Jokainen vanhempi kai toivoisi, että oma lapsensa tulisi nähdyksi tuolla maailmalla. Opettajia ei voi valita, niin kuin ei vanhempiakaan. Kun noita on kaksi, ja ne puhuvat yhtä aikaa ja kummallakin on kauhean tärkeää asiaa, en pysty kuuntelemaan kumpaakaan. Joskus tuntuu, että toinen on aika ajoin näkymättömissä. Onko se mennyt sinne kun ei ole saanut tilaa itselleen? Kauheaa, jos en näe heitä kokonaan, vaan omien rajoittuneiden silmälasieni läpi. Nostan hattua niille vanhemmille, jotka näkevät kahdeksan lastansa. Tiedän sellaisia perheitä. On kyllä niitäkin, jotka eivät näe. Mitä voisi tehdä?
On jokaisen ihmisen perustarve tulla nähdyksi ja kuulluksi. Mitä tapahtuu, jos se tarve ei toteudu? Jotenkin ihminen silloin oirehtii. Riippuu tietysti, missä ei tule nähdyksi. Niissä läheisimmissä ihmissuhteissa ohitetuksi tulemisen vaara on suurin ja tuhoisin. Siinäpä jokaisella meillä heräämisen ja valvomisen paikka. Jaksanko oikeasti kuunnella, mitä toisella ihmisellä on sanottavaa, ilman että samalla jo huulilta purkautuu oma vastaus. Hiljaa oleminen on järkyttävän vaikeaa. Olkaamme hiljaa, kun joku puhuu. Mutta mitä sitten, jos ei pääse edes puhumaan. Jos on niin näkymättömissä, ettei kerta kaikkiaan ole puheelle tilaa. Ja jos puhuu, ei kukaan kuuntele. Tai jos puhuu, ymmärretään väärin, kuullaan jotakin muuta ja halutaan uskoa omaan totuuteen.
Kokemus, ettei tule nähdyksi omana itsenään tai kokonaisena on järkyttävä, mutta jos on tärkeimmissä ihmissuhteissa kuitenkin tullut nähdyksi, siitä pitäisi selvitä. Niiden ihmisten kanssa, jotka kerta toisensa jälkeen eivät näe, tai näkevät vain kapean osan, ei halua olla. Minä en halua tulla luokitelluksi käytännöllinen-epäkäytännöllinen -akselilla tai olla "semmoinen taiteilija". Nämä ovat ohittamisia, joita minä olen kokenut. Kullakin omansa. Ohittamisen voi tietysti tehdä hyvin vaivihkaakin, silloin se pistää kaikkein kipeimmin. Ohittaa voi ajattelemattomuuttaan tai kylmän harkitusti. Mutta onkohan niin, että terve hyvinvoiva ihminen kykenee paremmin näkemään toisen ihmisen? Uskon niin.
Jos osaisin, laulaisin jonkun oodin kunnianosoituksena niille ihmisille, jotka osaavat olla hiljaa ja kuunnella. Omien juttujen ja mielipiteiden jatkuva toistosyöttö vain tappaa, mutta hiljaa kuunteleminen on kultaa. Ja eläköönhuuto kaikille niille ihmisille, jotka tunnustavat oman inhimillisyytensä ja heikkoutensa. He ovat kaikkein suurimpia. Ja kaikkein tavallisimmat ihmiset, ne, jotka eivät yritä olla mitään erityistä, ovat niitä vanhoja sieluja. Sähkömies sanoi kolmevuotiaalleni: "kuka itkee, iso poika". Harmittaa etten saanut sanottua, että kunpa meillä isotkin pojat saisivat itkeä. Ylistys inhimillisyydelle, sillä jos ei vielä osaa hiljentyä ja kuunnella, voi yhä oppia ja olla hyväksytty keskeneräisenäkin.
K.
Kiitos tästä!
VastaaPoistaukka
Kiitos täältäkin!
VastaaPoista-em
Niin koskettava kirjoitus, että sanon heti mielipiteeni (tai luin kyllä tekstin kahteen kertaan). Miksi meillä onkin tarve määritellä ja lokeroida ihmisiä? Ja vielä arvottaa lokeroitamme?
