Aamu lähti käyntiin siinä missä muutkin aamut näin kaamoksen aikaan. Eikä sitä muinakaan vuodenaikoina oikein hoksaa. Pojan reissuvihkosta luin yläkerrassa aamulla että muovipussi mukaan. Alakertaan päästyäni unohdin asian. Poika tuli kotiin joka suuntaan kookas paperinippu reppuun sullottuna. Hienoja juttuja, kun vain saimme paperit auki.
Mutta elämäni ei pysähtynyt vanhemman koulupäivän ajaksi. Keskimmäiselle lupasin lauantaina, että maanantaiaamun vietämme uimahallissa kahdestaan. Voin luvata, että sellainen on aika mukavaa. Paitsi minulle, myös hänelle se edustaa jotain äärimmäistä mahtavaa, melkein sitä voisi verrata johonkin huvipuistoon taikka sellaiseen. Itse pidän toki myös lukemisesta ja lautapelaamisesta, mutta kun liikkeelle on lähdetty, niin parempaa seuraa on vaikea löytää kuin nuo pojat, kun ilmapiiri on mukava ja juttu luistaa. Ainahan näin ei ole, mutta entä sitten.
Menin uimahalliin. Makasin lastenaltaassa selälläni ja nautin olostani. Poika kävi minut tuon tuostakin raahaamassa altaan keskiosaan ja kysyi, miksi en ui. Hän oli itse kovin aktiivinen, ja loikki muun muassa altaan keskiosaan raahaamansa ruumiin yli delfiinihyppyjä. Olin raukeassa aamuallastilassa, joten en muista ihan kaikkea tapahtunutta. Sen yhden keskeneräiseksi jääneen hypyn kuitenkin muistan.
Pojalle kirkastui aamupäivän aikana mm. termien 'uimahalli' ja 'uima-allas' välinen ero. Hän käytti niitä ihan oikein. Sen sijaan vaikeammin kirkastettavissa oli traditio, jonka mukaan uimahallissa on käytävä välillä saunassa, jotta uiminen ja polskiminen voi hyvällä mielellä jatkua. Näin ainakin minulla. Poika jopa karjahteli tosi kovalla äänellä saunassa että "suututtaa!" Neljä eläkeläispappaa olivat kuin mitään ei koskaan olisi saunassa huudettukaan.
Suihkun puolella koin merkittävän, subjektiivisen elämyksen. Siellä oli, kuten arkiaamuina uimahallin saunatiloissa on, tusinan verran 68-vuotiaita miehiä. Yhtäkkiä heitä oli melkein joka suihkulla, kuka minkäkin näköisiä. Eivät he tulleet ryhmässä, vaan yksilöinä. Jokainen pesi tai huuhteli itseään tai kulki suihkutilassa, ja minä ajattelin, että tämä on kuin jossakin teatterissa jokin ihan hirveän hyvä esitys, jossa jokainen näyttelijä on tosi aidon näköisesti tekemässä omaa näyttelijäsuoritusta. Olin itse mukana tuossa näytelmässä. Ja oikeastaan se oli niin realistista näytelmää, ettei siitä sillä hetkellä voinut sanoa, onko kyseessä tragedia, komedia vai epiikka (onko tuo viimeinen oikeassa muodossaan? Aristoteleellähän oli tämä kolmijako eri näytelmätyyppeihin). Se asia selveni vasta hetken päästä, kun lavalle päässyt kaverini teki sen, jonka olin jo aiemmin selväsanaisesti kieltänyt. Repliikkikään ei jättänyt sen kummemmin tulkinnalle sijaa: "Te pitta tuli ihan itettään!" Voi olla, että tätä on joillekin vähän vaikea selittää, mutta ymmärsin poikani vilpittömyyttä siinä asiassa. Joskus vedessä paikat voi pehmetä. Toki minun piti lyhyessä ajassa löytää nuhtelulleni sopiva sävy nujertamatta silti millään tavalla tuota iloluontoista kaveriani.
