Anokaa niin teille annetaan

Anopin antama teekimara käy vähiin. Alkuun (kesällä 2009) hyllyssämme oli kaksi pönttöä, tänään kippasin toisen tyhjäksi. Koivunlehtirouhe siis hupeni, nokkosta on vielä. Yllättävän hyvää se on paljaaltaan tuo nokkosteekin, mutta rehellinen kun olen, niin yhdessä ovat parempia. Yhdessä niitä on lähinnä käytettykin. Anoppi vain ei ollut löytänyt samanlaisia lasipurkkeja näille yrteilleen, jolloin se rouhesatsi, joka päätyi isompaan purkkiin, jäi sitten elämään loppuelämänsä vailla kumppania. Niinhän se on elämässäkin, että heikompi astia menee rikki jos niitä kumauttaa yhteen, vai miten se vertaus nyt ei mennytkään.

Jotkut ihmiset lukevat ajatukseni, tai ainakin herkällä korvalla poimivat puhe(tulva)estani (ei tota voi kirjottaa oikein mitenkään) toiveeni tai tarpeeni, ja sitten täyttävät ne. Yleisesti ottaen kyse on aikuisikään ehtineistä naisista, joiden hoivaamisviettiä aikuiseksi kasvatetut lapset eivät ole onnistuneet viemään. Yksi huolehtii esimerkiksi siitä, että minulla on vetoketjutaskulliset housut, jotta avaimeni eivät putoaisi niistä kun makaan selälläni sohvalla. Tai että avaimeni eivät toista kertaa putoaisi kun makaan selälläni sohvalla. Toinen huolehtii siitä, että varpaat ja sormet ovat lämpimänä. Ensin hankki kelsitohvelit tänne vetoiselle lattialle tallattavaksi, ja samaan hengenvetoon ulppeat nahkasaappaat, joilla viimeksi tänään kävelin tuolla viimassa ja pienessä pakkasessa. Villateddypohjallinen tuli samassa paketissa. Sievin jalkine. Kolmas, joka on puolisoni, huolehtii, etteivät sormeni palellu. Tehtävä on vaikea, sillä hävitän aina käsineet, jos minulle sellaiset hankitaan. Edellisiä lapasia ehdin käyttää muutaman kerran. Sitä edellisiä varmasti yhden tai kaksi kertaa. Täytyy mainita, että ne nimenomaiset lapaset olivat minulle ilmaiset, löysin ne jostain asunnosta, jota siivosin. Onneksi ei ole niiden perään kyselty, olisi kiusallista sanoa asiakkaalle, että kyllä ne vähän aikaa oli tallessa, mutta sitten ne putosivat johonkin minulta. Sinänsä se olisi kyllä rehellinen vastaus. Tai ainakin niin lähellä totuutta kuin osaan. Mutta että jos tästä nyt joku näin kevättä kohden vielä haluaa ajatuksen poimia, niin yhdet sormikkaat minulla on, muttei kunnon rukkasia, joilla sahata puita. Vaikka anoppi sellaiset lämpimät kutoikin jokin aika sitten. Mutta ihan reiällä ne ovat jo, kiitos vain.

Toki miehetkin ovat joskus huomanneet jonkun asian, josta olen kovasti ilahtunut. Yleensä nämä ovat tietysti ajoittuneet syntymäpäivien aikoihin, ikimuistoisena poikkeuksena mainitsen ystäväni Makke K:n, joka milleniumin kunniaksi antoi minulle uudenvuodenlahjana Collinsin dictionaryn. Se on kutakuinkin vanhan kuvaraamattumme kokoinen, puolet ohuemmalle paperille vain painettu. Siitä olen ammentanut ihan arkista iloa niin paljon, että Makkea ilmeisesti jo kyllästyttää. Hän ilmeisesti pelkää, että palaan aiheeseen taas kun tapaamme, koska ei ole miestä täällä Paraisilla päin näkynyt. Erityisen hienoa tuossa kirjassa on etymologiaosasto, jossa kerrotaan joka ainoan sanan osalta, mistä se on kulkeutunut englannin kieleen. 'Ketsuppi' oli muistaakseni kiinasta tullut, ja tarkoitti/tarkoittaa kantakielessä kalakastiketta muodossa tai toisessa. Tämä nyt on muistinvarainen juttu, mutta niinpä tuo tahtoo olla koko elämä, kuka mitäkin muistaa ja niistä sitten rakentaa sen todellisuutensa, joka on. Eräs viisaana pitämäni ihminen neuvoi, että on hyvä muistaa, että oma totuus ei ole kaikkien ihmisten totuus. Ja oliko se hänen toinen perustavaa laatua oleva ohjeensa sellainen, että virheitä saa tehdä. No, olkoon vaikka, jos minä sen niin muistan.

Kevät keikkuen tulevi. Opin ihan hiljan, että se tarkoittaa ailahtelevaista kevään saapumista. Että joskus sataa, joskus paistaa. Mielikuvissani tuo keikunta on liittynyt lähes päinvastaiseen, jääräpäiseen ja järkähtämättömän iloluontoiseen tykötulemiseen, kaiken valtaamiseen. Oliko se mummoni, joka kannusti jotakuta asuaan epäröivää naista/nuorta miestä peittoamaan epäilyksensä ja astumaan ihmisten ilmoille: "Meet vaan notta keikkuu!"

Tänään lintu lauloi puussa, narskui ja tirskui. Tuijotin sitä kauan, olisiko ollut vihervarpunen, lähes alapuoleltansa, parin metrin päästä. Seisoin keskellä tietä, ja ihmispari käveli minua kohti tietä pitkin. Emmin, missä kohtaa minun pitää lakata huomioimasta lintua ja kiinnittää huomioni ihmiseen, lajitoveriini. Jos sitä keskellä tietä seisten tuijottaa oksalla kyyhöttävää pientä lintua eikä ollenkaan näe ohikulkevia lajitovereita, niin vähän tyhmänähän sitä varmaan pidetään. Toisaalta, mikä oikeus ihmisellä on varastaa huomio, joka jollakin hetkellä kuuluu linnulle. Lintu sitäpaitsi lauloi keväästä, mitä nämä ihmiset eivät tehneet, ainakaan sillä hetkellä. Tai jos lauloivat, tekivät sen niin hiljaa, etten kuullut. Ja jos meinaatte, että kuvaannollisesti (vai onko se kuvainnollisesti, on ehkä) lauloivat, niin höpön höpön. Toppahousut vain suhahtelivat ja lumi narskahteli.

Mutta jo ennen kuin tätä mietin, ajattelin, että on perin vastenmielistä joutua sellaisten ajatusten kohteeksi, että tuo se on sitten tyhmä mies. Pitäisivät ennemmin vaikka rumana.

S.