"En minä oikein tiedä mitä se eksistentialismi on"

Tikkasen Jouni lienee Luonto-lehden toimittajana tällä hetkellä. Yksi parhaista nuorista kirjoittajista, vaikka erästä hänen juttuaan Suomen Kuvalehdessä kauan sitten moitittiinkin laajasti tietyllä tapaa epäeettiseksi. En ole itse tavannut häntä sen tekstin jälkeen, joten en sitä tässä yhteydessä kommentoi.

Kun Antti Hyry kirjoitti Uuninsa, Hesari lähetti Jouni Tikkasen Hyryä haastattelemaan. Juttu oli taas hyvä. Siitä jäi mieleeni kommentti, joka ilman muuta ansaitsi paikkansa reportaasimaisessa haastattelussa. Toimittaja kysyi kirjailijan suhdetta eksistentialistifilosofeihin. "En minä oikein tiedä mitä se eksistentialismi on" oli vastaus. Se on hyvä vastaus, siinä on sopiva rytmi eikä sen jälkeen tarvitse jäädä selittelemään mitään. Sen voi sanoa ja sillä hyvä.

Juha Mannerkorpi syntyi 16 vuotta ennen Antti Hyryä, vuonna 1915. Hän oppi hyvin tietämään, mitä eksistentialismi on. Ymmärtääkseni Mannerkorpi käänsi jonkin verran ranskalaista kirjallisuutta ja tämmöisiä eksistentialistisia juttuja myös. Jos minulta kysyttäisiin, olenko eksistentialisti taikka jotain sellaista, minullakin olisi houkutus sanoa, etten oikein tiedä mitä se eksistentialismi on. Mutta jos se jotain on tai jos sitä jossain on, niin Juha Mannerkorven teksteissä, näin minä ajattelisin. En tiedä mikä on kirjailijan eksistentialistisin otos, eikä sitä e-substanssia ole ehkä hirveästi tässä, mutta kirjoitan tämän tähän, koska ei tätä mistään muualta löydä. Tämä on pieni kirjoitus joka löytyy vanhasta kirjasesta nimeltään Niin ja toisin. Novelleja, lastuja, hämähäkkejä (1950).

NAHKA

Se on siihen illalla jäänyt, pöydän viereen lattialle. Vanha, joskus kauluksena ollut, kulunut ja koin syömä opossumin nahka. Vaimoni on sovitellut yhteen vanhaa ja uutta, haukannut kangasta saksilla, harsinut ristiin rastiin. Minä olen istunut pöydän toisella puolella ja lukenut yhteisen viihtymyksen jatkoksi jotakin ääneen. Ja opossumin nahka on jäänyt lattialle.

 Aamulla sen keksii Poika. Juomme parhaillaan aamuteetämme, vaimoni ja minä. Ovi aukeaa. Poika juoksee paitasillaan polviamme vasten, selittää silmät pyöreinä:

 - Siellä on nahka. Se puree.

 - Mikä nahka? kysyn.

 - Taitaa olla se vanha kaulusnahka, vaimoni ehdottaa.

 Nyt muistan minäkin. Lattialla on tosiaan virunut vanha kaulusnahka kuono sojossa ja luisen kiiltävät takavarpaiden kynnet harallaan maton ripsuja vasten. 

 Poika on malttamaton.

 -Tulkaa katsomaan! Äiti, tule katsomaan! Se syö minulta hevoset ja kissat ja kaikki.

 - Odotahan, kehotan. Juodaan ensin. Sitten katsotaan.

 Juodaan. Poika odottaa, muttei suostu kuppinsa ääreen. Odottaa vain.

 - Nahka. Se puree. Sitten katsotaan.

Hän on silminnähtävästi järkyttynyt, mutta huojuu vielä uskon ja epäuskon välillä: ohut hymynhäivä liikahtaa huulilla ja katoaa heti.

 Lopulta päästään kummaa katsomaan. Siinähän se on, nahka. Sitä täytyy hiukan ärsyttää.

 - Koeta! Poika yllyttää minua. Se puree!

Hiivitän sormeni lähelle kuonoa, tempaan käteni pois, ravistelen ja puhaltelen puraisun saanutta. Poika nauraa.

 - Vielä! Koeta vielä!

Tällä kertaa hiivitän vaara-alueelle kenkäni kärjen. Sama tulos. Nahka puraisi. Hyppelen yhdellä jalalla, ähkyn ja tuskittelen. Poika kiljuu riemusta.

 - Vielä! Koeta vielä!

 - En taida enää uskaltaa. Puree liian kovasti. Pannaan vaatteet päälle.

Poika puetaan. Jokin askarruttaa minua. Kääntelen sanomalehteä hajamielisenä. "Noin 800 pakolaista länsirajan yli." Vaimoni nostaa kattiloita keittokomerossa.

