perjantai 26. marraskuuta 2010

Merkityksillä lastattu

Kananmuna voitti hiljattain jonkun makutestin, jossa herkuteltiin jos jonkinlaisilla viiriäisen- ja strutsinmunilla. Kertonee enemmän makutottumuksistamme, en tiedä. Kananmunissakin on julmia makueroja. Luomumunia tai varsinkin kotitilan munia syövät tunnistanevat sen kalarehun maun, joka munissa joskus on.

Vaikka rehun makua ei suuhun tulisikaan, kaikki eivät silti pidä kananmunista, ainakaan aina. Keitin eräälle lähisukulaiselleni tässä kuukausi sitten munia aamupalaksi. Hän sanoi suostuvansa niiden syömiseen, ellei sisus ole vetelää. Sanoin, että keitettyjä nämä on. Ja hän täsmensi, että toisinaan keitetytkin ovat sisältä vähän juoksahtavia. En muista, jouduinko tivaamaan vai tuliko tarina trauman alkulähteestä ihan pyytämättä.

Seppo oli sellainen rasavilli pienenä, ainakin jos puoleenkaan tarinoista on uskominen. Yksi hänen harrastuksistaan oli munien rosvoaminen variksen pesältä. Jokainen kymmeneen metriin kuusipuussa kiivennyt tietää, että munien tuominen alas kourassa ehjänä samaan aikaan kun pitää keskittyä alastuloon on vaikeaa. Joku saattaa sen arvata, vaikkei ole koskaan kuusipuuhun kiivennytkään.

Luovan ongelmanratkaisun riskialttiina ilmentymänä käy hyvin tarina yllä mainitun munarosvon ratkaisusta. Alas tullessaan poika (pojat on poikia) pani munat hellävaroen suuhunsa jotta saattoi käyttää molempia käsiään alas kapuamiseen. Samalla saaliiksi saattoi ottaa useamman munan, suurisuinen hän lienee ollut jo tuolloin; pienellä miehellä on kuitenkin aina myös pienet kourat. Kuten arvata saattaa, tarina eteni kuten oli suunniteltukin. Paitsi ilmeisesti siellä loppuvaiheilla alaskapuajan ote herpaantui, ja hän tuli lyöneeksi leukansa oksanpätkään. Herkät munankuoret eivät rikkoontuakseen periaatteessa kovin kummoista iskua kaipaa. Minulle kerrottiin, että ei mennyt kauaa siitä hetkestä kun munat särkyivät suussa siihen hetkeen, kun särkyneet munat oli syljetty suusta ulos. Tarina jätti salamyhkäisen udun sen kysymyksen  ympärille, oliko munavellin seassa variksenpojan aihioita.

Mutta tämä valottakoon sitä, miksi on olemassa erikseen kolmen, viiden, seitsemän ja kymmenen minuutin munia.

Vaarini kertoi joskus tarinan työkaveristaan, joka joka päivä ruokatauon alkajaisiksi otti keitetyn kananmunan eväskassistaan ja rikkoi sen otsaansa. Hänen lähimmäisensä huomasivat tämän, ja jonain päivänä kävivät vaihtamassa munan raakaan tunnetuin seurauksin. Kerroin tarinan pojalleni eilisaamuna. Poika kommentoi tarinaa asiantuntevasti: "Siitä lähtien se varmaan joka aamu pyöräytti sitä munaa, ja pysäytti sen ja katsoi, jatkaako se pyörimistään."

S.

ps. saatan toistaa itseäni, mutta ainakin poikaani: "Isä, sää oot maailman paras keittämään kananmunia."
Jokaiselta löytyy vahvuusalueet, kun niitä vain väsymättä etsii.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti