Konsonanttien historian pääpiirteet ja on tässä muutakin.

Tämän lukeminen on vapaaehtoista.

Suomen mantereella puhutun kielen muutoksista tyydyn toteamaan ihan vain pintapuolisesti, että aikain saatossa spirantit ovat kadonneet. Samoin on käynyt liudentuneille konsonanteille ja affrikaatoille sekä suhuässälle. Sen sijaan h ja d ovat tulleet käyttöön lähempänä nykyaikaa, vaikkei komparatiivia saakaan käyttää ellei ole jotain konkreettista, johon verrata. (Äidinkielenopettajamme käytti tästä aina esimerkkiä "Haluan kirjeenvaihtoon vanhemman naisen kanssa" ja jatkoi sitten samaan hengenvetoon pohdintaa, että mikä olisi korvaava ilmaus komparatiiville. Hänen oma ehdotuksensa oli "kypsä nainen", minkä ehdotuksensa jälkeen hän sitten lisäsi naurahtaen, että vaarana on että kyseessä on ylikypsä. Se oli tietysti sovinistista, kai, mutta onko sovinismia se, jos kerron, miten opettaja on käyttäytynyt tai mitä hän on tunnilla puhunut? Muutenkin, olen viime aikoina miettinyt, mikä on huonoa käytöstä.)

Vaikka d ja h ovat lisääntyneet tyhjästä (tästä tyhjästä luomisestakin on "hauska tarina" jonka jostain luin, nimittäin siitä miehestä, joka aikansa mietti rovastin sanoja miten maailma on luotu tyhjästä ja häipyi sitten maailmasta mutisten, miten ei käy laatuun että tyhjästä luodaan yhtään mitään. Tietääkö joku mistä lainauksesta on kyse? En muista, vaikka ei siitä kauaa ole kun sen luin.) niin yleensä kielen muutokset ovat reduktiivisia, eli tavara vähenee ja puhe tulee sujuvammaksi.

Klusiilit ovat säilyneet kuin sillit suolassa. I-kirjaimen edellä t tosin on muuttunut s:ksi. ti - si -muutos on yhteistä itämerensuomalaisille kielille, joten sitä pidetään ikäyskriteerinä lainasanakerrostumille. Uusin tutkimus kuitenkin väittää, että tässä muutoksessa on osansa myös germaanisilla lainoilla.

Ai miksi tämä nippeli ei kielessä ole muuttunut johdonmukaisesti? Suomalaiset ovat pyrkineet välttää haitallista homonymiaa tai paradigmansisäistä vaihtelua. 'Vetää' taipuu 'veti' vaikka järki tietysti pakottaa äidinkieltä omaksumattoman sanomaan 'vesi'. Jaana Kapari muuten kirjoittaa luudalla liikkumisesta yksikön kolmannen impperfektissä "kiisi" minkä muistan aikanaan ihmetyttäneen silloista venäjänopettajaani Leilaa. Soitin muuten kerran Leilalle kun ajelin Porista kotiinpäin. Ajattelin vain porista, mutta Leila oli kaupan kassalla. Lupasin soitella hänelle myöhemmin, mutta en ole soitellut. Ei ole kauhean huono omatunto, vaikka saatanpa vielä joskus soitella. Numerokin taisi jäädä vanhaan luuriin, joka osui lattiaan.

Jos rajoitamme tarkastelun yksittäisiin konsonanttirykelmiin, tärkeimpiä klusiilimuutoksia on kt - ht -muutos. Kun ennen oli akta, nykyään se on ahtaa. Ruijansaamessa vuoktinje tarkoittaa verkonkuivatusriukua, muuten.

