Teidän olisi pitänyt lopettaa tähän

Se meni jotenkin näin, vaikka mistä sitä tietää, kun aika kuluu ja tulee uutta ja vanha unohtuu. Mutta jos kuviteltais, että sunnuntai olisi vielä.

Niin olisi ilta, ja pojat aika tillin tallin Kaarinan ja Turun rajalla, koska lähdimme kotoa yhdeltätoista. Ja siinä oli ollut yhtä ja toista ja seisomista ja keskittymisen herpaantumista ja muuta. Ja sitten Anneli pyysi kylään, ja minä jo lupasin, mutta erotellessani poikia toisistaan ja huomatessani, että rouvani tosiaan aikoo mennä kauneimpiin joululauluihin ilman kuopusta, lupasin itselleni, että olkoon joskus toiste. Annelia en saanut puhelimella kiinni mutta vastausviestissä kerrottiin, että hän ymmärtää. Noin yleisestikin voi todeta, että sellaiset ymmärtäväiset ihmiset on usein helpompia kuin sellaiset, jotka eivät ymmärrä.

Ja kun ilta tuli, niin pojat tiesivät, että äiti ei ole kotona. Keskimmäinen on aina valppaana tekemään huomioita siitä, ketkä ovat ja ketkä eivät ole mukana. Kun lähdetään, autoa ei saisi siirtää ennen kuin viimeinen, äiti, on autossa mukana. Luulen, että parasta on kun olemme kaikki kotona. Tai toiseksi parasta, sillä parasta on kun tulee hoitaja ja aikuiset ovat pois. Mutta kyllä on näin, että pojat osaavat ottaa ilon irti myös siitä, kun olemme kotona ilman äitiä.

Niin tapahtui nytkin. Autossa jo neuvoteltiin asetelmat valmiiksi, millä ehdoilla patjat saa hakea vintiltä ja asetella portaisiin. Ja kun menimme sisään, se alkoi.

Olin hankalassa välikädessä. En suurin surminkaan halua kieltää pojiltani porraspatjaleikkiä (vaikka monta kertaa olen joutunut epäämään mahdollisuuden nukkua yön portaissa patjojen päällä) mutta tiedän sen kovaääniseksi touhuksi. Kolmekuinen tyttölapsi oli minun vastuullani, ja meidän piti saada kolme tuntia kulumaan mahdollisimman hyvin; pulloa hän ei tällä hetkellä oikein syö. Kuopus heräsi sillä hetkellä kun kannoin hänet autosta sisään. Hyssäsin häntä parhaani mukaan, mutta nukahtaminen oli tiukassa. Tiedän sen verran, että nukkuessaan lapsi ei muista nälkäänsä läheskään yhtä hyvin kuin valvoessaan. Siksi lapset kannattaa aina yrittää nukuttaa. Toisaalta jokainen lasta väkisin nukahtamaan yrittänyt tietää, miltä tuntuu yrittää nukahduttaa lasta väkisin. No, nuku nyt, nuku. Nuku nuku.

Minä silti yritin. Talo oli vähän miten sattuu, mutta kireyttäni lievitti isosti poikien hyväntuulisuus. Leikki sujui suunnitellun mukaan vahvassa laitamyötäisessä, ja molemmat olivat flow-tilassa. (Csicszentmihalyin (en tosiaankaan jaksa kooklettaa(tai pooklettaa kuten Reijo sanoo) nimeä kohdalleen) Flow-kirja oli joskus vuosia sitten Oulussa minun pyynnöstäni lukupiirin kirjana, ja kun lukupiiri koitti, olin muuttanut Turkuun. Toinen kirja oli Uspenskin Fedja-Setä. No, sielläpähän keskustelivat.)

Vanhempi oli enemmän sanelevana osapuolena, mutta kun se tällä kertaa tuntui kelpaavan nuoremmalle, niin mikäs siinä, siitä vain sanelemaan. Heiltä puuttui jokin tavara. "Isä tiedäksä missä on se koukku?" Tuuditin lasta ja yritin liikutella suutani mahdollisimman paljon puhuessani jotta muutenkin vaatimatonta ääntäni ei olisi tarvinut käyttää kovin paljoa. Kehotin etsimään yläkerrasta. Ja niin pojat heilahtivat yläkertaan koukkua etsimään. Se löytyi. "Se löyty! Isä, se löytyi!" Tuuditin lasta ja toivoin, että he olisivat nähneet yläkertaan, miten ravistelin päätäni ja pidin suutani sellaisessa vahvassa juu-asennossa (juu, tiedän, nyt sinä itsekin panet suun sellaiseen asentoon, ihan vain kokeillaksesi). Eivät nähneet. Isompi ohjasi sen tähden pienemmän viemään iloista sanaa kasvoista kasvoihin. Yritin olla valmiina viestimään mahdollisimman vähä-äänisesti, että "joo, hieno homma" heti kun hän ilmestyy mutkan takaa. Tiesin, että myöhästyn, mutta tein parhaani. Ja niin tuuditin lasta sylissäni kun toinen mokoma syöksyi portaita pitkin luokseni kertomaan, että koukku löytyi. Ja kun sitten elehdin sen, mitä aioinkin, hän palasi vielä raportoimaan isommalle. Portaista kuului: "Itä teki näin." Ja sieluni silmin näin, miten hän nyökytteli päätään isommalle. Että tehtävä suoritettu.

Stravinsky, jonka kuolemasta tuli tänä vuonna kuluneeksi 40 vuotta, kirjoitti aikanaan hauskan kirjan. Sitä saa ehkä kirjastosta, ainakin Kouvolasta jos ei muualta. Se (kirja) oli hänelle  kuin poliitikoille blogit nykyään, siinä hän sai ajan kanssa puolustautua kritiikiltä ja myös nälväistä tölväistä tarpeen mukaan muita. Musiikillisesti pahimmasta kilpakumppanistaan ja uhaksi kokemastaan Shostakovitsista hän sen sijaan vaikeni. Ihmisen ohittaminen lienee julmin henkisen väkivallan muoto, vaikkei se Stravinskyn tapauksessa kovin merkityksellinen juttu varmastikaan ollut sille toiselle säveltäjälle.

Prokofjevistä hän sentään suostuu puhumaan. Tätä kehutaan mukavaksi ja sympaattiseksi mieheksi, mutta Igor antaa ymmärtää, ettei Sergei ymmärrä musiikista juuri mitään. Hän kertoi, miten he istuivat yhdessä kuuntelemassa Igorin musiikkia. En muista mistä teoksesta oli kyse, mutta Igorin mukaan kesken kappaleen Sergei oli todeta töksäyttänyt: Teidän olisi pitänyt lopettaa tähän.

Tämä kertomus tulee minulla aika usein mieleen, nytkin. Totean kuitenkin, että ensinnäkin, norjalaisille voi nyt sanoa talvisodan hengessä, että tuu itte hakeen leipäs päälle voita. Ja toiseksi, että olo on kuin sillä entisellä miehellä, joka vuosia oli saanut rauhassa käydä marjametsässä yksinään, kunnes sitten eräänä syyskesänä koko kansa oli sitä mieltä, että nyt marjametsään, ja niin oli sitten väkeä joka mättäällä, eikä marjaa riittänyt entiselle miehelle.

Että vaikka meillä sitä voita on enemmän kuin norjalaisilla, niin vähiin on käynyt täälläkin, ja loppunutkin paikoin. Toista se oli ennen.

S.