Ihmisiä

"Akkkkkuporakonetta etsin". Koon kohdalla ei tietenkään ole montaa koota, vaan taukoa, hiljaisuutta, mutta noin se kirjoitetaan, uskokaa huviksenne. Tai keksikää parempi tapa ilmaista asia.

"Akkkkkkkuporakoneet on tuollapäin" sanoi myyjä minulle takaisin. Näin luettuna tämä tuntuu ihan hirveän julmalta pilalta tai tosi hyvältä huumorilta, riippuen vähän akkuporakoneen etsijästä ja myyjästä. Myyjä sattui olemaan Bilteman myyjä, kuusikymppinen nainen, ja tempaisi kyllä oman pitkänhiljaisen koonsa ihan varmasti sen enempiä suunnittelematta. Jos olisin jollain tavalla merkannut hänen apinointinsa, luulen, että myyjä olisi punastunut. En ole ilkeä, enkä tehnyt niin. Minulle riitti sisäinen hymy.

Joitakin aikoja sitten totesin, että missä vain ihmisiä on ja tapaa, siellä yleensä syntyy pieniä, todella pieniä tarinoita. Jäähallin pukukoppissa niitä tosin tuntuu olevan erityisen niukasti, mutta ehkä ne sielläkin piileskelevät. Jos vain osaa kaivaa niitä esiin. Minä en osaa. Jos joku sellaisen joskus kirjoittaa, niin kyllä siihen varmaan ainakin yks "mitä äijä" -kommentti pitää tulla. Petri Tamminen kuulemma on kertonut kirjoissaan tai jossain haastattelussa pelänneensä (siis huom. nyt tämä asia on joko hänen romaanihenkilönsä tai hänen itsensä sanoma, eikä minulla ole tarkkaa tietoa, kummasta on kyse) sitä, että tulee sählyvuoron jälkeen kysyneeksi pukukopissa että "ootteko pojat lukenu Maila Pylkkäsen runoja.

Kun tulee tarinoita, se on hyvän merkki. Jos tulee synkkiä tarinoita, on sekin paljon parempaa kuin ei tarinoita ollenkaan. Jos tämä blogi joskus sammuu oikeasti (en tarkoita tilapäisiä katkoja espanjanmatkojen tai kuubanmatkojen tai siperianmatkojen takia), on lähimmäisenrakkautta tulla kysymään, mistä on kyse. Se ei ole lähimmäisenrakkautta, että ei tule kysymään.

Kerrankin menin postiin ja siellä oli hyvä tunnelma. Joku touhusi kassalla ihan hirveässä höyrysessä, jututti asiakkaita luontevasti (Taidatte olla Uudestakaupungista, joo, puheesta kuulin, mulla on tuttuja siellä). Sanoin siinä postipakettia paketoidessani ohi kulkevalle myyjälle, että kiva kun teillä on tuollainen myyjä, joka pulputtaa tuolla koko ajan. Ja kollegansa sanoi, että joo, hän on aivan ihana, meidän esimies, näyttää omalla esimerkillään, miten asiakkaita palvellaan. Kiire ikäänkuin sai tämän 60-vuotiaan emäntänaisen kukoistamaan. Ja vaikka tuosta edellisestä virkkeestä voi tulla joku Veikko Huovisen naiskuvaus mieleen, olen ihan tosissani. (Kuuntelen paraikaa autossa Huovisen lyhyitä erikoisia -äänikirjaa)

Sitten työntekijä häipyi ja pakkaustiskille tuli vanha nainen. Hän ei oikein nähnyt, valitteli että on näkö mennyt. Ja laaserleikkaus oli tulossa. "Pelottaa", nainen sanoi minulle. Hän oli vähäpuheinen, ja varmaan leikkauksen lisäksi puhuminenkin vähän pelotti. Niin hän vain pakisi minulle kuitenkin, samalla vähän ujostellen. Pohti siinä, miten se laaseri on sanana jo niin pelottava, vaikka operaatio on varmaan ihan turvallinen. Minä kuuntelin ja jutustelin jotain ihan pientä, en tiedä mitä. Sitten tämä vanha nainen sanoi minulle, että on mukavaa kun nuoret juttelevat minulle. Ja minä yllätyin siitä kommentista ja sanoin että vai niin. Ja sitten hänen ujoutensa sai hänessä lopullisen vallan ja hän sanoi minulle että hyvää joulua ja meni pois.

Samassa postissa ovella tuli mies vastaan, joka puhui lattialla kävelevälle koiralle: Oliko siellä kivoja tätejä, oliko? En kuullut mitä koira vastasi, mutta mies olisi varmaan kertonut sen minulle, jos olisin kysynyt. Tai sitten olisi vetänyt turpiin. No ei kai sentään. Mutta nuori ja riuska mies se oli, että ei siitä periaatteessa olis tienny, mitä se tekee.

S.