Du juu nou this mjuusik?

Meiltä tuon rouvelin kanssa kysyi ihan väärä ihminen väärän kysymyksen. Tai oikea ihminen tietysti oikean kysymyksen. Keljutti vain jälkeenpäin, kun en voinut vastata kysymykseen myöntävästi; Do you know this music?

Menimme nimittäin sisään kivijalkaliikkeeseen, joka muistutti enemmän jonkun epämääräisen toimiston varastotilaa. Tavaraa oli miten sattuu missä sattuu, vaikkakin lattialla mahtui kulkemaan. Kovin pölyistä tai likaista ei minun mielestäni ollut, mutta koriste- ja design-tavaraa myyvälle liikkeelle luonteenomainen järjestys ja harmonia puuttui. Tavara oli kuitenkin kiinnostavaa, tanskalaista ja kallista. Sisällä oli nuori nelikymppinen partasuu, jolla oli hyvin ystävälliset kasvot. Hän oli laihankälppänä ja puuhasteli siinä milloin mitäkin kun me kuljimme kellarihuoneistossa edestakaisin ja puhuimme äidinkieltämme.

Kohta hän oli yhden huoneen perällä levysoittimentapaisen äärellä. Pian hän lähestyi sieltä meitä ja kysyi tosiaan, tunnemmeko musiikin, jonka hän pani soimaan. Sen hymyn takia, joka hänellä oli naamallaan, olisin totisesti suonut hänen saavan myönteisen vastauksen. Harvoin on oma tunnelmani niin lässähtänyt, kun olen kertonut ihmisille, etten tunne kevyttä musiikkia kovin hyvin. Siellä soi tietysti 22-pistepirkko, sen niminen bändi on olemassa, juu. Yritin paikkailla ja passailla ja vakuutella, että melkein keneltä tahansa muulta kun olisit kysynyt, niin olisivat kyllä tienneet.

Hän sai kaikesta huolimatta mielihyvää siitä, että tunnisti puhumamme kielen suomeksi. "Tunsin heti", hän vakuutti sitten kun selvittelimme musiikin alkuperää ja elämää muutenkin.

Kävin Kalannissa. Iso talo vaihtaa omistajaa pian, ja entinen asukki tyhjentää nurkkiaan.  Rouva puhui uhkaavaan sävyyn tavaran hamstraamisen vaaroista ja mutisi jotain "enintään viidestä kirjasta". Toin keinutuolin.

S.

Ps. Lukupiirissä seuraavana Imre Kerteszin Kohtalottomuus. Ensimmäinen lyönti tulee vasta sivulla 114, ja iskee kyllä vasten kasvoja.