Kirjallisuudessa käytetään usein unikuvia niin, että ne sekoittuvat todellisuuteen. Se on helppoa ja tarjoaa kirjoittajalle mahdollisuuden raportoida kaikesta mahdollisesta. Toisinaan unennäyt sekoittuvat myös eletyssä elämässä. En nimittäin pysty sanomaan, annoinko palautetta sille hymyttömälle kirjastoihmiselle siellä musiikkiosastolla. Se on mies, tumma ja kolmannessa kerroksessa. Suunnittelin kuitenkin, joka tapauksessa, että annan palautetta kirjastoon. Se palaute olisi ollut sellaista, että "kiitos kovasti sinä sadepäivieni ilo, tumma, aina iloisesti hymyilevä kirjaston musiikkiosaston miesvirkailija, joka et jätä hymyäsi väläyttämättä koskaan, et minulle etkä muillekaan".
Alpo Noposella on kuuluisa runo "Mahdoton ratkaista", josta on ainakin kaksi vähän toisistaan poikkeavaa versiota. Neljännen säkeistön kohdalla sivutaan tällaisia kuvia, jotka eivät ehkä ole unikuvia, mutta jotka menneisyyden koettuina asioina tulevat jollain tavalla tähän hetkeen. Periaatteessahan nämä kuvat voivat olla uniakin, jos väljästi tulkitaan, ja runojahan, jos jotain, saa väljästi tulkita. Minä opettelin joskus tätä ulkoa jonkin vertaa, mutta vanhuuteen asti en päässyt. Panen sitä tähän vähäsen.
Hänet näen sitten vanhuuden syksyllä,
pää harmaana, hartiat kyyryssä;
ovat kasvot ryppyiset, silmiss’ on
valo lauhtunut ilta-auringon,
Tuoss’ sauvan turvissa astuu hän,
ja hän näyttää alati miettivän
tien kulkua kummuilta lapsuuden
sen loppuun, hautojen äärehen.
Hän matkan tappiot, harhailut
on kaikki tyynenä kuitannut.
Kun elon vaihtelevaiset kuvat
taas vuoroon hänelle ilmaantuvat,
hän niitä katsoo ja hymyää:
»Niin, unta vain oli kaikki tää!»
Hän lepää töistään ja odottaa
vain tuonen airutta kutsuvaa,
ja niin hän taipuu sen vietäväksi
kuin muinoin leikistä kehtoon läksi.
Ja armaat lapsuuden muistelmat
ja nuoren unelmat uhkeat,
ja parhaat hedelmät miehuustyön
hän kokoo, luo niistä kukkaisvyön,
jota kantain käypi hän tähystäin
unelmissa uusihin maihin päin.
Kun kilvoituksien raueten
ja haudan-vuotehen aueten
hän kunniaseppele ympäri pään
käy luottavaisena lepäämään,
hän kaunis on, min’ en tietää vois,
minä aikana ihminen kauniimpi ois.
Mitä keskeneräisesti keitettyyn puuroon tulee, niin vastenmielisyydessään ei ole riisipuuron voittanutta. Ainakaan silloin, kun mannapuuro jätetään laskusta pois.
S.
"Tarinaa on vaikea nähdä silloin kun sitä elää; se on muodoton, kaoottinen sanojen ja asioiden kulkue ja, olkaamme rehellisiä: me emme ikinä pysty todistamaan sitä. Suurin osa katoaa..Ja silti istuessani tässä pöytäni ääressä ja koettaessani palauttaa mieleeni tuota kesää, josta ei ole kovinkaan kauan, tiedän että silloin tapahtui asioita, jotka vaikuttivat siihen mitä seurasi.... Ei aika ole ulkopuolella, se on sisällämme. Vain me elämme menneen, nykyhetken ja tulevaisuuden kanssa, ja nykyhetki katoaa ylipäätään liian nopeasti, jotta sen ehtisi kokea; muistamme ajan jälkikäteen ja silloin se joko muuttuu tulkinnaksi tai katoaa unohdukseen. Tietoisuus on viiveen tulosta."
