Hiljaa kuutamalla

Olimme yhdistyksen vuosikokouksessa. Puheenjohtaja ja sihteeristö huutoäänestettiin. Proseduurissa oli sen verran tilapäistä häikkää, että seitsemänvuotias lähisukulaiseni ehti huomata, mistä on kyse, ja kutsui minua nimeltä kaksi kertaa. Nimeni huudon välissä ehti tirskahtelemaan. Ehätin kuiskuttamaan hänen korvaansa, että hän ei ole yhdistyksen jäsen eikä saa osallistua kokoukseen. Onneksi salissa oli huono kuulo niin, etteivät ihmiset kuulleet pienen pojan ääntä, vaikka se ihan kirkkaana ulos tulikin.

Illalla ajoin eri kyydillä Naantaliin millä rouvaskaiseni sinne meni, edeltäkäsin. Matkalla radio soitti Straussin Richardin säveltämät neljä viimeistä laulua. Hassu nimi lauluilla. Niitä sanotaan kauniiksi lauluiksi. Mielestäni on väärin sanoa niitä kauniiksi, sillä jos niitä lauluja sanoo kauniiksi, niin voi joku jäädä siihen luuloon, että ne ovat kauniita siinä missä vaikkapa gammal fäbodpsalm från Dalarna vai mikä se nyt onkaan, se vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta. Täältä se karjavirsi löytyikin. Näiden Straussin laulujen hauraasti kiemurteleva kauneus on nimittäin sellaisen peruskauneuden yläpuolella. Sen kuulee ihan selvästi. Pitää vain olla korvat auki. Ja totta on myös, että pitää muutaman kerran tankata. Mutta sen tuntee, kun se sitten tulee perille asti.

Talossa sain villasukat jalkaani. Sellaisia villasukkia en olekaan koskaan pitänyt jalassani. Olivat kuin kolmas nahka. Niissä oli ikään kuin pohjalliset. Varsi oli lyhyt. Niitten kutomisesta oli vastuussa vaasalainen martta. Vai oliko se Martta, en tiedä. Mutta ei siis Martta kumminkaan. Isäntä sanoi, että pannaanko heti tilaukseen. Jos minulla ei olisi jo anopin ja muiden ystävällismielisten ihmisten kutomia villasukkia pärekorillinen täällä kotona, tilaisin heti sellaiset. Ne on kuulemma kudottu marttojen tai Marttojen reseptillä. En tiiä, onko se salainen, mutta isäntä meinasi, että niitä vois kysyä Paraisten martoilta myös, että saisiko ihan paikallisesti kudottuja sukkia. Niissä oli aika hieno tähtikuvio siinä jalkapöydän päällä.

Monesti olen ajatellut, että milloinkohan saan ensimmäisen kuvan otettua tänne blogiin. Olin jo menossa nukkumaan, kun kuutamo valaisi pihan niin hienosti, että innostuin. Kuvasin rikki mennyttä kameranjalkaa (nyt tiedän, mihin kuului se muuton aikana jaloissamme pyörinyt musta kiristysnuppi) käyttäen pitkällä valotusajalla kuuraista ikkunaamme ja kuutamaista pihamaatamme. Yleensä en mieti tällaisten asioiden kuvaamista. Mieleen tulee pikemminkin aina jotain höperöä tai hauskaa, jota voisi kuvata. Minä en ole kuitenkaan mikään valokuvaaja. On toki aika eletty, jolloin kuvasin, ja toimittaja-aikoinani tykkäsin kuvauksesta paljonkin. Jos ihan rehellisiä ollaan, niin välttelin tiettyjä työhönsä leipääntyneitä lehtikuvaajia silloin.

On vähän alakuloa.

S.