Affrikaatat ovat siis nykyään hoita tai teitä. Esim. hupa on ennen ollut cupa. En osaa kirjoittaa tuon seen päälle sitä väkää. Periaatteessahan voisi muuten olla, että väkä-sanan partitiivi joskus tulevaisuudessa vääntyy muotoon vä'ää, onhan meillä jo vä'än. Toki on taivuttava myöntymään, että moni halpamaisesti välttää näitä kielemme hienouksia käyttämällä diminutiivissävytteistä -nen -päätettä, tyyliin väkänen. Eipä silti, eräs Klaus toivoi nimensä eri taivutusmuotoja lähestyttävän 'Klasun' kautta.

Tätä ahrikaatan kahtiajakautumista on selitetty sillä, että toisissa tapauksissa on säilynyt sulkeuma (t), toisissa häly (h). Myös vahvan/heikon asteen vaihtelusta on haettu perusteluja tälle jaolle. Minä en ota ite kantaa tähän asiaan.

(Sanoissa syylä, sirkka ja sonni on ilmeisesti ollut sulkeumahälyäänne, affrikaatta, aiemmin.)

Sibilanttien historia on ihan simppeli. Niitä on ollut kolmenlaisia, joista kaksi on sulautunut yhteen nykyiseksi ässäksi. Suhuässä sen sijaan on muuttunut hooksi, joka sanan lopussa on edelleen muuttunut jäännöslopukkeeksi ja lopulta mahdollisesti ehkä sitten kadonnut. Sanan lopussa sitä nykyässää pidetään suffiksina, esim. alas-sanassa s on latiivin pääte (saamessa olgus on ulos, ersässä modas on maahan).

Epäillään, että spirantteja on ollut kahta laatua, sortimenttia kuten anoppi sanoisi.Puolivokaalit v ja j ovat etenkin tavujen lopussa pyrkineet vokaaliutumaan. Nasaaleistamme Yrjö Jylhän sanoin "Ovat puolet jäljellä, puolet poissa, te vedätte heitä nyt ahkioissa". Elikkä m ja n vetää ängää ja semmosta toista ännää ahkiossa. Molemmille oma ahkio. Mt-yhtymässä m on johdonmukaisesti muuttunut ännäksi. Ennen sanottiin vaikkapa että amtaa, nykyisin jos sanoo että voikko nää amtaa mulle pari euroa niin ei kukkaan anna kenellekkään paria euroa, tuijottaa vaan hittaasti että ookko nää pölijä. Niin se maailma muuttuu. (Fonologisen liudennusopposition katoaminen dentaalikonsonanteista on kaikille itämerensuomalaisille kielille yhteinen piirre; on tosin muistettava, että etenkin venäjän kielen vaikutuspiirissä olleisiin kieliin on myöhemmin syntynyt palataalisesta vokaaliympäristöstä johtuvaa liudennusta.)

Likvidoita ei kansa ole voinut tai halunnut likvidoida. Siksi ne ovat säilyneet. Konsonanttiyhtymien assimilaatiomuutoksissa ne ovat yleensä jääneet voitolle, tyyliin alna-alla, tulnut-tullut ja sitä rataa. Ikivanhoja l-alkuisia sanoja on, mm. lumi, jota kuulemma taas ensi talvena on tulossa tänne meillekin, Suomen toiseksi kauneimpaan paikkaan, Paraisille. Satu tosin kävi ovensuussa jokin aika sitten juttelemassa ja vaikkei ilmoista puhunutkaan sen enempää niin kuulin hänen sanoneen, että leutoa talvea on luvattu. Kerran muuten kysyin yhdeltä kanadalaiselta tohtorilta että mitä sinne Kanadaan kuuluu, ja hän sanoi, että on ollut sateista.

Jos muutama sana vokaalien mielenkiintoisesta historiasta vielä. Vokaalistoa tosin pidetään suomessa äärimmäisen konservatiivisena, suunnilleen sellaisena Bushin tai Reaganin luokkaisena.