VastaaPoista(Hustvedt: "Kesä ilman miehiä")
"Niin, hyvä ystävä. Kohtalo ottaa aina omansa. Mutta me hoppuamme alituisesti mikä on hyvää ja mikä ei. Meidän onnemme, ystäväni, on kuin nuotta vedessä: kun sitä vetää, se pullistuu, vaan kun maalle saa, se on typötyhjä."
(Tolsoi: Sota ja rauha. Platon Karatajev)
Minun kesäni sitaatteja
Joskus hymyt hyytyvät kirjastossakin. Onneksi kirjasto on silti täynnä hymyä ja itkua ja elämää.
Tähän liittyen sain alla olevan lainauksen ysäväni postissa. Lainaus on kirjasta Paperitalo (Carlos María Domínguez) Tässä (kirjaa en ole lukenut vielä), mutta kirjastoilla eli siis kirjallisuudella on vaikutuksi:
“Keväällä 1998 Bluma Lennon osti Sohossa sijaitsevasta kirjakaupasta vanhan painoksen Emily Dickensin Runoja ja päästyään toiseen runoon, ensimmäiseen tienristeykseen, hän jäi auton alle.
Kirjat vaikuttavat ihmisten kohtaloihin. Joistain Malesian tiikerin lukeneista tuli kirjallisuuden opettajia syrjäisiin yliopistoihin. Sidhartha tutustutti kymmenet tuhannet nuoret hindulaisuuteen, ja Hemingway teki heistä urheilijoita. Dumas mullisti tuhansien naisten elämän ja keittokirjojen ansiosta monet heistä säästyivät itsemurhalta. Bluma oli kirjallisuuden uhri.
Mutta ei ainoa. Leonard Wood, iäkäs muinaiskielten professori, sai toispuolisen halvauksen, kun hänen päälleen putosi viisi osaa Encyclopedia Britannicaa hänen omasta kirjahyllystään; ystäväni Richard horjahti tikapuilta ja mursi jalkansa yritettyään kurottaa William Faulknerin Absalom, Absalomia hyllyn perukoilta. Eräs toinen ystäväni Buenos Airesista sairastui tuberkuloosiin nyhjättyään valtionarkiston kellareissa, ja tiedän, että eräs chileläinen koira kuoli vatsanväänteisiin hotkaistuaan raivonpuuskassa aimo annoksen Karamazovin veljeksiä.”
Kiitos tästä suurenmoisen mukavasta viestistä! Minä välitän näitä sitaatteja eteenpäin omin luvin, sillä sitaatit ovat ihmisten yhteistä omaisuutta. Kerran nimittäin kävimme keskustelua siitä, miten kirjallisuus muuttaa maailmaa, ja esillä oli tuon kaltaisia esimerkkejä. Silloin mainittiin John Irvingin kirja, jossa päähenkilö ajeli ympäri kaupunkia pyörällä ja pysäytteli huonosti käyttäytyviä ihmisiä (nuoria?) ja nuhteli ja ojensi heitä. Ja kun kirjan lukenut tuttavani sitten oli pyörällä liikenteessä ja auto meinasi ajaa hänen ylitseen, hän pysähtyi ja nuhteli värikkäästi autoilijaa, ja vasta tämän jälkeen hänelle tuli mieleen, että mitä tuttua tässä tilanteessa nyt olikaan.
VastaaPoistaRaamatun, Kalevalan ja Seitsemän seinähullun veljeksen jälkeen siteeratuin kirja suomessa lienee Tuntematon sotilas. Kuuntelin siitä juuri radioteatterin vanhan version. Rokkaa näyttelevä Martti Tsokkinen oli niin hyvä, että jatkuvasti hämmästelin, miten tuo voi niin hyvä olla. Yhdessä kohtaa meinasin eläytyä liikaa, jos nyt liikaa voi eläytyä. Jos siinä tunteissani olisin ajanut auton ojaan tai törmännyt vastaantulevaan, olisi korkealaatuinen radioteatteri muuttanut siltä osin maailmaa.
S.