Puiden kansa

Mistä ei voi kirjoittaa siitä on vaiettava. Jos ei voi kertoa, miltä tuntuu kävellä pimeässä eteläisen Suomen kesäyössä puutalokorttelissa avojaloin, siitä on vaiettava. Heinäsirkkojen tai hepokattien ei tarvitse vaieta, sillä ne voivat kertoa. Joskus kirjaa lukiessa ymmärtää, että kirjailja on saanut kuvattua jotain, jonka itse tuntee, mutta josta tietää, että sitä on vaikea kuvata edes keskustelussa toiselle, saatikka sitten kirjoittamalla. Sellainen pimeä eteläsuomalainen kesäyö lämpöisine hiekkakatuineen vanhassa puutalokorttelikossa voisi olla jotain sellaista. Joel Lehtosella muuten on jotain tarinoita, joissa hän oikein viipyillen nautiskelee, ja kuvailee vain tavallista kuumaa kesäpäivää, ja kävelyä siinä. Orastava kotimaisten kirjojen keräilyharrastukseni on tahtomattani poikinut minulle neljä kappaletta Lehtosen Putkinotkoja, ja tiedän, että siinä viipyillään toden teolla. Se odottaa lukemistaan, mutta vielä nousee aurinko Putkinotkollekin.

Soitin Kalevin tytölle ja oli puhe kirjaostoksista. Hän yllytti soittamaan isälleen, jolla on kirjoja, joista hänen on luovuttava ennemmin tai myöhemmin. Soitin, ja yritin esittää välinpitämätöntä juuri sopivan verran, tyyliin "ajattelin vain soittaa" ja "samallahan sitä voisi tulla ajelulle muutenkin" ja sensellaista, joka saattoi tuntua kuulijan korvassa joko hyvältä tai huvittavalta, mutta omassa korvassani se kuulosti hävettävältä. Mutta raskainkin häpeä palkitaan sitten aikanaan. Kun näin Kalevin sunnuntaina, hän kulki ohitseni etusormi pystyssä ja hiljaa sanoi ihmisvilinässä huuliaan liikuttaen : Minulla on kassi. Kahvin juotuani menin hänen autolleen ja otin kassin, ja kiitin. Tilinumeroa en saanut.

Viikonloppuna heräsin mummulasta tuntia ennen tavanomaista. Söin rieskan, pumppasin yhteen pyöränraatoon ilmaa ja lähdin ajamaan. Sillä mikään ei palkitse niin kuin vanhojen asuinseutujen koluaminen. Huono pyöräkään ei haittaa, sillä kävelyvauhtikin on sopiva silloin, kun ahmittavaa on polun joka kohdassa. Hakkuiden kohdalla aina itkin mielessäni, sillä rakastan puita. "...sillä N.N. rakastaa puita. Etenkin mäntyjä hän rakastaa." pättyi muuten eräs kuvateksti hesarin sunnuntaisivulla viikko kaksi sitten, ja se oli yksi kauneimmista kuvateksteistä, joita olen koskaan lukenut, tulipahan vain mieleeni. En minä puiden kaatamista vastusta, vielä. Mutta kaiken tappamista vastustan, vaikkei se vastustaminen mihinkään johdakaan. Samalla vaivalla kun metsästä voitaisiin hakea laadukasta puuta nykyisen läskimännyn sijaan, metsä saataisiin pidettyä peitteellisenä. Tämän kirjan kannessa on kuva puusta, joka on metsässä, jota on hyödynnetty taloudellisesti, mutta jossa silti asuu maakotka. Kotkan puu on jätetty rauhaan, ympäriltä puita on poimittu valikoiden. Nuoret puut ovat saaneet olla rauhassa - alaharvennuksessa ei ole mitään järkeä! Kun määräajoin metsästä haetaan suuria puita pois, metsä kyllä kasvaa uutta suurta puuta tilalle. Tämä uhkaa mennä saarnaamisen puolelle, ja se tarkoittaa sitä, että hartaus haihtuu. Sillä kuten Rauhalan Niilo kuulemma on kirjoittanut, "Minkä runo tuo, sen saarna vie" eikä se totisesti ole huonosti sanottu.

