Paraislaiseksi tullaan siten, että asutaan kaksikymmentä vuotta Paraisilla, ollaan Paraisilla syntyneiden lapsi, ja omistetaan kottikärryt. Lapsillanikaan ei ole mitään mahkuja. Tämän kertoi tänään kuuskymppinen Johan-sähkömies, joka on puolet elämästään asunut täällä, mutta joka ei ole paraislainen. Olen läpikotaisin oululainen. Sen tuntee nahoissaan puoliso, ja veren perintönä olen siirtänyt oululaisuuden lapsiinikin. Vanhempi sanoi sen taas pari päivää sitten: Ouluun on ikävä.  Jaan tunteen. Saa nähdä  miten meidän käy, mutta täällä ollaan nyt ja huomenna. Ylihuomisesta ei tiedä kukaan. Olisi kätevää, jos voisimme ottaa tämän talon mukaan sitten joskus paluumuuttaessamme.

Meillä on kävelymatkan päässä paikallinen kirjasto, josta löysin kaikkea kiintoisaa jouluksi. Kuka tietää, miksi hollantilaisen(ko?) Wil Huygenin Tonttujen kutsu sijoittuu Kemijärvelle? Ja kuka tietää, miksi toinen pojistani häviää kirjastossa kahdeksi tunniksi johonkin nurkkaan, muuttuu näkymättömäksi ja poistuu omaan maailmaansa, kun toinen ravaa hyllyjen  välissä ja huutaa kuin hullu ja haluaa koko ajan jotain minulta ja kirjastotädeiltä? Tänään oli tarkoitus leipoa, mutta kulutin jo kaikki voimani kaupassa ja kirjastossa. Kunpa joku laittaisi tänään tiskikoneen toimimaan ja sahaisi yhden tason oikean kokoiseksi ja kantaisi kymmenen laatikkoa yläkertaan ja veisi kärryllisen roskia kaatopaikalle, niin minä voisin laittaa joulua ja leipoa lasten kanssa pipareita ja ehkä jonkun leivänkin.

Valokuvia ei ole luvassa hetkeen, sillä kameran akun laturi on ties missä muuttolaatkoiden synkissä syövereissä.

K.