Mutta ajatelkaa, että alun perin meillä ei jälkitavuissa ollut muita vokaaleja kuin a, ä ja e. Sitten tuli o, ilmeisesti varhaiskantasuomalaisena aikana. Nykyäänhän kaikki vokaalit esiintyvät jälkitavuissa, jolla siis tarkoitetaan tavua, joka ei ole ensitavu. Toisilla ihmisillä on taipumus ilmaista asiat muutenkin käänteisesti, elikkä että mitä jokin asia ei ole. Muuan Valtteri, ei siis veljeni, istui kerran vieressäni eikä tiennyt että olen tehnyt sen kanakeiton jota hän söi, ja maistettuaan totesi, että "ei ole ainakaan suolapurkki kaatunut tähän keittoon". Tiedän, että vaikka olisi tiennyt minun keittäneen keiton, olisi sanonut samalla tavalla. Tai enhän minä tietää voi, mutta luulla voin.

Öön historiaa ei oikein tunneta. Ihan järkevältä vaikuttaa tämä deskriptiivissävytteinen tulkinta: lyhyt yksinäis-öö esiintyy deskriptiivissävytteisissä sanoissa. Öön onkin arveltu syntyneen juuri tällaisissa sanoissa oon tai een affektiivissävyiseksi variantiksi (kohista-köhistä, hellä-höllä). Joskus e-ö -muutos voidaan selittää labiaalisesta ympäristöstä johtuvaksi.

Pitkät vokaalit i ja u ovat ensitavuissa säilyneet muuttumattomina itämerensuomessa. Ee ja oo ovat sitä vastoin tulleet diftongeiksi, enkä tiedä onko sille sanalle suomenkielistä vastinetta. E on ie ja o on uo. Kun tiedemiehet ja -naiset eivät muusta ole keksineet riidellä, on nahistelu kehitetty pitkien vokaalien iän arvuuttelun ympärille. Minulle kai tuo on ihan sama, minkä ikäinen ilmiö on. Ta(a)rna muuten tarkoittaa saraheinää. Osa pitkistä vokaaleista on tullut lainojen mukana, kuten piirakan tai viisarin kyydissä.

Jälkitavuissahan ovat alun perin ollet mahdollisia ainoastaan lyhyet yksinäisvokaalit. Minulla on muuten vieläkin paha omatunto siitä, että jätin kerran yhden kirjeen lukemisen kesken. Toki olin lapsi tuolloin, mutta tunteet ne on tiakonissallakin. Kirje oli kuiva, ja muistan, että yhdessä kohtaa kirjoittaja yritti olla hauska ja kirjoitti "(skrunts, hyvää omenaa)" muun tekstin sisään. Se oli minulle liikaa. Muistelemme usein sitä radio-ohjelmaa vaimoni kanssa, jossa puhuttiin kirjojen avauksista. Yksi mainittu aloitus oli "Taisto jäi Seinäjoelle". Joku siis oli aloittanut kirjan, lukenut tämän verran ja sulkenut eikä koskaan enää palannut tuohon kirjaan. Mikä lie oli kirjan nimi, en tiedä. Kunpa vielä saisin sen kirjeen käsiini, mutta tiedän, etten saa. Olen hävittänyt sen, sillä lapsena minulla ei pysynyt mikään tallessa. Nyt olen tarkka kuin käkikello, kuten tiedätte. Kaikki ovat järjestyksessä asiat.

Jos joku sana vielä muotorakenteen muutoksesta. Ennenhän sitä ajateltiin vain, että sanssa voi olla (C)V(C)Ca/ä/e, missä siis C on konsonantti tietysti ja V on vokaali. Kolmannen persoonan imperatiivista saadaan houkuteltua arkaaisin vartalovariantti (siis tietysti kyse verbeistä tässä yhteydessä) ja lyhyt katsaus vanhaan sanastoon kertoo, että e-loppusia vartaloita on vähintään yhtä paljon kuin a- ja ä-vartaloita yhteensä. Nythän näitä e-vartaloisia sanoja ei ole syntynyt lisää enää pitkään aikaan.

Hei, supistumaverbejä on 11% kaikista suomen verbeistä, ja määrä kasvaa koko ajan!

S.