Isä muistatko, tänään on viimeinen päivä.
Poika sai paussin karkkilakkoonsa joulunpyhien ajaksi. Naapurin kaverilla on meneillään samanlainen lakonrypistys jokseenkin samoilla ehdoilla. Ja kun toiselle sallitaan suklaapäällysteiset keksikikkarat, niin toisellekin. Ja kun toiselle oli luvattu karamelliset joulunpyhät, niin luvattiin toisellekin. Täytyy kyllä sanoa, että ihan kauheasti ei ole karkkia syönyt tuo toinen, on vähän niinkuin unohtanut tilapäisen lakkolakkonsa. Mutta aamulla näki konvehtirasian, joulun ainoan, ja meni sen ääreen. Ja muisti, että on viimeinen päivä. Ja nuorempi siihen heti, että mennäänkö me kohta taivaaseen. Älkää kysykö, miten hän sen teki, ajatuksensa, mutta näin sanottiin.
Tein lenkuran myrskyn mylvertämässä Paraislaisessa keskustassa ja Malmilla. Pelkäsin etukäteen, jos joudun näkemään vanhan kaatuneen puun. Sitten ajattelin, että vanhuuteen kuoleminen on kuitenkin luonnollisempaa, ja ajattelin, että on hyvä, jos joku puu on saanut elää niin vanhaksi, että kuolee kunniakkaasti kovassa tapaninpäivän myrskyssä paljastaen samalla lahon sisuksensa taikka pehmenneet juurensa.
Naapurin mukava pariskunta oli pihalla keräämässä oksia. Niitä oli hyvin paljon heidän pihallaan, he keräilivät niitä vielä, kun palasin pitkältä lenkiltäni H:n kanssa. Tre Små Rumin edessä oli kenollaan pyörätiellä nelikymppinen läskimänty. Olin pelkästään hyvilläni. Minusta mäntyjä ei kuulu istuttaa minnekään, ei ainakaan rehevälle maalle, jossa vuosikasvusta tulee ylisuuri (tätä muuten perustellaan tehometsätaloudessa puun kuutiomäärän maksimoinnilla. Höttöpuu vaikuttaa kuitenkin myös sellun laatuun heikentävästi, rakennuspuutavarasta puhumattakaan; pieni propagandakatko). Sen sijaan en ollut iloinen siitä vahingosta, jota suuren hopeapajun oksanhaara, tyvestä noin 30-40 cm, oli aiheuttanut. Se oli röjähtänyt ja rusentanut upouuden Nissan quashqain (en jaksa kooklettaa nimeä oikein) konepellin mutkalle. Tämä oli siis ihan suntin itäpään pohjoispuolella, kirkonpuolella siltaa. Ihan sen männyn vieressä. Toinen oksa toisesta hopeapajusta oli pudonnut auton taakse. Ihan hento ihminen ei olisi saanut sitä pienempääkään oksaa siitä raahattua pois, isommasta puhumattakaan.
Keskustassa näin palomiesseurueen autonsa ulkopuolella naureskelemassa ja juttelemassa tuttaviensa kanssa. Ajattelin, että menen kertomaan, että siellä ja tuolla on puita nurin, että menkää perkaamaan. Sitten ajattelin, että jos he perkaavat sen puun, joka on aiheuttanut autolle vahinkoa, niin mitenkä se auton omistaja koskaan saa tietää, kuka hänen autonsa on rusikoinut. Ja että ei kyllä varppina saa vakuutusyhtiöltä yhtään mitään, vaikka sattuisikin olemaan joku myrskyvakuutus, mitä minä epäilen, ja toivon, sillä en oikein pidä hulluista vakuutuksista. Yksi kaverini kertoi, että oli yrittänyt saada vakuutuksesta pois sellaista pykälää, joka korvaa vahingon, joka sattuu, jos yli lentävästä lentokoneesta tippuu tavaraa hänen talonsa päälle. Tästä aiheesta oli muuten joskus fingerporikin, siinä grillattiin makkaraa. Jos joku löytää sen fingerporin ja linkkaa, olen iloinen.
Siitä viimeisestä kuusesta, kirkon vieressä seurakuntatalon pihalla kaatuneesta en osannut oikein sanoa mitään. Aika iso se oli, eikä ollut vahingoittanut ketään eikä mitään kaatuessaan. Ehdin ajatella, että kunpa tuo olisi kaatunut joulun alla, niin olisi siitä joku saanut soman latvuskuusen itselleen. Nyt ei kukaan saanut mitään, paitsi joku työmies ehkä polttopuuta. Ehkäpä minä kysyn kirkkoherralta, saisinko käydä perkuupalkalla hakemassa puun polttotavaraksi itselleni. Kottikärryllä kuljettaisin sitä pihaani kappale kappaleelta. Siinä se huominen päivä vierähtäisikin mukavasti. Ja kun urheilee hakeakseen polttopuuta lämmittääkseen taloa lämmittääkseen ihmisiä, tulee lämmin eikä lämmitystä sitten tarvitakaan. Jospa sitten antaisin olla.