Kotona oli ruoka, ja se oli hyvää. Oli kiva syödä ruokaa odotellessa eilistä pitsaa tai sen reunapaloja, sillä sain lukea samalla lehteä melko rauhassa. Se on kuulkaas hienoa se. Luin uusinta Tieteessä Tapahtuu -lehteä, ja kerron, että luin sitä lehteä jo lukiossa ollessani. Ehkä olisin saanut tuolloin vähemmän epäsosiaalisen ihmisen maineen jos olisin sen ajan käyttänyt luokkatovereitteni kanssa oleiluun, ehkä näin olisi pitänyt tehdä. Mutta minä luin artikkeleita kyseisen lehden nettiarkistosta. Yhden ehti lukea välitunnissa. Olen yhä kovin hidas lukemaan. Nyt luin tämän. (jos ei linkki suoraan aukea, paina "lataa pdf" -nappia) Lukekaa tekin, siinä oli ajattelemista pitkäksi aikaa tällaiselle hitaalle lukijalle, ja ehkä jollekin nopeallekin. Artikkelissa sivuttiin myös maailmoita, jotka ovat minulle kovin kovin vieraita, mutta tällä kertaa luin sukupuoltaan vaihtaneen kirjoittajan tarinaa ihan tyynesti. Ehkä se alkoi vain niin hyvin, en tiedä. Ja toisaalta, muuttuuko tekstin ansiot joksikin, jos tiedämme, kuka sen takana on? Lukupiirissämme eräs lukija kertoi närkästyneensä eräästä kirjasta, ja kun asiasta sitten keskustelimme, minusta alkoi näyttää, että häntä närkästyttää, kun nuori näppärä nainen kirjoittaa sellaista kuin kirjoittaa, sodasta, niin kuin kirjoittaa. Sanoimme tämän epäilymme toki hänelle ja hän lupasi pohtia asiaa, että onko näin. Palaamme siihen ensi kerralla, tammikuun vaihteessa.
Minulle ei ole välittynyt kovin rakastettavaa kuva eräästä kansainvälisestä sopraanostamme _persoonana_, joten suhtautumiseni hänen taiteeseensa on ollut kahtiajakoista. Tänään hän kuitenkin lauloi Sylvian joululaulun Turun orkesterin kanssa (olisko ollut Pertti Pekkanen sen kapellimestarin nimi, sama joka johti keväällä täällä Logomossa Matteuspassion Mendelssohn-sovituksen Suomen ensiesityksen, ja josta muusikot kovasti pitivät) radiossa niin sydämeenkäyvästi, että olin ajaa ojaan. Koko laulun ajan hän säilytti äänessään tietyn hiljaisuuden ja henkevyyden tietysti myös. Sen vertaista toista en mistään mä saa.
Lähdimme jouluostoksille kun olin nukkunut vartin tirsat ja juonut kahvit rouvelin kanssa. Menimme turhan päiten lastenkamakirpparille kaupungin toiselle puolelle, sillä toki se oli koluttu kuiviin tällaisen suuren kristillisen juhlan alla. Mutta odotimme poikien ja tyttöjen kanssa autossa äitiä palaavaksi, ja kuuntelimme kultakuumetta. Vanhin yritti laulaa tunnusmusiikin mukana vaimeasti, ja onnistuikin ihan hyvin. Ei se vaikeaa oikeastaan olekaan, vaikeampaa on olla laulamatta. Ja kun ohjelma alkoi, oli mahdotonta olla nauramatta. Toimittajan täytyi olla kuullut kollegansa tarina etukäteen, sillä hän suhtautui siihen niin viileästi. Jos jollakulla tekee tiukkaa tässä tiukassa maailman ajassa kuluttaa aikaa tämän ohjelman tunnusmusiikin ja toimittajan lyhyen juonnon kuuntelemiseen, voi siirtyä suoraan asiaan, noin kahdeksankymmenen sekuntin kohdalle. Siitä alkaa tarina Vaclav Havelista, toimittaja Martti Puukko kertoo Havelista lyhyen aikaa sen, minkä ehtii. Alun anekdootti on kyllä muikeudessaan vertaansa vailla.