VastaaPoistaNäkeminen on vaikeaa. Painajaiseni koululuokassa on se, etten näe siellä olevia ihmisiä yksilöinä. Liian usein olen sortunut äksyilemään "ne x-ryhmäläiset".
Samaa tuskailen joskus kotona: Mistä aikaa jokaiselle lapselle?
Se, se on lohdullista, että voin kehittyä. Voin yrittää parantaa itseäni kuuntelijana ja yrittää hyväksyä epäsosiaalisia piirteitäni.
Tykkään Rissu ajattelustasi! Se saa minutkin ajattelemaan, kuten huomaat.
hyvä hyvä rouveli! Hyviä ajatuksia, jos kohta ajattelemalla puoliskon yllättäminen kahdeksan vuoden yhteiselon jälkeen on jo aika vaikeaa. Muistan kerran, kun eräs esi-isäni kuuli erään täälläkin mainitun Joukon ajatuksia, mutkan kautta, ja sanoi yllättyneellä äänensävyllä, että "ai sillä on näin viisaita ajatuksia!" tämä oli tietysti lämmintä huumoria, mutta kun sitä ei sillä kertaa säestetty lämpimään huumoriin sopivalla lämpimällä hymyllä, vaan jätettiin kuin vaivihkaa kuulijan arvioitavaksi, niin minusta se oli jotenkin eleganttia ;)
VastaaPoistaS.
Toivoisin,että nekin lukisivat tämän koskettavan kirjoituksen, joita tämä eniten koskettaa.
VastaaPoistaMeillä kävi vieraita jotka eivät olleet meistä kiinnostuneita, vaan vain yhdestä asiasta. Jääkööt se tässä mainitsematta. Tuntuu pahalta kun jäät toisen ihmisen varjoon ja sinut ohitetaan eikä sinusta olla aidosti kiinnostuneita. Olen kyllä tullut siihen johtopäätökseen että usein tämä johtuu siitä,että ei haluta tai uskalleta kuulla totuutta. Kierrellään ja väistellään ympäripyöreillä vastauksilla. Ei kohdata ihmistä. Minä olen tehnyt saman päätöksen kuin K, että en ole tekemisissä niiden ihmisten kanssa, jotka aiheuttavat pahaa oloa, tai eivät koskaan ole kiinnostuneita minun sanottavasta asiasta.
Ihanaa kun otit tämän tärkeän asian puheeksi.
Minä tosiaan luin, ja kommentoimiseni jälkeenkin olen ajatellut tätä asiaa tämän tästä. Todella tärkeä asia. Ja minua tämä koskettanee eniten. Onneksi en (ja ehkä juuri siitä syystä) olekaan vieraillut monenkaan luona aikoihin. Totuus on tarua karumpaa.
VastaaPoistaOlen miettinyt, että miksi omat lapset ovat esimerkiksi niin huomionkipeitä kun tulee vieraita. Kun monesti oman perheen kesken menee ihan hyvin, on jopa rauhallistakin, ja silloin on helppo huomata lapset ja antaa heille korvia ja aikaansa. Mutta kun tulee vieraita, niin kaikki viisi haluavat vieraiden huomion. Keinolla millä hyvänsä. Kaikki vieraat eivät jaksa kiinnostua erinomaisista lapsistamme. Se kirpaisee äidin mieltä, mutta ei siitä voi vieraita syyttää. Heillä on omat lapsensa. Olen usein yrittänyt huomata vieraiden lapsia, mutta yksi ilta on lyhyt, jos lapsi on hitaasti kontaktiin tarttuvaa lajia. Ja niin yritys jää teennäiseksi. Ja kun asiaa on aikuistenkin kesken.
Paljon yksinolevana ja ei niin terveenä ja hyvinvoivana puhun paljon ja aina tuntuu, että liikaa. Kuuntelen myös, mutta en osaa näyttää kuuntelemistani. (Sitten myöhemmällä ajalla pohdin ja kertaan kuulemaani.) Jos kuuntelee, mutta ei kommentoi kuulemaansa mitenkään, niin se saatetaan tulkita niin, ettei kuultu kiinnosta. Ja jos sitten yrittää miettiä sopivan rohkaisevaa ja hyvää kommenttia kuultuun, niin kuuleminen saattaa jäädä vähäiseksi. Vaikeaa, yhtä kaikki. Kun ei vain ole oppinut käyttäytymään.