Pyöräilin siskoni talon ohitse, vadelmapensaikon ohitse, Irjan mökin ohi, mökin, jota hän ei sitten raskinutkaan myydä kun tosipaikka tuli, Märehtivien lehmien ohi, kylmenneen ja uudestaan moottoripyöräpajana henkiin herätetyn kyläkouluni ohi (tässä vaiheessa kanttarellipaikkoja oli sivuutettu jo puolentusinaa) uutta pyörätietä pitkin, ohi sen paikan, jossa näin kerran hippiäisen, ohi hiekkakuopan, jossa meiltä kysyttiin, että kenen poikia ollaan, että tietää mihin taloon ilmoitetaan kun hiekkakuoppa romahtaa leikkivien lasten päälle. Ja sitten tuli se entinen synkkä kuusikko, jossa oli karhukin nähty pari vuotta sitten, kantoineen päivineen kaikki elävä revitty ja viety pois. Poljin ohi, ja kohta taas vihersi ympärillä. Nykyinen poikakoti, jossa taannoin asui edellisen omistajan perhe, siellä vierailin vaikka enemmänkin olisin voinut, kun luokkakaveri siellä asusti, ja kanoja. Ja Pelto, jossa kävimme kauralyhteitä kokoamassa koulun kanssa syksyllä. Oikealle jäi korkea kallio, jossa kauan sitten pelkäsin, jostain käsittämättömästä syystä, ja kun tuulihaukka lensi korkealta pääni ylitse, päätin lähteä kotiin. Ajoin polveilevaa peltotietä ohi hevosten ja tilojen, tulin hernepellolle, jossa tosiaan oli joskus ihan hirveästi herneitä. Tiettävästi niitä ei sinä kesänä korjattu, vaan ne kuihtuivat siihen. Mikä lie maanparannusoperaatio. Ja kun pelto taas loppui, alkoi pieni metsälö, joka olisi ollut satojen eurojen arvoinen pelkästään muutaman aarin alalta, kunnes muutama järeä koivu kaadettiin siitä. Niiden koivujen myötä hävisi keltainen kanttarellimatto, joka oli, valehtelematta pahemmin, kattavana n. 10 x 10 metrin suuruinen. Toki sieniä löytyi kauempaakin, mutta sillä pienellä alueella siinä metsän reunassa sitä kantturellia oli ihan järkyttävästi. Toivottavasti niistä koivuista tehtiin jotain todella kaunista jonnekin kauniiseen paikkaan. Minä päättelen, että kanttarellit tarvitsevat koivuja ja ehkäpä koivutkin kanttarelleja. Jäljelle jääneet koivut olivat jotenkin kurjan näköisiä, kun ei sienimattoa ole enää vuosiin ollut heidän varpaillaan. Surusta sen verran, että huomaan tätä kirjotitaessani, etten ole koskaan oikein kunnolla surrut sitä hakkuuta. Ehkä sekin itku vielä tulee joskus ulos, en tiedä.

Jatkoin parikymmentä metriä ja käännyin notkelmaan metsään oikealle. Jätin pyörän ja kävelin. Ja siinä ystäväni olivat, kolme kaveria. Kaksi ihan vierekkäin, metrin päässä toisistaan, kolmas kauempana, n. 4 metrin päässä. Paksut haavat olivat hiljaa ja minä menin niiden luokse ja olin hiljaa ja nojasin niihin, mutten puhunut niille mitään vaikka olisin voinut. Ja kahden haavan välistä katselin kolmatta, ja ajattelin, että tuotakin voisi halata, mutta ollaan nyt tässä vähän aikaa. Ja koska ei tuullut, haavat olivat hiljaisia ja paksuja ja jos vain saavat sahalta ja kirveeltä varjeltua, kasvavat vauhdikkaasti vielä vuosia. Puiden kasvupaikka oli kostea, joten haapojen ikä ei ollut välttämättä yhtä suuri kuin niiden koko antoi ymmärtää. Haavoissa on jotain, olen ollut kerran metsässä pienellä seurueella, ja pysähdyimme suuren haavan ympärille, ja olimme minuuttikaupalla ihan hiljaa kaikki, kenelläkään ei ollut tarvetta puhua mitään, vaikka ihan peruspuheliaita me kaikki olimme. Se tuli ihan itsestään se hiljaisuus, ja ennen kaikkea kiireettömyys. Minä neuvon sen jättiläishaavan paikan jos joku vetää hihasta ja kysyy. Se on Vilppulassa. Vanhat metsätietäjät sanovat, että haavan perusominaisuus on, että se vähentää puun ympäristössä olevien eliöiden aggressiivisuutta. Ei kaikkea tarvitse uskoa, ei oikeastaan mitään, mutta asiaa kannattaa miettiä, jos jostain löydätte oikein ison haavan ja seisotte sen äärellä hiljaa.

Ja kun minä seisoin hiljaa kolmen haavan luona, ajattelin, että kun puut kerran voivat lohduttaa ihmistä, niin miten vanha puu aistii ihmisen läsnäolon?

S.