Päivästä jouluostoksilla on kyllä vaikea sanoa mitään myönteistä, vaikka kaikin voimin yritänkin ylläpitää positiivista julkikuvaa. Ja tämän jälkeen voin todeta, että jotain hyvää siinä olikin. Ensinnäkin, pojat saivat hyvän hoitajan. Toiseksi, minä piipahdin kirjastossa ja sain onnekantamoisesti tämän käsiini. Siihen siis palaamme joukolla ensi vuonna. Ja kolmanneksi, minä kuljin jonkun kauneuspaikan ohi, ja sen edustalla oli kyltti, jossa seisoi: Miesten leikkaus ja pesu 25 euroa. Ajattelin, että hinta ei ole paha, mutta jos leikataan, niin kyllä luulisi pesun kuuluvan samaan hintaan, niin ettei sitä tarvitse erikseen mainita.
Ja kävimme vielä Toysruksessa, ja siellä oli kamalaa, sillä missään ei ollut mitään luonnollista, vaan sähköä ja örkkejä ja epäselvää ja epäluonnollista ja kulutustavaraa. Lautapelihyllyssäkin oli menty tukevasti uutuudet edellä, edes Menolippua sieltä ei löytynyt. Sitä peliä kuitenkin melko suuri yleisö jo rakastaa. Kaikkemme antaneena ajoimme sieltä pois. Nähtäväksi jää, mitä saimme tilalle. Heti siinä ensimmäisessä t-risteyksessä sanoin, että kääntykäämme vasemmalle ja hakekaamme IKEAsta nakkisämpylät. Niin teimme. Hain myös kolme säkkiä lihapullia, á 5 eur. Jonottaessani näin hahmon sivullani, ja koin nahoissani epämukavasti, että kovinpa tulee suomalaisittain lähelle tuo hahmo harmaassa takissaan. Ja kun sitten koin tarvetta katseellani varmistaa, mistä tässä on kyse, niin hänestähän siinä. Tästä linkin takana olevasta nettisivusta tosin tuli puhe vasta ihan viimeisen kahden minuutin aikana, ja siinä vaiheessa rouvelini oli odottanut kahta nakkisämpyläänsä autossa jo aika kauan, ja minä jouduin jo pohtimaan valintojani peliteoreettisesti, että onko viisaampaa jäädä paikoilleen niin pitkäksi aikaa, että tulee kohdanneeksi nälkäisen puolison palautteineen siinä monen ihmisen silmien alla vaiko eikö. Rouveli oli onneksi odottanut minua hyvin kärsivällisesti (oliko siellä jonoa?). Mainittakoon, että ymmärsin, että sivusto syntyi lopulta hyvin nopeasti, jälleenmyyntimahdollisuudet niin ikään.
Myös juoma-automaatin takia kannatti ajaa IKEAan. Puolukkamehu epäkunnossa, se julisti. Olli kertoi tuoreimmasta fraasirikostuomioistuimen langettavasta tuomiosta, joka nuhteli jotain, missä jokin oli ollut "sormin haisteltavissa". Ja kahviossa kuulin lasten joululahjatoiveista. Tänä vuonna mentiin avaruusteemaisesti. Vetämässä olivat mm. avaruusraketti ja ilmakehä. Toivottavasti muistin avaruusraketin oikein.
Lopuksi annoimme joululahjan lastenhoitajallemme. Minä luulin hankkineeni hänelle hyvän lahjan, mutta rouva sanoi, että haluaa antaa jotain kaunista. Niin päädyimme molemmat lahjomaan hänet. En nyt närkästynyt, mutta tekisi mieleni kyllä joulun jälkeen kysyä, että no, kumman lahja nyt oli parempi. Luulen nimittäin että mun.
S.
Kiitos jällehen! Tästä on hyvä jatkaa. (Keittiönsiivousta.)
VastaaPoista