Coffeum

Kun herää lyhytunisen yön jälkeen, niin olo on sellainen, että sitä on ihan turha selittää kenellekään lukutaitoiselle. Kyllä te sen tiedätte.

Mutta niin vain lähti päivä käyntiin. Kuten ennenkin, vein pojan kouluun. Illalla toin hänet kotiin, tai ajoin kaverille oikeastaan suorin tein. Ennen kotiinlähtöäni minun teki mieleni kahvia. Periaatteessa minulla ei ole minkään sortin kahviriippuvuutta, mutta tunnenpa vain pienen ahdistuksen sydänalassani sen asian johdosta, että kaksi tuntia sitten keitimme kahvipussin jämälöistä viimeisen laihan kahvilohdun. Ihanaa, vaimo sanoi. Minusta se oli jo aika vetistä. Mutta kaksi kuppia oli määrä keittää, ja ne keitettiin.

Kahvia piti saada. Oikeastaan, kahviriippuvuutta, jota siis ei ole, peitelläkseni tuon esiin mielihaluni makiaisia kohtaan. Että pullaa minun teki mieleni, ja kahvia vaan nyt on tapana juoda, jotta pullan saa alas. Ei siinä sen kummemmasta ole kyse.

Kahvia saa torilta, niin päättelin. Vaaleihin on kolme viikkoa, ja toinen toistaan paremmat ehdokkaat (Suomi tarvitsee nyt tekoja - ei puheita! julisti muun muassa ehdokas Joku bussin seinässä tänä aamuna) etsivät ääniä. Yritin etsiä keskihintaa yhdelle äänelle, en löytänyt. Tynkkysen Oras ilmoitti omat kulunsa ja menonsa niin selvästi, että pitkänhuiskealla matematiikalla arvioituna yhden äänen hinta oli jonkin verran alle kolme euroa. Se, miten yhden äänen hinta liittyy torilla tarjottavaan pullakahviin, on minulle vielä vähän epäselvää, mutta kaikille, jotka näitä pullittelutilaisuuksia ovat olleet järjestämässä ja ennen kaikkea maksamassa, asian pitäisi seljetä.

Minun äänestäni ei kukaan ollut kiinnostunut. Päivä se porotti, laine se liplatti, mutta kahvikojua ei näkynyt missään. Kyllä parhaaseen torinkatseluaikaan olisi pitänyt olla torin täynnä ääntenkalastelijoita. Rahalla olisi saanut kahvia monestakin kuppilasta ihan siitä läheltä, mutta ei kiinnostanut niin paljoa että olisin alkanut makselemaan. 

Ja sitäpaitsi ei minun kahvia tehnyt mieli, syyhyttipä vain sillä tavalla henkisesti päästä haastelemaan niiden ehdokkaiden kanssa. Joskus se on kovin ahdistavaa, myönnän, jos kyseessä on hyvin innokas ääntenkalastelija eikä juttu oikein luontevasti luista, eikä pakoon kuitenkaan pääse. Mutta parhaimmillaan se on palkitsevaa. En kerro esimerkkiä yksityiskohtaisemmin, mutta poliittinen keskustelumme päättyi siihen, että vedin tältä tuiki tuntemattomalta naisehdokkaalta lippalakin hänen silmilleen ja hymyilin niin ystävällisesti kuin osasin - tilanne ei olisi sallinut ivallista hymyä enkä muistaakseni kokenut siihen tarvetta muutenkaan.

Pianisti tuli käymään, kun yllytin. Tullessaan sanoi, että on aikaa 17 minuuttia. Vedimme soolokantaatin läpi niin jotta soi, ja oli aika hienoa, supjektiivisesti (minulla on aina vähän epävarma olo kun sanon supjektiivinen tai opjektiivinen kun en ole ihan sataprosenttisen varma, kumpi on kumpaa. Monella käy samoin kun tulee puhe harakoista ja variksista. Tietää satavarmasti, että toinen on toinen, mutta että kumpi. Ja vaikka tietäis, kumpi on kumpi, vaikka varis, niin sitten ei kuitenkaan tiedä, onko se se valkonen vai harmaa. Mustaahan niissä on molemmissa. Tämä on muuten niin lystikäs juttu, tai muistuttaa oikeastaan niin lystikkäästä jutusta, lapsen kielen kehityksestä, johon ei sen ainutlaatuisuuden tähden uskalla kajota pitkällä tikullakaan (aktiivisesti) vaan jättää mieluusti rukukuntit rukukunteiksi ja tikkutukruunat tikkutukruunoiksi, vaikka houkuttelisikin puhua jogurtista ja sitruunasta, ja vaikka neuvolassa niin käskivätkin; jos joku aikuisenakin sotkee varakan ja hariksen, niin sotkekoon. Minä en halua siihen prosessiin puuttua, vaikka siihen on olemassa ihan sellainen lyhyt, kolmisanainen muistiloru.) vaikka solomisaatiota tuo oli suurelta osin, ja hengenhaukkomista. Muusikko selvisi hommasta suhteellisen vähin henkisin ruhjein. Toivon hänelle mahdollisimman hyvää loppuiltaa. Mies vilkuili kelloa vähän väliä, kulmat kurtussa, ja huokaili, että onko se jo nuin palio. Mutta minkäs teet, kun juttu vie, ei sitä voi hyvää tarinaa kesken katkaista. Sanomisen tarpeesta sitä paitsi kai on kyse myös niitten ääntenkalastelijoiden hommassa. Toivon, ettei pianistin rouva ollut kovin ahtaalla kotona miestään odotellessaan, toivon hänelle muutenkin kaikkea hyvää. Jos tulisivat taas koko perheellä kylään, ei pianistilla olisi sitten kiire mihinkään. Sillä tänään hyvästeltyään vihdoin ovenkahvamme hän otti lumisella polullamme lennokkaita juoksuaskelia.

S.