"Minä olin lapsena soutamassa hänelle pitkää siimaa"

Aamulla menin aamusaunaan. "Sinä oot uus täällä" mies sanoi ennen kuin ehdin miettiä, mistä saisin suihkusaippuaa. Saunaan mennessä piti tietysti peseytyä. Lisäksi suihkuhuoneen kyltissä luki että "Saunaan ilman uimahousuja. Uimaan ei ilman uimahousuja."

Otsan rypyillä mitattuna olin kyllä ehdottomasti porukan uusimmasta päästä. Aluksi olimme puheliaan miehen kanssa siellä kaksin, mutta sinne tuli muitakin. "Se on huomenta" sanoi yksikin, kun tuli lauteille. Hetken oli hiljaista. Pahoin kuivettunut mies puhui harvakseltaan sairauksistaan ja oli niistä silminnähden huolestunut. "Onk sulla inha...inhalaatioo" "Ai mitä?" "Inha... onk sulla inha... inhalaati... inhalaatioo?" "Joo" ja sitten seurasi monimutkainen lääkkeen nimi. Tuli kuin apteekin hyllyltä, siltä muuten harvasanaiselta ja hitaasti puhuvalta mieheltä. Se oli sille selvästi tärkeä asia. Voin kuvitella, miten hän on sitä nimeä toistellut ja tahtomattaankin painanut sen pähkinänkuoreensa niin, että vaikka yöllä herätettäisiin ja kysyttäisiin, että mitä on neljä kertaa neljä, niin osaisi sanoa sen lääkkeen nimen.

Sitten tuli neljäs mies. Hän odotti, että tunnelma tasaantui, että oli hyvä aika avata suu. Ja suoraan keskeltä sitten aloitti. "Gran Grundberg." (Nimi keksitty, selitän pian miksi) Tunsin nanosekunnissa itseni ulkopuoliseksi. Tuota Grundbergiä ei ollut tarkoitettu minulle tai sitten mies ei käynyt täysillä, tai sitten kävi ihan täpötäysillä. Taas kysyttiin, että ai mikä. Ja mies toisti nimen. Siinä oli geetä ja deetä sekä etu- että sukunimessä. Sitä oli vaikeaa lausua, mutta urhoollisesti hän siitä lausunnasta selvisi. "Oli suomalainen, sai jaetun kemian nobelin". Vai niin, sanoi yksi, joka ei selvästikään kehdannut väittää vastaan. Tiedontuojan mukaan ruotsalaiset varastivat hänet itselleen, oikeasti mies oli suomalainen.

Tässä vaiheessa lausuin jotain kohteliasta vai niin -hengessä. Hyvä kun sain vai niit sanottua, kun mies oli jo lausumassa viimeisten kirjaimieni päälle. "Minä olin lapsena soutamassa hänelle pitkää siimaa. Perniössä." Siinä sitten vielä totesimme, että se on sitten Grundberg, Virtanen ja Sillanpää. "Ja onhan se tää Ahtisaari, rauhannobeli" joku kanetoi.

No, en löytänyt kyseistä Grundbergia tai ketään hänen näköistäkään jaetulla ykkössijalla ollutta ruotsalaista täältä. Enkä muunmaalaista vastaavaa. Myöhemmin kävi ilmi, että mies harvasta puheestaan huolimatta piti tärkeämpänä omaa puhettaan kuin toisten kuuntelua. Toiset oppii puhumalla, toiset kuuntelemalla. Molemmat tavat on kyllä ihan ok. Makuasia, josta kiisteleminen ei ole palkitsevaa.

Uima-altaassa oli sama sympaattinen mies joka totesi minut uudeksi. Sitten oli joku nutturapäinen lady. Se varoi kastelemasta turbaaniaan. Siellä keskusteltiin Svenska teaterissa menevästä uusimmasta musiikkinäytelmästä, jossa on ihan hirveän hyvät laulajat ja hyvät näyttelijät. Tiedä vaikka olisivat samoja ihmisiä. Sitten siellä keskusteltiin siitä, missä kohtaa teatterin lavaa on parasta kuunnella ja katsella. Sivusta kuulemma ei oikein nää hyvin. Silloin ei tullut mieleen, mutta nyt tulee, että jospa tuota olisi ottanut kantaa keskusteluun diletanttimaisesti. En ottanut, uiskentelin vain. Se oli pieni soikea allas, ja turbaanipäinen nainen ui hitaasti edelläni, joten jouduin jatkuvasti ohittamaan hänet. Näin minun altaaseen piirtämä jälki oli hyvin ahdasta ympyrähköä, soikiota, mitä lie pylpyrää.

