Suu auki!

Kuka se olikaan antiikin ihminen, joka voitti olympialaiset, siitti pojan joka hänkin aikanaan voitti ja sitten vielä se pojanpoika. Kansa huusi, että mene ja tapa itsesi, sillä olet saanut kaiken. Tarinan mukaan näin myös kävi. Olisi kiva jos joku muistaa tähän täydennystä.

Heikinheimon Seppo sai oman aikansa Suomessa kaiken, minkä musiikkikriitikko voi saada. Sai mennä tulla turvassaan, Erkon turvassa nimittäin. Tapasi kaikki tärkeät ihmiset ja osasi puhua tärkeitä kieliä. Hän sai jopa ystäviä, mikä ei ole ihan päivänselvä asia etukäteen kun lukee hänen muisteluita nuoruusvuosiltaan. Näsäviisaudessa Taanilan Hannukin jää jälkeen. Häntä Hannua muuten ei kirjassa mainita ollenkaan vaikka noin tuhat muuta ihmistä mainitaankin. Selvä enemmistö nurjassa valossa. Niin, minäkin sain kirjan vihdoin luettua. Mätämunan muistelmathan ilmestyi jo vuonna 1997, heti kun kirjoittaja oli kuollut, miten lie mutta oman käden kautta kuitenkin.

En muista missä yhteydessä ystäväni kysyi, olenko lukenut kirjaa. "Jos et, älä luekaan." Minusta kirja oli erinomainen elämys huolimatta siitä, että sen on kirjoittanut masentunut mies. Kieli on kertakaikkisen moitteetonta ja elävää ja huumorin läpileikkaamaa. Kirjoittaja on halki kirjansa ja epäilemättä halki elämänsäkin ylpeä muutamasta asiasta, nimittäin sivistyksestään ja siihen liittyen epärahvaanomaisuudestaan, mikä näkyy alatyylisten ilmausten systemaattisena välttelynä. Samaan osastoon kuuluu mielestäni Heikinheimon huoli yhteiskuntaa ymmärtävien toimittajen hupenemisesta. Minun on helppo olla Sepon kanssa tästä asiasta yhtä huolissani, koska olen ollut sitä jo jonkin aikaa. Jos joku kertoo minulle toimittajan, jonka juttuja tulee lukeneeksi säännöllisesti lehdestä vain sen takia, että ne ovat niin hyviä, olen äärimmäisen iloinen. Ryhdyn niin pian kuin mahdollista tuon toimittajan seuraajaksi, jos aihetta on. Varmasti on jos niin sanotaan. Eikä kannata ehdottaa Ilkka Malmbergiä tai Seija Sarttia. Toki heitä on siellä kuukausiliitteessä, mutta onko muualla. Ja Esa Kero, joka kirjoittaa niin maagista tekstiä, että en toista toimittajaa tiedä (Risto Lindstedtin ohella), on häipynyt Hesarin sivuilta jonnekin, ties minne. Hänen edellisestä jutustaan, joka sattui minun silmiini, on aikaa ainakin neljä vuotta. Siinä haastateltiin ihan tavallista perhettä tavallisesta arjesta. Juttu oli pieni, perhe oli saanut viidennen lapsensa. Harvoin muistan sitaatteja ihan pilkuntarkasti oikein, mutta jutusta lukemani ajatuksen väitän muistavani. Se oli kirjoitettu isän suuhun: "Kuulemma joka viides syntyvistä lapsista on kiinalainen. Päätettiin kokeilla."

Risto Lindstedt on Suomen Kuvalehden toimittaja. Hänen jutuistaan on vielä pidempi aika. Muistan Elina Karjalaisen jäähyväiskirjoituksen. Ymmärsin, että Karjalainen oli hänen ystävänsä. Loppuaikana Elinan näkö meni, ja kuten tiedämme, viimeiset Uppo-Nallet on kirjoitettu sanellen, kiikkustuolista. (Retretissä oli muuten kerran nallenäyttely, jossa oli myös Hannu Tainan originelleja niistä Uppis-kirjoista. Vesivärejä siis. Yksityisomistuksessa olivat, eikä näyttelyn valvoja, kädet selän takana kuljeksiva ihminen, suostunut kertomaan, kuka tai keitä olivat nuo yksityiset ihmiset. (kaikki ihmiset muuten ovat yksityisiä)). "Nähdään jos tavataan ja jos ei nähdä niin törmäillään", oli Elina sanonut, ja muuallakin käytetty fraasi puolusti kyllä siinä kohtaa loistavasti paikkaansa. Minä pidän tutuista ja turvallisista fraaseista tai sitaateista, jotka putoavat hyvin paikalleen. Toivottavasti en anna typerää kuvaa itsestäni, kun kerron viimejouluisesta lähdöstämme työnantajan järjestämistä pikkujouluista. Olin ilmoittanut starttaavani aikaisin lauantaiaamuna. Yksi matkustajista nukkui pommiin ja hän nousi autoon suunnilleen suoraan sängystä. Tunnelma oli levollinen, ja unisin meistä aukoi suutaan harvakseltaan. 20 km ajettuamme hän tuumasi, että "Yöllä on näköjään satanut lunta" mihin minun oli mieluisaa vastata tuttua joululaulua siteeraten: "Vasta ruunan reessä silmät aukeaa."

