Krokotiili genan laulu venäjäksi

Sain hiljattain puhelun ystävältäni. Hän kertoi ihan alkajaisiksi, että oli aamulla nukkunut pommiin (joku tosiaan sanoisi, että nukkua ponniin, mutta minusta se kuulostaa käännösvirheeltä siinä missä joku 'mustasukkainen' tai 'tuomiokirkko' tai 'kirkkoherra'). Sen jälkeen oli pitänyt kiireellä touhuta lapsi päiväkotiin ja taisi olla niin, että sen kiireenkin jälkeen hänen koulutoverinsa joutuivat odottelemaan häntä. Ystävääni tuntien tiedän, ettei hänelle moinen ollut mieluisaa.

Pian päivän tapahtumista kerrottuaan hän selityksenomaisesti ilmoitti, että ajatteli raportoida oman arkisen tarinansa minulle, kun minäkin olin kertonut, mitä jonain päivänä oli täällä Paraisilla tapahtunut. Olin kovin otettu, että sain sellaisen puhelun. Hoidimme muodollisuudet alta pois (siis nämä päiväraportoinnit) ja puhuimme sitten vielä tunnin verran muuta. Kuulin muun muassa, että oululaisen Riikka Pulkkisen viimeisin romaani Totta on naisten kirja. (Muuten, seuraavana päivänä eräs nainen kertoi lukeneensa sen ja itkeneensä sen äärellä, mikä ei ole hänelle ihan tavallista)

Kuulun siihen sukupolveen tai sitten vain siihen kieroonkasvaneeseen miestyyppiin, jonka edustajat voivat puhua hyvin tunnin tai kaksi kavereittensa kanssa puhelimessa. Eihän sodan jälkeen kasvanut sukupolvi niin tehnyt. Toki vieläkin kasvaa vastuullisia perheenisiä ja -äitejä, jotka kokevat, että heidän ensisijainen tehtävä maailmassa ei ole istua puhelimessa puimassa maailmanpolitiikkaa tai kotimaanpolitiikkaa tai ihan vaikka omaa elämää, tai ystävän elämää. Kunnia heille. Minä olen silti enemmän tai vähemmän se laulajapoika, jonka on aika nuorena iloita ja vanhana olla saita. Vaikka tuskin itseäni saitana koskaan näen. Köyhä voin hyvinkin olla.

Toinen ystävä soitti kerran, ja kertoi, että hänen elämässään olivat ykköset ja nollat vaihtaneet paikkaa. Ei hän tätä ilmausta käyttänyt, mutta luulen ymmärtäväni vähän, miltä moinen tuntui. Tiedän itse, miltä tuntuu, kun havahtuu johonkin, että asiat eivät olekaan niin, miten olen vuosien ajan niiden kuvitellut olevan. Hetken verran siinä harotaan tyhjää epätoivoisena siitä, kantaako elämä kuitenkaan. Kun selvää on siinä vaiheessa, että ihan sille entiselle tavalle olla ei enää ole perusteita. Tommy Hellsten kuvaa tätä minusta hyvin jossain kirjassaan, varmaan monessakin. Kaikkivoipa ihminen ei uskalla luottaa siihen, että elämä kantaa. Tällaisia kaikkivoipia poloisia me olemme. Ja kun ihminen alkaa parantua, niin ympäristö vastustaa. Kun ihminen tulee sellaiseksi kuin hän on eikä enää ole sellainen kuin on kuvitellut muiden luulevan hänen olevan, niin jokin turvallinen murtuu, vaikka se turvallinen tarkoittaisikin happamankitkerää elämää.

Tänä aamuna heräsin kuudelta. Ajattelin viedä pojan kouluun tuntia aikaisemmin lukemaan Potteria ja sinä aikana piipahtaa ikiomassa riennossani. Kaarinassa ensimmäisissä liikennevaloissa ohitin rekan, joka oli seisahtunut vastentahtoisen näköisesti hieman väärään paikkaan. Odotin vihreää valoa, joka oveeni yllättäen koputtavan rekkakuskin onneksi ei koskaan ehtinyt minulle syttyä.

