Dolce far niente

Poika oli kolme tai ehkä neljä kun opetteli Pohjanpään "Hauki se makasi kaislikossa" -runon ulkoa. Kuten hänelle ominaista on, siitäkään runosta ei riittänyt iloa kovin pitkäksi aikaa. Kun se oli muutaman kerran lausuttu, mielenkiinto oli jo mennyt, eikä käskienkään saanut kukkoa laulamaan. Hetki ennen kuin runo haipui unholaan lapsi eli vaiheen, jossa hän sekoitti säkeitä keskenään, niin että kokonaisuudesta tuli epäjohdonmukainen. Muistan vieläkin hänen naurunsa korvissani.

Runon nimi on Suloinen joutilaisuus, Dolce far niente. Tänään näin kalmiston kupeessa vanhan ihmisen, joka nojasi rollaattoriinsa keskellä pyörätietä. Hän ei näyttänyt odottavan mitään, mutta ei silti liikkunut minnekään. Hänellä oli ehkä suloinen joutilaisuus. Vaikka aurinko paistoi ja vaikka Turku on hyvin kaunis paikka, kyseinen mutka oli jokseenkin mitäänsanomattoman oloinen. Ihminen ei todennäköisesti ihaillut maisemia, koska sellaisia ei oikein ollut. Maisema on jotenkin ladattu kauas kantavilla katseilla, eikä siinä mutkassa ollut sellaisille tilaa. Mutta vanhukselle siinä oli tilaa, ja hänen suloiselle joutilaisuudelleen. Siinä vanhaa ihmistä katsellessani ajattelin, että mitä "terveempi" ihminen on, sitä epätodennäköisempää on, että hänet tapaa pysähtyneenä, levossa. Vanhukset ja syrjäytyneet tai kylähullut siltä osin kuin heitä enää on (Ylen ex-vastaava toimittaja Heikki Peltola muuten puhui tänään radiossa romaniongelmasta studiovieraittensa kanssa, ja toistuvasti kutsui romanikerjäläisiä pronominilla 'ne'. Itse olisin puhunut 'heistä', ainakin heti ensimmäisen lipsahduksen jälkeen) voivat olla seisahtuneena. Eilen erään asunnon seinämillä oli niin ikään seisahtunut mies. Hän tuijotti minua ja työautoani niin kysyvästi, etten voinut olla tuijottamatta takaisin kysyvästi. Sain mitä halusin. "Ooksä joku sähköinsinööri?" "En. Ooksä?" "Oon." "Vai niin." Sain nimittäin pienen dialogin, jossa oikeastaan näin kirjoitettuna on aimo annos veijomerimäisyyttä, mikä ei siis ole minun vikani, eikä Veijon, vaan oikeastaan tämän "sähköinsinöörin". Veijo Meren Everstin autonkuljettajahan on kirja, jota Petri Tamminen pitää parhaana suomalaisena kirjana. Itse puolustan Juha Mannerkorven Päivänsiniä suomen kauneimpana. Sen innoittamana kerjäsin äidiltäni postilähetyksenä siemeniä (7), joista viisi on jo itänyt. Itämistä auttaa siementen hiominen hiekkapaperilla. Jospa kesän mittaan saisin kerättyä siemeniä pölytetyistä kukista. Päivänsinet on taivaallisen rauhan kirja. Siinä kertoja on niin kipeä, että kukkien kasvun ihmettely nousee kuin itsestään sille kuuluvaan asemaan. Päähenkilö kieltäytyy leikkauksesta, mutta se on tavallaan sivuseikka. Vai onko? Onko joku lukenut kirjan?

Sain kuin sainkin ensimmäisen vaalikahvini. Se pihakahvittelu ei kovin vahvasti alkanut. "Onks sulla maitoa?" "No ei, ku mä sit unohin ostaa. Mut sähän voit käydä vaik tuolta ravintolasta kääntämässä maitoa..." Olkoonkin, että kyse oli viereisestä opiskelijaravintolasta, niin silti...

S.