Mikä noissa tomaateissa oikein on, kun niitä pitää poimia raakana. Kun koko kesän odottaa marjojen kyspymistä kuin lehmä uutta veräjää niin kai sitä sitten pienenkin punan noustessa tomaattien poskille antaa keräilijävietille pikkurillin. Kun saavun pihaan työpäivän päätteeksi, kierrän katsastamassa tilukseni. Tosiaan, voi se sitäkin olla. Että on kuin isäntä maillaan, ja varmemmaksi vakuudeksi sitten pitää kerätä jotain kättä pidempää, että "kasvaa se minullakin täällä". Palsternakat menetin. Ne minä nypin, molemmat, kun olivat sentin paksuisia ja kymmenen pitkiä. Olisinpa älynnyt jättää ne silloin alkukesällä rauhaan, niin nyt olisivat jo muhkeita!

Porkkanaa taas on kappalemääräisesti ihan liikaa. Tomaatteja ei kuitenkaan ole liikaa. Kun niitä kerää raakana pöytälaatikkoon, ne kypsyvät siellä omia aikojaan. Oma tomaatinsyömiseni on siinä vaiheessa, että minun pitää vielä esikäsitellä ne ennen suuhun panemista. Mutta nautin siitä ajatuksesta, että rouvelini syö niitä yksitellen sitä mukaa, kun niihin tulee punaa. Hän sanoo yleensä "nää on ku karkkeja" tai "nämä on karkkeja" tai "ihan karkkeja". Rouvelini keksii yleensä asioille erilaisia ilmaisuja, vaikka kuulen kyllä helposti hänen puheestaan, milloin hän käyttää toisen ihmisen hänelle välittämää ilmaisua. Toki sen voi arvata siitä, että hän kertoo kertovansa toisen ihmisen tarinaa. Minua sen sijaan on syytetty siitä, että kun löydän uuden sanan, kylvän sitä innoissani (kriitikoiden mielestä huomaamattani, hmph) joka paikkaan. Kiivaimmat kriitikot älähtävät, kun käytän samaa sanaa kaksi kertaa.

Olen parin viikon ajan aikonut kirjoittaa kirjasta, jonka luin, ja josta tykkäsin kovasti. Se on niin hyvä kirja, että lyhyessä kansiliepeessä kerrotaan kirjan sisältö sellaisena kuin se on ja silti sen lukemisen jälkeen vielä kirjakin kannattaa lukea. Kirjoitanpa liepeen tähän:

"Varamo on tarina panamalaisen pikkuvirkamiehen, Varamon, epätavallisesta päivästä vuonna 1923. Saamme aluksi tietää hänen olevan Keski-Amerikan tunnetuimman runoteoksen kirjoittaja. Työpäivänsä päätteeksi Varamo nostaa 200 peson palkkansa viraston kassasta, mutta huomaa kauhukseen rahojen olevan väärennettyjä. Päivästä muodostuu muutenkin hallitsematon: Varamo joutuu seuraamaan merkillistä autokilpailua, jossa voittajaksi selviytyy se, joka ajaa tasaisimmalla nopeudella. Hän vaeltaa kotiin ja koettaa jatkaa yöllistä harrastustaan, eläinten täyttämistä - mutta toteaa pian projektinsa mahdottomuuden. Nopeasti etenevän romaanin lopussa Varamo ajautuu kahvilassa kolmen innokkaan kustantajan seuraan. Tuloksena on kustannussopimus ja 200 peson ennakko."

Sitten minä kopioin vähän kirjaa. Tämä kohta (Anu Partanen, ilmeisesti sama joka oli Imagen toimittajana ja esiintyi muinoin Pressiklubi-nimisessä ohjelmassa, siinä, johon minä pari kertaa ilmiannoin naapurilehden hölmöyksiä (tosin vain kerran koko nimelläni) on suomentanut teoksen espanjasta) on alusta, siitä kun Varamo on saanut väärän rahan käteensä.