Mies puhui venäjää. Olen minäkin sitä joskus puhunut. Nyt vain ei meinannut tulla sanaakaan. Ei sanaakaan. Pakkasta en syytä, laiskuutta se on. Kun venäjää ei pulputa, ei se pulppua silloinkaan, kun olisi tarvis. Mutta sain houkuteltua miehen kyytiini. Rehellisiä kun ollaan, ei tarttenut paljoa houkutella. Lähdimme etsimään hydrauliikkahuoltoa, johon liittyen mies toisteli jatkuvasti "daf servis".

Ensin ajoin Shellille. Siellä tapasin tuttavan, joka neuvoi minut hydrauliikkaliike Räihän luo. Ajoin Räihää etsimään, mutta räihän naapurissa olikin tavallinen autokorjaamo. Minun oli vaikea sanoa ystävälleni, että odota tässä, käyn kysymässä, missä on daf servis. En ilmeisesti sanonut sitä ollenkaan, sillä astuessani autokorjaamoon ja selittäessäni asiaani ystäväni harppoi perässäni.

"Missäköhän päin on daf servis?"

"Anteeks ketä te etsitte" sanoi harjoittelijan näköinen suippolakkipäinen teini ihan ystävällisesti.

Sillä aikaa ystäväni oli harpponut seinustalle, näytti letkunpätkää ja sanoi "Kaput". Myös sana "'hydrauliikka" oli helpohkosti poimittavissa hänen puheenpulputuksestaan. Hän oli toden totta pitänyt venäjäänsä yllä.

Kun toinen siloposkinen harjoittelijan näköinen oli vähän isäntäsävyä äänessään vaatinut saada tietää, mitä asiaa meillä on, puuttui vanhempi autonkorjaajan näköinen mies keskusteluumme. Hän tuntui tietävän, missä daf on. Ajoin ystäväni sinne. 

"Kysy mikä sen nimi on" kuiskasi poika, joka oli selvästi iloinen tilanteesta, jossa saimme yllättäen vieraan ihmisen kyytiimme. Mies oli Mihail, ja asui Pärnussa, Virossa. Hänen rekassaan oli pääsiäismunia, ja hän oli viemässä niitä Turkuun. Tilanne stressasi häntä niin, ettei Mihail ollut kovin halukas keskustelemaan mistään maailmoja syleilevästä, esim. Pushkinin runoudesta. En tätä nimenomaista asiaa tosin varmistanut, mutta siltä minusta tuntui. Ja kuriositeettina mainittakoon, että välillämme oli edelleen kielimuurin murkulaa, vaikka olin sitä yrittänyt moukaroida kumoon. Heti alkuun mies ilmoitti kuitenkin olevansa helpottunut siitä, että löytyi joku, joka puhuu venäjää. Siis puhuu, niin hän sanoi ;)

Hetikohta kun Mihail oli noussut kyytiin, koululainen aloitti laulamaan maitopartaansa krokotiili genan laulua venäjäksi. Mihailin stressin tasoa kuvaa ehkä se, että pojan piti laulaa pitkälle neljättä säkeistöä kertosäkeineen ennen kuin hän vieras huomasi, mitä poika laulaa. (laulussa on siis kaksi säkeistöä, joten sitä piti kerrata vähän matkaa.) Genan laulu oli hänelle tuttu, mutta tilanteen täytyi olla outo. Isä kyyditsemässä häntä 25 asteen pakkasessa etsimässä daf servisiä, poika samassa autossa laulamassa krokotiililaulua venäjäksi. Ihan sama, jos minä menisin Venäjälle, putoaisin junasta ja joku poimisi minut Siperian radan varresta Ladansa kyytiin ja hänen tyttärensä sitten laulaisi karvaturkkinsa kaulukseen jänöjussin mäenlaskua kohtalaisella suomella.

Daf servis muuten löytyi, ja vein Mihailin rekkansa luo takaisin. Hän uhosi vääntävän ohjauspyörää, vaikka hydrauliikka olikin pettänyt. Kolme tai neljä mutkaa hänellä siinä oli matkalla daf servisiin. Eipähän tule pakkasellakaan kylmä, kun ajaa rekkaa, jossa ei ohjaustehostin toimi. Mies oli kiitollinen. Olisin minäkin siellä Siperiassa ollut.

Illalla tulin kotiin ja avasin kirjekuoren, jossa oli nuotteja. Opettelin stemmani ja söin samalla kolme kananmunaa ja join hunajalla maustettua piparminttuteetä. Sitä ennen sahasin vähän polttopuita pihalla. Nyt on ihan hyvä olo.

S.