lähellä totuutta kuin osaan. Mutta että jos tästä nyt joku näin kevättä kohden vielä haluaa ajatuksen poimia, niin yhdet sormikkaat minulla on, muttei kunnon rukkasia, joilla sahata puita. Vaikka anoppi sellaiset lämpimät kutoikin jokin aika sitten. Mutta ihan reiällä ne ovat jo, kiitos vain.

Toki miehetkin ovat joskus huomanneet jonkun asian, josta olen kovasti ilahtunut. Yleensä nämä ovat tietysti ajoittuneet syntymäpäivien aikoihin, ikimuistoisena poikkeuksena mainitsen ystäväni Makke K:n, joka milleniumin kunniaksi antoi minulle uudenvuodenlahjana Collinsin dictionaryn. Se on kutakuinkin vanhan kuvaraamattumme kokoinen, puolet ohuemmalle paperille vain painettu. Siitä olen ammentanut ihan arkista iloa niin paljon, että Makkea ilmeisesti jo kyllästyttää. Hän ilmeisesti pelkää, että palaan aiheeseen taas kun tapaamme, koska ei ole miestä täällä Paraisilla päin näkynyt. Erityisen hienoa tuossa kirjassa on etymologiaosasto, jossa kerrotaan joka ainoan sanan osalta, mistä se on kulkeutunut englannin kieleen. 'Ketsuppi' oli muistaakseni kiinasta tullut, ja tarkoitti/tarkoittaa kantakielessä kalakastiketta muodossa tai toisessa. Tämä nyt on muistinvarainen juttu, mutta niinpä tuo tahtoo olla koko elämä, kuka mitäkin muistaa ja niistä sitten rakentaa sen todellisuutensa, joka on. Eräs viisaana pitämäni ihminen neuvoi, että on hyvä muistaa, että oma totuus ei ole kaikkien ihmisten totuus. Ja oliko se hänen toinen perustavaa laatua oleva ohjeensa sellainen, että virheitä saa tehdä. No, olkoon vaikka, jos minä sen niin muistan.

Kevät keikkuen tulevi. Opin ihan hiljan, että se tarkoittaa ailahtelevaista kevään saapumista. Että joskus sataa, joskus paistaa. Mielikuvissani tuo keikunta on liittynyt lähes päinvastaiseen, jääräpäiseen ja järkähtämättömän iloluontoiseen tykötulemiseen, kaiken valtaamiseen. Oliko se mummoni, joka kannusti jotakuta asuaan epäröivää naista/nuorta miestä peittoamaan epäilyksensä ja astumaan ihmisten ilmoille: "Meet vaan notta keikkuu!"

Tänään lintu lauloi puussa, narskui ja tirskui. Tuijotin sitä kauan, olisiko ollut vihervarpunen, lähes alapuoleltansa, parin metrin päästä. Seisoin keskellä tietä, ja ihmispari käveli minua kohti tietä pitkin. Emmin, missä kohtaa minun pitää lakata huomioimasta lintua ja kiinnittää huomioni ihmiseen, lajitoveriini. Jos sitä keskellä tietä seisten tuijottaa oksalla kyyhöttävää pientä lintua eikä ollenkaan näe ohikulkevia lajitovereita, niin vähän tyhmänähän sitä varmaan pidetään. Toisaalta, mikä oikeus ihmisellä on varastaa huomio, joka jollakin hetkellä kuuluu linnulle. Lintu sitäpaitsi lauloi keväästä, mitä nämä ihmiset eivät tehneet, ainakaan sillä hetkellä. Tai jos lauloivat, tekivät sen niin hiljaa, etten kuullut. Ja jos meinaatte, että kuvaannollisesti (vai onko se kuvainnollisesti, on ehkä) lauloivat, niin höpön höpön. Toppahousut vain suhahtelivat ja lumi narskahteli.

Mutta jo ennen kuin tätä mietin, ajattelin, että on perin vastenmielistä joutua sellaisten ajatusten kohteeksi, että tuo se on sitten tyhmä mies. Pitäisivät ennemmin vaikka rumana.

S.

7 kommenttia:

  1. Äkkiseltään luettuna nous mieleen kysymys että mistä tuo otsikko tulee? Muistaakseni siis raamatusta, mutta miten se linkittyy tähän tekstiin? Sulla on siihen varmaan joku pätevä syy. Kiva kirjoitus taas.

    Yks juttu on pitäny sulta kysyä. Ei mitenkään liity tähän tekstiin mutta ajattelin sen täällä kysyä näin julkisesti että jos sinä et osaa selvää mielipidettä antaa, niin kenties joku muu.

    Mikä olis ostamisen arvoinen äänitys Bachin Johannes-passiosta? Mulla ei ole sitä vielä ja aion sen tulevaksi pääsiäiseksi hankkia.

    VastaaPoista
  2. Maaherra, tulkitsen niin, että otsikon selitys löytyy ensimmäisestä kappaleesta, ja vähän sitten myöhempääkin. Sinänsä kyllä vähän kyseenalaista tämmöisiä tänne julkisesti kirjoittaa. Eikös tämä nyt ole vähän aikuisikään ehtineiden rouvien hoivaamievietin hyväksikäyttöä itsekin aikuisikään ehtineeltä lapselta? Koivunlehtinokkostee kyllä maistuisi, ensi kesänä sitä täytyy purkittaa. Pihallamme ei kasva yhtään koivua, on mentävä näissä tarkoituksissa muiden maille. Tuo tee muuten antaa sysipimeänä vuodenaikana aivan ihmeellisen muistikuvan kesästä. Puunsahausrukkaset menivät ostoslistaalle, kiitos tiedosta.