 Poika jatkaa viereisessä huoneessa leikkiään. Käy välillä selittämässä, mitä nahka milloinkin on yrittänyt syödä. Lopulta hän ilmestyy ovelle syli täynnä hevosta, autoa, suurta kovakuoriaista, junaa. Kasvot ovat huolestuneet:

 - Se syö nämä kaikki!

 - Se täytyy viedä pois, rauhoitan.

Poika on samaa mieltä:

 - Niin täytyy.

 Vaimoni ottaa veitsen ja haarukan, nipistää nahan varovasti niiden väliin ja roikottaa sen vaatekomeron hyllyyn. Samantapainen menettely on käväissyt minunkin mielessäni. Aihe on ollut liian suuri vietäväksi hyllyyn ilman muuta, kuivasti ja illuusiottomasti.

 Poika rauhoittuu. Mutta hetken kuluttua osuu jostakin hänen käteensä nahkatohveli. Hän katselee sitä kotvan ja heittää sen sitten yht'äkkiä lattialle:

 - Nahka! Se puree!

 Nykäisen kirjahyllyn nurkalta salkun, avaan sen ja pyydystän tohvelin sinne:

 - Nyt se ei pääse puremaan.

Panen salkun tuolille. Poika sohaisee sen kiireesti lattialle. 

- Nahka!

Hän hätääntyy.

 - Nythän sinulla on nahkoja joka paikassa, sanon avuttomana keksimättä selviytymiskeinoa verkosta, joka alkaa sotkea silmiinsä minuakin.

 Poika on jo itkun partaalla, kun vaimoni sanoo:

 - Ethän sinä ole vielä mitään syönytkään.

 Poika on tietysti huono syömään, ja nahka unohtuu vastalauseiden alle. Syönnistä selviän kuitenkin. Poika saa ylleen takin ja muun välttämättömän ja joutuu isällisen talutuksen turvissa puistotädin hoiviin.

 Nahka kummittelee mielessäni. Nahka. "Noin 800 pakolaista länsirajan yli."

 Soitan ovikelloa, ja vaimoni tulee avaamaan. Samainen nahka on suurtunut hänessäkin. Melkein unohtuu aamiainen. Ympärillemme pulppuaa kirkas selvänäköisyyden tuntu. Ymmärrämme kaiken. Ymmärrämme ihmisen, joka luo luojaansa väkevämpiä jumalia. Ymmärrämme, miksi nuo kahdeksan sataa ovat paenneet länsirajan yli. Syynä on pelko, jonka ihminen itse, niin rajan tuolla kuin tälläkin puolen, on takonut omiksi ja lähimmäistensä kahleiksi, nahka, joka kasvaa, paisuu, irvistää ja puree, tosiaankin puree, niin kauan kuin todellisuus on elämää vain virratessaan ihmisen läpi. Ymmärrämme, miksi kansat nousevat kansoja vastaan: mattoa riittäisi kaikkien astua, mutta siinä keskellä lojuu nahka, epäluulon nahka, joka virnuu ympärilleen julmaa kimppuun käymisen ja tieltä sysäämisen valmiutta.

 Näemme toistemme kasvot, silmät, kirkkaan ja eloisan, viisaan järkytyksemme. Ymmärrämme niin paljon, että silmäkulmaamme ilmestyy pienen pieni epäilyn ryppy. Ja meille selviää loppukin: ymmärtämisestämme on tullut nahka.

(Juha Mannerkorpi)

Tiedän että on kornia tämän jälkeen yrittää kommentoida tai määritellä tekstiä. Eräs ystäväni kokee tietämättään velvollisuudekseen kommentoida kaikkia mahdollisia asioita joita hänelle sanotaan, vaikka joskus riittäisi pelkkä kuuntelu. En ole osannut kertoa sitä hänelle koskaan, vaikka olen seurannut sivusta vähän kiusallisiakin tilanteita. Tämä on vähän sama homma: kannattaisi olla hiljaa. Mutta koska kukaan ei minuakaan ole kieltämässä tuumaan vielä jotain.

Luen nimittäin par'aikaa kotimaista mieskirjailijaa. Hauskaa juttua, jokainen virke on hauskempi kuin yllä olevan tarinan hauskin. Pieniä knoppeja on teksti täynnä, niin Hotakaisella ja Tammisella kuin muillakin hyvillä. Mutta mitä lukija kaipaa? Entä jos tekstin äärellä yhtäkkiä tunteekin tavallisen olemisen, sen, miten lapsi tulee aamulla polvia vasten asioineen? Ilman ensimmäistäkään vitsiä? Ja kuitenkin teksti kantaa. En minä tiedä. Mutta minäkin (lue: lapsikin) osaan kirjoittaa kuoren komeaksi. Toista on, että osaa tyylikkään apollonisen ilmaisun jälkeen vielä sanoa jotain. Eksistentialistista :).

S.