Tällaisia ajatuksia tuli mieleeni, tällaisena huonona kuuntelijana ja näkijänä. Ei ole tarkoitettu miksikään selityksiksi eikä miksikään muuksikaan. Vain ajatuksiksi.
Onneksi on vielä elinpäiviä jäljellä uusiin yrityksiin. Tämä on yksi hyvä aihe uuden vuoden lupauksiin. Uusi vuosi ja uudet kujeet.
Hyvää alkanutta vuotta teillekin, ja paljon ruusuja (ja pari kanaa) kesäksi! :)
Eeva Maija
Kiitos kommenteista kaikille! Tosi mukavaa, jos aiheutti ajatuksia ja keskusteluakin. Minä kirjoitin omia kokemuksiani, mutta myös omia havaintojani siitä, miten vaikeaa toisen näkeminen ja kohtaaminen joskus itsellekin on. Sen huomaa omassa perheessään yleensä kaikkein eniten. Vaikka toki olen kokenut ohittamista joskus muualla, tarkoitus oli puhua tuollaisesta ihmiseen kuuluvasta ilmiöstä yleensä, että tällaisia me ollaan. Minä ainakin, tosi huono kuuntelemaan. Mulla on yksi ystävä, joka jaksaa muuten aika usein kysyä kuulumisia ja yleensä kuuntelee aina mukisematta kun minä vuodatan, eikä sitten kuitenkaan puhu itsestään. Ja siinä seurassa tulee myös vähän sellainen olo, että on epäreilua kun minä aina puhun. Miten osaisi olla hiljaa. Jotkut ihmiset vaativat enemmän aikaa ja rauhaa avatakseen suunsa, uskaltaakseen tulla esiin.
VastaaPoistaEeva Maija, teillä me olemme aina viihtyneet ja lempikyläpaikaksikin teidän kotia on meillä monesti kutsuttu, kai se kertoo tykkäämmekö teidän kanssa olla ja onko tullut ohittamisia vai kohtaamisia. Aika monet antoisat keskustelut on ollut ja puhuttu on paljon, toisten suihinkin. Se on vähän eri asia, kuin tämä tämmöinen ohittaminen. :) Minusta sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat valmiita pohtimaan, kysymään, keskustelemaan, on aina mukavaa olla. Kun ihminen innostuu niin puhuuhan se sitten ja paljon. Se on kai vähän persoonakysymyskin. Kuka on nopeatempoisempi, kuka hitaampi. Tällä hiljaa olemisella minä tarkoitin sellaista valmiutta ottaa vastaan toinen ihminen sellaisena kuin se siihen tulee. Sen voi ajatella vaikka vertauskuvallisestikin.
Nämä ovat tällaisia hetken mietteitä olleet, ei mikään lopullinen totuus. Mukavaa kun keskustelette, vielä kerran.
Kristiina
Tätäkin keskustelua olisi kiva käydä kasvotusten. Ehkä vielä joskus...
VastaaPoistaKohtaamisessa on vaikeaa sekin, että toista ihmistä lähestytään kuitenkin aina omista lähtökohdista käsin. Toisen osaan asettuminen voi olla tosi vaikeaa - onnellisena kuunnella surevaa, vihaisena tyytymätöntä, kipeänä reipasta ja niin edelleen. Sama on vieraampien ihmisten kanssa. Joudun päivittäin miettimään, onnistunko kuuntelemaan ja käymään dialogia, vai yritänkö löytää ratkaisuja ja neuvoa. Toisaalta itsekkyys panee joskus kysymään, kuka kuuntelee minua...
Ei tässä voi kovin ylpeä olla. (Tuskin onneksi kukaan muukaan, heh...) Toisinaan se hyväksyvä katsekin on niin vaikea luoda. Näenkö jokaisessa ihmisessä Jumalan kuvan?
Tämö viimeinen kommentti on hyvä, viimeistä lausetta myöten. Tuskin kukaan voi sanoa olevansa kovin onnistunut tässä asiassa, itsensä hiljentämisessä ja toisen näkemisessä.
VastaaPoista