Jouluyö

Menin yöllä kirkkoon murheellisella mielellä. En ollut kamalan väsynyt, mutta oli sellainen olo, että laitan silmät kiinni, kun siinä penkissä istuin ja kuuntelin kirkkoherran puhetta. Tarkkoja jos ollaan, luomeni laskeutuivat ensimmäisen laulun aikana, kun kanttorin viransijainen, hänen puolisonsa Anna esitti yhdessä Petri Bäckströmin (Nyt en ole tästä esittäjästä sataprosenttisen varma; suullista perimätietoa tämä vain on) Adamin jouluyön. Minä pidin siitä, vaikka toisen säkeistön terssikiskaisua ei koskaan kuultukaan, ja vaikka esitys oli luonteeltaan vahvahkossa rubatissimossa. Ehkä juuri siksi. Nuorempana en olisi sellaista sulattanut. Nuorena ollaan yleensä jyrkkiä. Paitsi se yksi oli nuorempana Lång, nyttemmin Äkkijyrkkä. 

Kuuntelin messua silmät kiinni tovin, osallistuin seurakuntalauluun samaan tapaan, kunnes parvella tirskuvat teinit saivat oloni epämukavaksi. Avasin silmät, ja huomasin, että sivulla ylhäällä klopit kurkkivat luullen ilmeisesti minun nukkuneen. Katsoin heitä, ja muutaman kerran kun oli kunkin pojan pää noussut kaiteen takaa esiin kuin juoksuhaudasta ikään, vilahtaen, he pysyivät piilossa pidemmän aikaa. Lukuunottamatta sitä yhtä rohkeaa reipasta, joka vilautti silmiään, nosti minulle reilusti kättä mutta katosi yhtä pian kuin kaverinsa olivat kadonneet hetkeä aikaisemmin saman kaiteen turvalliseen suojaan.

Kirkon vastakkaisen laivan parvella oli paljon enemmän lapsia. Heidän sipinänsä ärsytti minua. Ajattelin, että olkoon, sipisköön, mutta sitten kärsimyksen maljani täyttyi. Kävelin ylös puberteettilauman luo, istuin heidän lähistölleen ja pyysin olemaan hiljaa. Eivät olleet ymmärtäneet, että heidän sipinänsä ja kiehnäämisensä häiritsi minua. Rehellisyyden nimissä on mainittava, että eivät kyllä ymmärtäneet sitä senkään jälkeen, kun mainitsin asiasta. Minua laiskotti lähteä takaisin alas, ja siinä näiden isänmaan toivojen vieressä istuessani ja aina äänekkäimpinä hetkinä heitä lempeästi katsellessani mietin, että ihan turhaan tulin tänne parvelle näitä 2000-luvun kasvatteja kaitsemaan. Ja kun toisaalta en halunnut kauhean äkäinen olla, ettei joku sen takia jätä kirkossa käyntiä, että siellä oli vihainen mies. Vaikka viha kyllä tunkee ihmisestä läpi, jos sitä on sisällä, vaikka ihminen mitä yrittäisi. Oikeastaan on niin, että mitä enemmän sitä yrittää piilottaa, sen väkivaltaisemmin se tulee ulos. Jos ei itsessä, niin sitten seuraavassa sukupolvessa.

Joskus on tuntunut enemmän kuin omalta se Sana, joka kuuluu näin: ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtätekevät ja raskautetut. Minä annan teille levon.” Tämä oli muistinvarainen siteeraus, joten armoa. Teinien mutinalta en saanut selvää, käyttikö Juho tätä kohtaa kutsuessaan väkeä ehtoolliselle, mutta tuskin. Ajattelin kuitenkin, että menen. Teinitkin valuivat sinne. Päätin kuitenkin kuunnella musiikkia siellä parvella, kun se nyt oli kuitenkin aika hienoa. Kuului laulu enkelten soi komeasti. Istuin portaiden yläpäässä ehtoollisen ajan, silmät kiinni. Välillä aukaisin silmät, ja näin, miten laulaja nosti toisen polvensa urkupenkille ja alkoi soittaa. Anna oli kaivanut huilunsa kotelostaan, ja soitti ”Maria durch ein Dortwald gehn”. Laulaja säesti sujuvasti. Seuraavan laulun aikana kanttori istui taas omalla paikallaan. En muista, meninkö sitten sen laulun aikana alas katsomaan ehtoollisjonoa. Ei sitä paljoa ollut, mutta jonkin verran kuitenkin.

Ratkaisevat sekuntit käytin vaatteitteni riisumiseen, ehkä vielä ratkaisevammat kauluspaitani tunkemiseen housuihini. Se oli tavallaan turhaa, nimittäin. Kun lähdin kävelemään käytävää pitkin, jonon viimeinen ihminen haki ehtoollista papilta. Minä olin puolivälissä käytävää, kun jono loppui. Yritin turhaan hakea ehtoollisen jakajan katsetta. Hän kääntyi ja jatkoi toimitusta. Ei se hänen syynsä ollut, etten ollut ajoissa jonossa. Ehkä se oli teinien syy, kun möykkäsivät ja jouduin heitä komentelemaan sinne ylös. Tai muusikoiden, jotka saivat minut kuuntelemaan heitä sieltä parvelta käsin vähän liian pitkän aikaa.

No, kai minä hymyilin hillityn vienosti kääntyessäni edestä lukien ehkäpä kuudenteen penkkiriviin todettuani, etten ehtinyt. Yritin hakea vieressä istuvilta empatiaa heidän katseistaan, mutten ole varma, sainko sitä. Samoin tilaisuuden jälkeen yritin näyttää reippaalta kävellessäni ilman ulkovaatteita käytävää pitkin takimmaiseen riviin pukeutuakseni lämpimästi. Menin ulos, tapasin muutaman tutun, otin vastaan kaksi onnittelua uuden kodin johdosta ja kuulin, että poikani koulubussi lähtee Turun linja-autoasemalta eikä kauppatorilta, ainakin jos hän mielii tulla tänne Paraisille. Olen nimittäin luullut harhoja.

Puhuttuani hetken ihmisten kanssa lähdin kävelemään kotiin. Matka ei kestänyt kauaa. Minulla oli kaunis lainahuivi kaulassa ja käytännöllinen oma päähine päässä. Viimaa oli siinä missä pakkastakin, ja mietin, että mitähän asioita viima ja pakkanen voisivat edustaa ihmisen elämässä, noin niin kuin allegorisesti.

S.