Sitten tuli varsinainen mielenpahoitus. Hän käveli mustassa uimapuvussaan tottuneen oloisesti altaaseen. Nuori nainen, ihan mukavalta tyypiltä näytti, tavallinen ihan. Vanhemmat vedessäolijat alkoivat häneltä kysellä jotain, kuulin sanat matteuspassio, logomo ja katkelman "sinun orkesterisi soittaa siellä". Olin kuin mua ei olisi ollutkaan ja uiskentelin ympyrääni. Pian lady poistui altaasta ja nuori nainen istui porereunustalle. Kun olin taas lempeän miehen kohdalla, hän sanoi kovalla äänellään sormella naista osoittaen: "Tää on meiän viulisti. Hänkin on Oulusta." Vai niin. Kun olin kiertänyt kolme varttia allasta, tulin taas poreitten kohdalle. Oletin, että nainen oli kuullut tämän miehen keskustelunavauksen, ja koin velvollisuudekseni kysyä, että onko nää Oulusta. Koska hänellä oli huono kuulo, hän koki velvollisuudekseen kysyä, että mitä. Että ookko nää Oulusta. Joo. Ookko nää viulisti. Joo. Missä nää soitat? Turun kaupunginorkesterissa. Millanen johtaja se Anna-Maria Helsing oikein on? Öö... Vai onko se vielä johtanu teiän orkesteria? No oon mää soittanu sen yhessä pikkuorkesterissa, ihan pirteä ja reipas se on.

Keskustelu jatkui kyllä tästä vielä hetken, mutta kyllä siinä katastrofin ainekset oli ilmassa. Olin juuri ajanut uima-altaalle tullessani mainostaulun ohitse, jossa kerrottiin, että tämä nuori kapellimestarikomeetta Anna-Maria Helsing johtaa keväällä Turussa paikallista orkesteria. Pidin itsestään selvänä, että orkesterin muusikko tietää, ketkä keväällä vierailevat häntä johtamassa. Kyllä pahoitin mieleni, kun kävi ilmi, että orkesterissa on viulisti, joka tutkii ohjelmistoa kaksi viikkoa etukäteen. Ei vaivautunut vielä helmikuun alussa katselemaan, mitä kevätkaudella tapahtuu. Kyllä oli muuten mukava nainen, mutta en ymmärrä, miten tuollaisia leipämuusikkoja voi olla. Toisaalta, en minä tiedä, missä ammatissa hän sen intohimoisempi olisi, että kai sitä ihminen saa viuluakin soittaa, ja vaikka orkesterissa, jos kokee sillä pärjäävänsä. Mikä minä olen semmoista kieltelemään. Tai ehkä hän oli aivan musiikinrakastaja sataprosenttisesti, mutta eleskelee vain tätä hetkeä, porisutteli siinä altaan reunalla silmät sirrissä ja pahoitteli, ettei näe mitään kun rillit jäi pukuhuoneeseen. Meinasin sanoa, että no sittenhän ei tartte ihmetellä kun et moikkaa mua kadulla jos tavataan, mutta onneksi pidin suuni kiinni tällä kertaa.

Altaasta sen verran, se kuuluu hulppeaan taloyhtiöön, jossa asuu varakkaita eläkeläisiä aika paljon. Saunassa kuulin, että jos talosta tulee huoneistoja myyntiin, niin niistä tiedotetaan rakennuksessa toimistoa pitävälle kiinteistövälittäjälle, joka ottaa jonosta ensimmäisen, ja myy asunnon hänelle saman tien. Nuorisoakin siellä on ollut asumassa jonkin verran, kuten työkaverini Lola ja sitten on tää Koivun vanhempi veli, josta tiedetään kertoa että hän on maailman nuuin (elikkä eniten nuuka) mies.

S.

Ps. Välillä pitää olla raskaita ja merkityksettömiä tarinoita jotta jaksaa kirjoittaa sitten sellaisia ihan lyhyitäkin, joissa on asiaa.