"Ääh! Täytyy käyttää taas tätä menetelmää" kuulin ekaluokkalaisen parkaisevan vierestäni. En katsonut mitä siinä tapahtui, mutta arvasin. Hän värkkäsi läksyjään, ja oli hetkeä aiemmin etsinyt pyyhekumiaan laihoin tuloksin.
"Ikiaikainen menetelmä, etenkin poikien suosima" totesin, sillä tiesin hänen hinkkaavan suussaan kostuttamallaan etusormenpäällä läksyvihkoa, johon oli tullut väärä kirjain tai jotain muuta.
Poika oli muuten äidinkielen läksyistään tavallistakin näreämpi (hassu sana). Yksi tehtävistä oli ollut sellainen, että pitää piirtää käsi. Kuvassa oli valmiina omena, ja sen alle piti piirtää käsi ilmeisesti niin, että omena näyttää lepäävän käden päällä. Nyt kun miettii, niin ei se ihan helppo homma ole, ainakaan minulle. Mutta en minä siitä olisi hermoja repinyt, kuten poika näytti tekevän.
Aurinkoinen sunnuntaipäivä on paras mahdollinen taustamusiikki Bachin 56. kantaatille silloin, kun sitä tapailee pianolla. Minä tapailin, ja tapaillessa oli lähes harras olo. Alkusoitto alkaa jo sujua, vielä kun saisi jostain basson laulamaan. Ja kun saan oboen ja basson kaveriksi, alan hinkata myös toista suosittua bassokantaattia. Nyt siinä 82:ssa se diskantti solisee niin vaikeana, että loppuu huumorintaju samalla tavalla kuin pojalla tuossa kädenpiirtämistehtävässä. Mutta kauniita ja hartaita ne ovat molemmat.
Muistan, kun Puukon Eljan levy, jossa nämä kantaatit olivat, tuli myyntiin. Pian se oli joka toisen opiskelijan levyhyllyssä (Puhun nyt niistä opiskelijoista, jotka kuuluivat minun lähipiiriini ja lähipiirin lähipiiriin). Minä olin silloin nuori. Nyt olen kohta keski-ikäinen, yritän opetella uudestaan pianonsoittoa ja opettaa ekaluokkalaiselleni kärsivällisyyttä ja musiikin kauneutta. Jospa jotain tarttuisi.
S.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti