Pulputus on laannut

Ei tule pulputusta nyt. Ei ole pulputusta tullut vähään aikaan. Linnut vain tulputtavat tuolla pihalla, oli varmaan mustarastas joka hetki sitten luritteli, ja aamulla oli jouhtenia kirjalansalmessa niin, että ajattelin, että siellä ne tulputtavat varmaan toisilleen vaikka ääntä ei autoon asti kuulukaan. Ja huuhkajaa kuuntelimme kalkkilouhoksella toissayönä Askon kanssa. Vaimonsa ehdotti sittemmin, että jos sen matteuspassion sitten seuraavaksi esittäisi siellä louhoksen montussa, katkeran kalkin ympäröimänä. "Soll Ich den Kelch nicht trinken? Den Kelch, mein Vater mir gegeben hat?"

Pojan kanssa kuuntelin Schubertin b-duuripianotrioa viime viikolla. Muuta henkilökohtaista ei viime viikolla sitten ollutkaan. Mutta kun on tarpeeksi hyvää, niin sillä yhdelläkin elämyksellä pärjää. Minä selvisin viime viikosta ihan hyvin. Ja kävi vieraitakin, mikä on aina mukavaa. Nuorempi pulputti musiikin aikana hyvin maltillisesti. Hän istui sylissäni ja minä hieroin hänen jalkojaan koko esityksen ajan. Kolmannen osan lopulla poika kysyi, loppuuko tämä laulu nyt. Sivunkääntäjää hymyilytti, ja minuakin vähän. Muistaakseni en enää neljännen osan aikana esitettyyn kysymykseen vastannut hymyllä: "Mik tolla yhellä ei oo hiukkia?" Sellisti tosiaan oli jo vanhempi mies. Ystävä tiesi kertoa, että koko trio oli kansallisen tason muusikkoa. Mitä jalkojen hieromiseen tulee, olen kovin otettu, että poju, jota ei tahdo kirveelläkään saada pysymään paikallaan, pyytää tämän tästäkin ja tuon tuostakin, että hielo mun jalkoja. Se on mukavaa molemmille, ja koen näin saavani lapseeni luontevasti yhteyden. Jos elon päiviä meille molemmille annetaan, niin hieron hänen jalkojaan vielä, kun hän on rippikouluiässä. Jos se siis minusta on kiinni. Katsotaans, miten käy.

Joskus tulee tulputusta ja pulputusta ihan vaikkei erityisemmin pidättelekään. Toisinaan sitten tulee olo, että nyt ei. Viime aikoina on ollut vain henkistä väsymystä, ja ehkä ajankin puutetta. Iltaisin koneen äärelle istuminen on tuntunut vähän kökkäreeltä. Fukushiman uutisia olen seurannut lähinnä kännykän välityksellä. Se oli pahimmillaan hyvin tiivistä. Öisellä pissareissullakin katsoin, mitä reaktoreilla ja -turuilla tapahtuu kulloinkin. Nyt siihen on tullut sellainen ähky, että en koko aikaa mieti niitä asioita. Ehkäpä on muutakin mietittävää. Ja onhan niin, että ovat antaneet ymmärtää, että tilanne on joltain osin vakiintumassa. Tosin tänään taas tuli tieto, että savua nousee. En kyllä muista, monennestako reaktorista, mutta kumminkin.

Pulputuksen tilapäinen patoutuminen voi johtua myös itsekritiikistä. Sellainen voi kohdata ketä hyvänsä kirjoittajaa. On äärimmäisen harvinaista, että työkseen kirjoittava, jollainen en valitettavasti ole, säästyy elämänsä aikana tyhjän ruudun tai arkin ahdistukselta. Onko siihen sitten syy pelkkä oma kritiikki vai sitten toisten kirjoittajien erinomaisuus, en tiedä. Minä koin tuossa puoli tuntia sitten pitkästä aikaa vähän sellaisen masennuksenkaltaisen tilan, kun luin niin kirkkaasti ajateltua artikkelia, että jouduin toteamaan, että minusta ei koskaan ole näin kirkkaaksi ajattelijaksi. Että niin kauan kuin keskustellaan näin asiallisesti, niin minun on hyvä tyytyä sivustaseuraajan osaan. Heikki Hiilamo (joka ilmeisesti on vihreiden kansanedustajaehdokas uudeltamaalta? Sama mies?) kirjoitti Tieteessä Tapahtuu -lehdessä Tupakkateollisuuden puolustusstrategioista. Juttu löytyy täältä, ja se kannattaa kyllä jokaisen lukea. Vetoan nyt erityisesti teihin, joilla on ollut elämässä aikaa käytettäväksi tämän kirjoitukseni lukemiseen tänne asti. Jos ette halua lukea artikkelia kiireeseenne vedoten, keskeyttäkää tämän rullaviisun luku saman tien ja siirtykää tuota lehteä lukemaan. Jotta Tieteellisten seurain valtuuskunnan julkaisemaa Tieteessä tapahtuu -lehteä jatkossakin voi tilata maksutta postilaatikkoon kannettuna, jätän levittämättä tätä tietoa yltympäriinsä. Jos kaikki suomalaiset sen tilaisivat, niiltä loppuisivat kuitenkin rahat lehden jakamiseen.

Ehkä sitä sitten vain on tyydyttävä siihen, että aina toisinaan saa pään sisällä ihan kohtalaisia ajatuksia kokoon. Suunniltensa Nalle Puhin luokkaa olevia ajatuksia. Nalle Puh muuten tulee Yle radio ykkösen luentasarjana ihan pian, kesään asti. Siinä on kyse 1990-luvun alussa taltioidusta Matti Pellonpään ja Kari Väänäsen lukemasta versiosta, joka viehätti minua kovin jo vuonna 1997 Jämsässä. Sittemmin kuuntelimme sitä mm. matkalla Helsingistä Taalainmaalle keväällä 2000. Ja yhä vieläkin se jaksaa naurattaa. Vaikka ei ne Puhin ajatukset mitään ihmeellisiä ole. Ja vaikka omani ovat pään sisässä ihan tolkullisiakin toisinaan, niin ihan hauraiksi ja marenkisiksi ne osoittautuvat viimeistään siinä vaiheessa, kun työnnän ne sieltä ulos, haukkaamaan raitista ilmaa.

S.