Lindstedtiltä muistan senkin, kun Meren Lennart Kuoli ja hän kirjoitti siitäkin. Se oli hyytävä kirjoitus. Kaivakaa se esiin ja lukekaatten.

Miten minä nyt Heikinheimosta näin kauas harhauduin (Uppo-Nallen ilmeinen esikuva Nalle Puh (Karjalainen muuten kertoo jossain kertomuskokoelmassaan nuoruudestaan ja sulhaskandidaatistaan Pentti Karjalaisesta, josta Elinan velimiehet ottivat mittaa lukemalla hänelle Nalle Puhia. Pentti sai rispektiä kuunneltuaan tyynesti tarinan ja ilmaistuaan luontevasti myös nauttineensa siitä.) käyttää jossain kohtaa mainion itsekriittistä ilmausta "olen ollut hölmö ja harhautunut")?

Olin juuri päässyt siihen minun ja Sepon yhteiseen huoleen, kapeakatseiseen toimittajaan, joka on siis, kuten sanottua, runsastunut. Seppo muistelee Hesarin kulttuuriosaston esimiehiä. Hän ei mainitse Saska Saarikoskea eikä edes hänen edeltäjäänsä Saska Snellmania, vaikka luulen että sinnekin suuntaan menee terveisiä. Pekka Tarkka saa häneltä kiitosta monellakin tapaa, eniten tietysti kriitikkona. "Pekka Tarkalla oli vielä toisenlaiset otteet. Hänen ollessaan osastopäällikkönä meille oli ajautunut Matti Tiihonen, jonka merkittävin ansio oli se, että hän oli suuri pesäpallofanaatikko. Jutut hänellä olivat vauhdikkaita mutta lepsuja, mikä ei siihen aikaan minusta pahemmin haitannut koska kaikki muut kirjoittivat asiatekstiä. Mutta joka tapauksessa Pekka Tarkka laittoi hänet pois, mikä oli luojan lykky siihen nähden että samanlaisia "kepeän kynän mestareita", joita opinnot eivät liikaa painaneet, sikisi sitten Hellmanin aikana kuin matoja lehmäntattiin. - - Eikä yliopistollinen sädekehäkään olisi ollut pakollinen, jos tietoutta oli hankittu muilla tavoin." Loistava ilmaus tuo kepeän kynän mestari. Kyllä Seppo kääntyilisi haudassaan jos lukisi näitä nykyajan lehtiä. Minulla on tuo lehtien lukeminen kyllä jäänyt ihan hirveän vähälle, vaikka joskus olin painokoneen toisella puolella ja kerjäsin omille ajatuksilleni huomiota. En tainnut saada tarpeeksi, ainakaan omasta mielestäni, kun en ole niillä töin enää.

Kiinnittäkäämme muuten huomiota Vesa Sireniin, joka aloitti Hesarissa toimittajana 1995 Heikinheimon virkavapaan aikana. Häntä Seppo kehuu kovasti. Minulla on nyt puolivälissä menossa jouluna 2010 lahjaksi saamani Suomalaiset Kapellimestarit -kirja, jolla Siren pokkasi tieto-finlandian samana vuonna. Valinnasta ei olisi kannattanut järjestää vedonlyöntiä, vaikka valitsija (oopperan ystävä Sinikka Salo) olisi ollut joku toinen. Kirja on hieno, ehkä siitä joskus myöhemmin. Silmäilin Heikinheimo-kommentteja kirjasta hetki sitten, ja Siren kirjoittaa kyllä Sepon ruoskinnat aika lempeästi sinne ja pehmentelee niitä tyyliin "Heikinheimo kirjoitti pilke silmäkulmassa..." Seppohan käytti valtaa niin kuin ei kukaan. Jorma Hynninen muun muassa on tätä kritisoinut sitten jälkeenpäin. Tiedä sitten, kokiko Seppo jotenkin tämän valtansa valuvan sormien välistä hukkaan vai mikä ajoi häntä eteenpäin tiellä, jonka päätepiste oli siinä missä oli. Kirjan lopussa on lista, jossa on asioita, jotka vaikuttavat hänen päätökseen. Ne on listattu nousevassa tärkeysjärjestyksessä. Kolmantena on seuraavaa: "yleinen ilmasto maassa oli muuttunut liian masentavaksi sen johdosta, että presidenttinä oli sellainen surkimus kuin Martti Ahtisaari". Samansuuntaisia mietteitä oli mielestäni myös UM:ssä pitkän uran tehneellä Juhani Suomella, jos kohta hän osasi ilmaista ne kauniimmin. Luulen kuitenkin, että kun Nobel-höyry Martin ympäriltä laskeutuu, rahat on tuhlattu ja Martista ensimmäinen kuolemanjälkeinen muistelmateos kirjoitettu, aletaan kaivaa myös kriittistä puolta hänestä esiin. Maallisen mittapuun mukaan Martti lienee kuitenkin arvokkain henkilö, joka minullakin on ollut ilo tavata. Viittaan siis yleiseen mittapuuhun, enkä itse mittaa ihmisiä sen mukaan, en edes Marttia. Seppokin olisi ollut hauska tavata. Sitä fundeeratessani en voi välttyä supisuomalaiselta ajatukselta: Mitäköhän hän olisi minusta ajatellut?

S.