Aattoyönä meni myöhään, ja jotta tasapaino säilyisi, heräsin kuopuksen kanssa aikaisin. Hän oli hurmaavalla tuulella. Minun oli vaikea keskittyä jo perinteeksi muodostuneeseen joululahjaan itselleni, lontoonkielisiin aikakauslehtiin. Ajattelin kuitenkin, että ei tämä lapselle naureskelu niin pahasta ole etteikö sen takia voisi keskeyttää hyvääkin lukemista. Ja niin minä sitten keskeytin.
Sitten lapsi sammui, hymyiltyään turvakaukalossa tunnin verran jouluaamuna aikaisin. Minä ajattelin meneväni nukkumaan. Olin ajatuksissani jo melko pitkällä, kun kuulin kirkonkellojen soimaavan. Olin iloinen siitä, että lukiessani hiljaisessa talossamme sohvalla jouluaamuna lehteä voin kuulla, miten naapurin kirkon kellot soivat. Ja sitten puin takin päälle, ja juoksin kirkkoon. Edellispäivän kuusiasteinen löyhysää oli väistynyt, tähdet loistivat kirkkaalta taivaalta ja auringonnoususta oli jo enteitä. Oli kuitenkin pimeää, ja koko yön puhaltaneen tuulen ansiosta kaikkialla ihan kuivaa. Sellainen oikein maanmainio kävelykeli. Ei kylmä, eikä märkä. Ja töppönen piti tosi hyvin. Aatonaattona oli vielä jäätä ja kaljamaa joka paikassa.
Kirkkoon rientäessäni tiesin olevan minuutin taikka sitä luokkaa myöhässä. Kalmiston läpi purjehtiessani näin kynttilämeren, ja näin, miten paljon Paraisten taloissa oli valoja. Ja tiesin, että Parainen on yksi Suomen kauneimmista paikoista, heti Fiskarsin jälkeen. Mutta en mennyt kirkon sivuovesta, sillä tiesin, että saan rauhemmassa mennä kun menen päätyovesta, jolloin enemmistö ihmisistä on selin minuun ja vain kaikkein uteliaimmat kääntävät päänsä minun nähdäkseni kun ovi käy.
Ja matkalla vielä ajattelin, että kuulenkohan kirkon urkujen soivan, olisihan se kivaa kuulla, miten urut soivat kirkkomaalle asti. Ja kun pinnistin korvani kuulemaan, niin samalla kirkon katolla oleva tuuliviirin tapainen heilahti, joku kyltti se oli, ja ruosteinen rauta kirskahti niin, että ei ollut pelkoa sekoittaa sitä urkujen ääneen. Mutta ajatuksia sekin herätti, ja ajatukset ovat hyvästä, sillä nykyään ihmiset turrutetaan kaikella lyhyellä ja päämäärättömällä niin, että ajatukset laantuvat. Se on kamalaa.
Kirkossa ei ollut kamalaa. Hiivin takaovesta sisään ja vain yksi pää kääntyi. Päätin mennä lehterille, ja kun virsi oli menossa, en muista mikä lie, päätin yhtyä lauluun. Astuessani portaita ylös kuulin korvissani lauluni, ja se oli epäpuhdasta, sillä oli aamu enkä ollut juuri puhunut kenellekään mitään, mitä nyt ehkä tyttärelleni, mutta todennäköisesti hänellekin vain hymyilin leveästi ja päästin kielellä sellaisia kitalakiääniä, jolloin äänihuulet saavat olla rauhassa. Siksi lakkasin laulamasta, vaikka laulussa lauletaan, ettei laulamasta lakkaa.
Menin ylös ja ajattelin, että pitäiskö mennä kirkkokuoroon laulamaan. Menin kuitenkin kuoron viereen. Kuoro oli kolmeääninen, ja totesin pian, että miehet eivät tarvitse minua. Naiset lauloivat kahta eri ääntä. Aamuäänellä oli mukava laulaa virsiä sitten kun sain ääneni viritettyä ja kukkoloiset alkoivat harventua. Aamuääni vain ei kestä yleensä kauaa, mutta niin kauan kuin kestää sitä on hauska käyttää. Mulla ei ollut virsikirjaa ja harmitti kun en muistanut enkelitaivasta ulkoa, sanan sieltä vain ja toisen täältä. Kirkkokuorosta tuli vielä mieleeni Liukkosen Markku, joka oli aikoinaan Oulun tuomiokirkon kanttorina. Markku kuulemma hiipii jouluaattona vai onko se sitten joulupäivänä joulukirkkoon, lehterille, ja loikkaa aina kirkkokuoron riviin laulamaan, mitä nyt milloinkin laulettavana on. Mukava ajatus, olen ajatellut sen ajatuksen monesti. Markulla on upea ääni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti