Noin vuonna 2010 ystäväni Tuomo sanoi, että lähde maratonille. Lupasin olla karkkilakossa sen 9 kk, joka keväällä 2011 Tukholmassa juostuun kilpailuun tuolloin oli aikaa. Lupasin myös lähteä. Lähdinkin. Harjoittelin silloin tällöin, mutta koska juoksenteluni oli liian huikentelevaista ja liian rivakkaan tahtiin aloitettua, polveni kipeytyi ja päätin olla viimeiset 4 viikkoa juoksematta. Kilpailussa luulin olevani varma, etten pysty juoksemaan edes puoleen väliin ilman jalkakipua, mutta yllätyksekseni juoksinkin maaliin saakka. Siitä koitoksesta olenkin kirjoittanut varmaan joskus, en enää toista samaa.
Syytä kuitenkin mainita, että samainen Tuomo-ystäväni pyysi minua myös Jukolan viestiä juoksemaan. Varoitusaika oli lyhyempi, mutta niin oli juostava matkakin, ihan inhimillinen, n. 8 km. En kuitenkaan tuntenut oloani kovin mukavaksi ennen kilpailua. Se siis juostiin Paimiossa viikko sitten. Ennen tuota suunnistuskokemustani en ollut käynyt kuin kerran iltarasteilla, noin kymmenen vuotta sitten Jyväskylässä. Silloin taisin eksyä, löysin kolme ensimmäistä rastia.
Kun vuonna 2013 näin Paimion ABC:n kohdalla valtavat Jukola2015-mainokset, päätin että tuolla juoksen. Juoksu olisi tietysti jäänyt ilman Tuomoa juoksematta. Sain armosta mahdollisuuden. Sijoituksellisia tavoitteita ei joukkueellamme ollut; lähtöviivalla oli vajaat 1800 miestä, ja olimme 1300 parhaan joukossa. Kaikki olivat tyytyväisiä itseensä, paitsi ehkä yksi, tai kaksi. Ja hyvin hekin menivät.
Miten tämä kirjoittaminen on nyt näin katkonaisen tuntoista.
En tiennyt ennen kilpailua yhtään, minne olen menossa ja mitä on tulossa. Ajattelin, että ehkä minun on lähdettävä yöllä matkaan. Lopulta pääsin liikkeelle yhteislähdössä sunnuntaiaamuna 9.20. Juoksin viidennen osuuden. Se on helpoin ja lyhin. Matkaan meni noin kaksi tuntia, ja aloittelevalle suunnistajalle sitä voi pitää ihan ok vetona. Polveni kipeytyi puolivälissä taivalta, mutta juoksuvoimaa oli ihan mukavasti vielä loppusuorallakin.
Sain kartan käteeni minuutti ennen lähtöä. Kuuluttaja sanoi, että karttoja ei saa avata ennen lähtöä. Avasin kartan samantien. Sitten muistin, mitä sekunti sittten oli sanottu ja suljin sen taas. Lähdimme juoksemaan porukalla, noin parituhatta ihmistä. Olimme menneet puoli kilometriä, kun kysyin vieressäni menevältä, että joko nämä saa avata. Sitten tulimme aukealle, johon oli merkitty karttaan kolmio. Etsin rastia, mutta jotenkin luovutin ja siirryin joukon mukana eteenpäin etsimään seuraavia, karttaan pallolla merkittyjä rasteja. Matkan aikana tajusin, että kolmio on se paikka, josta suunnistus alkaa, ei varsinainen rastipaikka.
En ymmärtänyt kartasta paljoa, vaikka luulin sen olevan vahvaa aluettani. Myyn työkseni karttoja. Niinpä tyydyin peesailemaan ja arvailemaan. Välillä sain it-piikin, ja säntäsin jonojen ohitse kohti seuraavaa rastia huomatakseni, että olen juossut jonnekin mäen alle ylhäiseen yksinäisyyteen. Sieltä sitten nöyrästi rämmin kohti ääniä, kohti sivistystä. Sieltä porukan luota ne rastitkin löytyvät sitten.
Pienellä tekemisen järkevöittämisellä suoritusta olisi nopeuttanut ilman askeleen pidentämistä ainakin vartin verran. Ensi kerralla, jos sellaisen Luoja minulle suo, tiedän mitä on tulossa ja uskon olevani nopeampi. Ja harjoitteluahan ei korvaa mikään. Taidan siitä aloittaa.
Muuten, eilen päätin lähteä lenkille. Hain lenkkareitani, jotka ovat vielä pesemättä Jukolan jäljiltä. Päätin, että menen ilman. Avojaloin askelsin sitten, päkiäjuoksulla, kunnes pohkeitani alkoi n. 400 metrin juoksun jälkeen pakottaa. Käännyin takaisin. Ihan hyvä mieli oli kuitenkin siitä, että tuli lähdettyä. Sain päkiäjuostua kotiovelle saakka. Loppuillan venyttelin jalkojani ja selkääni. Tyttäreni tuli viereeni kerjäämään läheisyyttä ja saikin sitä, niin luulen. Hän on aika hauska.
S.