"Hän lähti ministeriöstä huolten nujertamana. Hän oli havainnut setelit väärennetyksi samalla hetkellä, kun kassanhoitaja ojensi ne hänelle tuhansia kertoja toistetuin koneellisin liikkein, mutta hän ei osannut reagoida siihen millään tavalla vaan lamaantui täysin. Mitä hän tekisi noilla rahoilla, tuolla vaivaisella summalla, jonka olisi sitä paitsi pitänyt riittää kuukauden ajan hänen taloutensa ylläpitämiseen? Hänen byrokraatin sielunsa esti häntä reagoimasta siinä vaiheessa kun hän ei ollut vielä koskenut seteleihin, ja sitten kun hän oli työntänyt ne taskuunsa, oli jo liian myöhäistä. Hänestä tuntui, että setelien lainvastaisuuteen liittyi julkilausumaton käsky pysyä hiljaa ja olla varuillaan. Lähes kaikkien virkamiesten tavoin hänkään ei tehnyt juuri mitään palkkansa eteen, joka sen tähden tuntui melkeinpä lahjalta, joten hän oli vaistomaisesti painanut päänsä, alistunut ja vaiennut. Rahasumma olisi joka tapauksessa ollut surkea, valtion nakkaama almu niille keskiluokkaan kuuluville etuoikeutetuille kansalaisilleen, jotka eivät kyenneet tuottavaan työhön."

Tekstin kopioimisen katkaiseminen on työlästä, sillä se houkuttelee jatkamaan. Koko kirja on sellaista, koko ajan mennään eteenpäin. Mitään mullistavaa ei tapahdu, ehkä hieman absurdeja juttuja kyllä. Romaani kommentoi itse itseään, tyyliin "Jos tämä kirja olisi romaani..." Ja on koko ajan hiukkasen päätön mutta kuitenkin vakava. Siellä täällä, oikeastaan melkein joka virkkeessä, on kerronnan ohella myös maailman tilaa kuvaavia heittoja. Toisinaan ryöpsähtää kertojan runsaudensarvesta jotain hallitsemattoman filosofista puuroa. Tässä nyt yksi sattuman valitsema sivu, 50:

"Ja ilman tuotakin ongelmaa oli olemassa toinen, sitä edeltävä ongelma: miten sen tekisi. Paitsi että tuo ongelma oli ylitsepääsemätön, se oli myös käsittämätön. Tärkeintä olisi jäljitellä luonnollisuutta, toisin sanoen improvisoida tilanteen mukaan. Mutta se mikä vaikutti maailman helpommalta jutulta, suorastaan helppouden perikuvalta, oli todellisuudessa kaikkein vaikeinta; jo pelkkä aikomus olla luonnollinen oli ristiriitainen ja kumosi itse itsensä. Hänet oli tuomittu etukäteen, sillä jos hän päättäisi improvisoida tilanteen mukaan, hänen täytyisi tehdä se ikään kuin hän tosiaan improvisoisi ja samaan aikaan todellisuudessa improvisoisikin, mikä oli yhtä mahdotonta kuin kulkeminen vastakkaisiin suuntiin yhtä aikaa. Sillä aikomuksista riippumatta tekoa (eleitä, yritystä, hetkeä) pitäisi seurata toinen teko, jonka oli voitava olla mikä tahansa. Improvisoijan olisi kyettävä tekemään yli-inhimillinen valinta kaikkien mahdollisten vaihtoehtojen välillä, joita jo määritelmänkin mukaan oli niin paljon, ettei koko ihmisikä riittäisi laskemaan niitä saati sitten tarkastelemaan koko niiden täyttämää tilaa. Samoin jo määritelmänkin mukaan ja improvisoinnin ominaisluonteen seurauksena hänellä ei ole ollut koko ihmisikää käytössään, ei rahtustakaan siitä, vaan ainoastaan ajan atomi, katoava ripaus aikaa. Aika oli päätösten, toisin sanoen valintojen, samoin kuin aikomusten, ravintoa, mutta jo improvisaation edellytykset ahmivat kaiken käytettävissä olevan ajan ennen kuin mitään ehti edes aloittaa. Sitä paitsi ilmiasut olivat häntä vastaan, koska riippumatta siitä, millaisella diskurssilla hän yrittäisi kuvailla päivänsä kulkua, tarina edellyttäisi aikaa, eikä kukaan uskoisi että se oli mitätöity."

Taas voin vain todeta, että samanlainen kappale seuraa heti sivulla 51 ja vielä sivun 52 puoliväliin. Koska poikani huutaa naapurihuoneesta, että lopeta jo se naputtelu lopetan tämän naputtelun pikapuoliin. Kirja on joka tapauksessa upea, täynnä vauhtia ja vaarattomia tilanteita, pieniä ihmiskunnalle mutta suuria Varamolle. Niiden yleistä merkitystä jää tosin vielä pohtimaan kun on päässyt niteen puoliväliin. Siinä vaiheessa nimittäin Varamo päättyy ja toinen pienoisromaani alkaa. Sen, Maisemamaalarin, sanotaan olevan Cesar Airan "häikäisevin" romaani, mutta sitä en jaksanut ollenkaan lukea, vaikka kyse oli yhtä lyhyestä kirjasta kuin Varamo.

S.