    Kiitos tästä kirjoituksesta, jota kuitenkin hyvänä pidän ja josta pidän. Eilisen päivän kruunu oli aurinko, tänäaamunakin jo heijastuu joku valo ylärinteen naapurin ikkunasta ja varmaan kuulemme titityyn. Mikä se selitys olikaan sille, että kaupungin talitiaiset sanovat vain tityy?

    Talitintti maaliskuussa on laulu, josta pidän ihan tavattomasti siksi, että se tuo mieleen hoitotätini ja kevättalviset kävelyretket Puokkarin poluilla. Ja sitten siinä laulussa on se kevään kutina jo olemassa.

    VastaaPoista
  3. Hitaita? Svalima taitaa muistaa sen 11 vuoden takaisen tarinan lepolasta, eräästä iltakylästä.

    Kun "kommenttisi on julkaistu" ilmestyi ruudulle, luin vielä jutun uudelleen. Tai siis tuon ekan kappaleen, ja huomasin että siinähän se oli. Mutta tulipa tämä hitaus nyt muidenkin tietoon näin ihan julkisesti.

    VastaaPoista
  4. Hitaus on kansanliike, maaherra. Hyvää se vain tekee. Hidastelen minäkin.

    VastaaPoista
  5. Ja sitä minä vain, että jos saat selvitettyä mistä se hanskojen (ja minun tapauksessa kaulahuivien ja varsinkin pipojen) hukkaaminen johtuu, niin tahdon tietää, sitä on ihan riesaksi asti.

    O.

    VastaaPoista
  6. Löytyiskö teidän nurkilta katajapensaita? Voisit valmistaa katajanversoteetä hauduttamalla vaikka heti, ei tarvitse kesää odotella. Kevättalvella versojen vitaamiinipitoisuus on suurimmillaan Lintulan luostarin Yrttioppaan mukaan. Kirjan luontokuvat ovat melkein yhtä upeita kuin Kristiinan ottamat. Hm...ja anopin nokkoslettutaikina taitaa jo olla valmis paistettavaksi.

    VastaaPoista
  7. Maaherra, ensinnäkin, yritän nyt kolmannen kerran kirjoittaa tuosta johannespassiosta. KAksi edellistä kirjoitustani hävisivät, molemmat eri syistä. Toisen katoamisen aikana olin pytyllä. Jälkimmäisen katoamisen jälkeen olin turmeluksessa, joten jos se nyt näkyy rivien välissä, niin sitten näkyy. (Tähän käytännössä liittymättömänä asiana mainitsen, että se voimaton kiukku joka valtaa ihmisen, kun on kirjoittanut oikein pitkän ja vuolaan sähköpostivalituksen jollekin ystävälle ja sitten se häviää, niin sille ei ole vertaa maan päällä.) Yleensä sen jälkeen ei osaa sanoa mitään, siis siinä jäljemmäisessä sähköpostissa. Ei edes siitä sapetuksesta mitään.

    Mutta passioista. Kaikki nykylevytykset ovat hyviä, näin voi sanoa, ainakin suurilla levy-yhtiöillä. Kaverini isä oli sanonut hänelle, että Decca ei osaa tehdä barokkimusiikkia, mutta siitä on jo aikaa, sanomisesta, ja varsinkin siitä ajasta, kun tämä kyseinen isä kuunteli tai kuuli barokkimusiikkia Deccan älppäreiltä.

    John Eliot Gardiner on brilliantti, sanalla sanoen jäätävän hyvä. Solistit ovat erinomaisia. Herreweghe johtaa lempeästi, hänen solistinsa ovat harmittomia, pahennusta herättämättömiä, erinomaisena esimerkkinä Peter Kooy bassossa. Joskus hän musisoi kontratenori Andreas Schollin kanssa, joka on joidenkin mielestä hyvin komea. Muistaakseni Veikko Ylikojola aikanaan vuonna 1996 taikka jotain esitellessään Schollin ja Bonneyn yhteistä Pergolesi-lveyä sanoi ymmärtävänsä niitä, jotka ovat valmiit vaihtamaan taivaspaikkansa siihen, että saavat kuunnella Schollin ääntä. Ylikojolakin on jäämässä muuten eläkkeelle, vai joko se jäi?

    Jaappanilainen Masaaki Suzuki soittaa Bachinsa hyytävän kauniisti. Tämä taitaa olla Nordellin Riston suosikkeja. Itse ostaisin varmaan tällä hetkellä Harry Christophersin ja The Sixteen Choirin esityksen, vaikka se oli ainakin silloin, kun sitä hypelöin, hirveän kallis. Omista levytyksistäni pidän eniten Helmut Rillingin johtamasta melko tuoreesta levytyksestä. Siinä on hyvin ramaattinen evankelista, Michael Schade (se on muuten saksaa ja taitaa tarkoittaa sääliä tai harmia:) Basso on kuitenkin sillä levyllä ihan paras, Thomas Quasthoff. Kyllä ei ole Thomasin ääni kääpiön ääni.

    S.

    VastaaPoista