Ai miten soitetaan Leif Segerstamin sinfonioita? Halvalla. Tai siis Leif tulee johtamaan halvalla jos ohjelmistoon ympätään hänen sinfonioitaan. Puolet keikkapalkkiosta pois muistaakseni. Muilta osin on parempi kun annan toisten selittää. Näin siis Vesa Sirénin Suomalaiset kapellimestarit -kirjassa Leif Segerstamia käsittelevän luvun lopulla:
"Yksi asia ei muutu. Segerstamin saa keikalle varmimmin, jos hän saa ottaa ohjelmistoon oman sinfoniansa. Ne esitetään nykyisin ilman kapellimestaria, ja kantaesityksiä on kertynyt Pietarista Melbourneen ja takaisin Espoon Tapiolaan, jossa sinfonia nro 201 (NUO otin...: Nuotin NU otin...!) kantaesitettiin joulukuussa 2009.
Tuon sinfonian partituuri tai pikemminkin "sävelkatalogi" koostuu tuttuun tapaan vain kuudesta käsinkirjoitetusta sivusta. Tahtiviivoja ei ole ja kahden pianon osuuksissa lukee erikseen, että nuotteja ei saa soittaa yhtä aikaa. Jokaisen käsikirjoitussivun lopulla Segerstam kirjoittaa nuotteja myös marginaaliin, koska haluaa harjoituskirjain A:n alla olevat tapahtumat yhdelle sivulle ja harjoituskirjain B:n alla olevat tapahtumat seuraavalle.
Kuudesta sivusta ja kuudesta taitteesta syntyy musiikillinen tapahtumaketju, jota Segerstam kutsuu "Rosenkranz" -muodoksi. Tyypillisessä Segerstamin sinfoniassa orkesteri soi useimmissa taitteissa koko voimallaan. Onneksi sinfonioissa on yleensä pari hiljaisempaa suvantoa, joista erottuu hienostuneita sointeja.
Segerstamin käsinkirjoitettu "sävelkatalogi" on vain puhtaaksikirjoittajia varten. Jokainen soittaja saa eteensä siistin stemman, josta tietokoneohjelman väkisin tekemät tahtiviivat poistetaan. Stemmoissa on ohjeita, kuten "toista yksitoista kertaa tempoa villisti vaihdelle". Joskus pitää toistaa esimerkiksi kuutta kokonuottia. "Entä toiston jälkeen", Tapiola Sinfoniettan soittaja kysyi harjoituksissa. "Mitä tarkoittaa nuoli?"
"Jatkat samaa seuraavaan harjoituskirjaimeen", säveltäjä vastasi. Päätöksen kirjaimen vaihtumisesta tekee esitysmerkinnöissä määrätty soittaja - konserttimestari tai huilisti. Tässä sinfoniassa E-osuus aloitetaan, kun huilistit päättelevät D-osuuden lopettavan laskevan glissandon jatkuneen jo tarpeeksi. He antavat merkin ja sivu kääntyy.
Kuuden sivun soittamiseen menee "ihannetapauksessa 22 minuuttia", sinfoniasta riippumatta.
"Syy tähän hääräykseen on se, että kaikissa muusikoissa on latenttia kreativiteettia (piilossa olevaa luovuutta), mutta pelkäätte valita ääniä, Segerstam puhui harjoituksissa. "Nyt voi vapautua. Happeningissa voi tehdä mitä vain, jos sen tekee motivoidusti ja puhtaasti. Tämä sävelkaleidoskooppi on valittu niin, että kaikki on 201:tä. Kun pysytte näissä äänissä, ne kaikki kuuluvat tämän teoksen vapaatonaaliseen klusterimaailmaan."
Ilman kapellimestaria on vaikea balansoida orkesteria. Kaikkea sävelkatalogeissa näkyvää ei kuulunut. "Ei haittaa. Ei elävässä organismissa kaikki ole esillä", säveltäjä selitti.
Segerstam on luonut kiinnostavan antiteesin sille, mitä sinfoniaorkesterille säveltäminen ja sen johtaminen yleensä ovat. Säveltäminen on myös detaljityötä, paitsi Segerstamilla, jonka sinfonioissa ei koskaan voi aivan tarkalleen tietää, mitkä nuotit soivat täsmälleen yhtä aikaa.
Kapellimestarin työ taas on normaalisti sitä, mitä Segerstam teki samoissa harjoituksissa johtaessaan Brahmsin ensimmäistä sinfoniaa. Hänen puikkokätensä löi muun ohessa "ykkösen alas" tarkasti joka tahdin alussa, kuten orkesterinjohdon professorilta sopii odottaa. Mutta jos ei ole tahtiviivoja, ei tarvita kapellimestaria. Vapaus!
Tätä kirjoittaessa Segerstam säveltää ensimmäistä oopperaansa Völvan ja hehkuu Eeva-lehdessä onnea uudessa ihmissuhteessa oopperan libretistin kanssa.
Seuraava askel on selvä.
"Vielä tehdään tietokonepeli, jossa nämä sävelvalikot soivat. Kun lapsi oppii piirtämään, hän oppii myös hiirtämään eli hän voi pelissä siirtää hiirellä nuotteja haluamilleen kohdille tai poistaa niitä".
Joka muutoksella lapsi saa sävelkaleidoskoopin soimaan toisin. Silloin myös sinfoniassa nro 201 lapsen ja valkoparran vanhan ukin luovuus ja leikkimieli kohtaavat.
Se on oikeastaan ihan hauska ajatus."
(Vesa Sirén)
Luin juuri kirjan loppuun. Sen aloittamisesta on puolitoista vuotta, mutta viimeiset seitsemänsataa sivua luin intensiivisesti. Koko kirja on sujuvaa tekstiä mutta alussa puitiin jo kuolleita kapuja, eivätkä he minua kauheasti kiinnosta. Minä haluaisin tavata heitä elävänä, vaikka Sibelius-museossa piipahdinkin viime viikolla. Jos päätät lukea kirjasta jotain, niin Mikko Franckin tarina on kyllä omalaatuinen. Esa-Pekka Salosen on myös, ja Osmo Vänskän. Harvoin kirjan luettua harmitti sen loppuminen yhtä paljon kuin tämän kohdalla. Yleensä iloitsen kun kirja päättyy, vaikka olisi hyväkin kirja.
Segerstamista vielä, hänestähän Minna Lindgren kirjoitti kirjan NYT! Siren luonnehtii kirjaa uskomattomaksi. "Usein Segerstam tuntuu muistaneen asiat oikein, mutta hämmästyttäviä väärinkäsityksiäkin riittää esimerkiksi kansallisoopperan sotkuissa tai toimittajien tekstien ja tarkoitusperien pohdinnoissa. Silti on syytä ihailla Lindgrenin urotekoa. Hän on jaksanut kuunnella viikko- ja kuukausikaupalla Segerstamin monia kieliä samaan virkkeeseen yhdistävää, rönsyilevää tajunnanvirtaa. Sitä eivät kaikki jaksa. "
S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti