Tyhjän talon rauha

Tämä blogi poistettiin joksikin aikaa käytöstä. Kukaan ei koskaan kysynyt täällä blogissa, miksi.  Lukijoita oli ennen katkaisuhoitoa välillä paljonkin, mutta silti. Minä en blogia poistanut.

Olin tämän kauniin päivän lomalla. Työasioita piti silti hoitaa pitkin päivää. Muut hommat hoidin ihan hyvällä mielellä, yhden hienon rouvan kanssa vain meinasi hermo mennä. Viisi kertaa kerroin hänelle, että olen lomalla, ja voin palata huomenna asiaan, ellei tässä ole kyse tämän päivän toimenpiteitä vaativasta asiasta. Ei ollut. 

Koko ajan on jotain tehty, vaikkei mitään järkevää. Ei sillä jään hakkaamisella voita mitään, mutta elämä kulkee kulkuaan ja kevään jälkeen tulee kesä ja sitten syksy. Mitataanko tätä elämää lopulta sillä, miten paljon on elämässä onnistunut järjestämään itselleen joutilasta aikaa? Minusta se olisi ihan hyvä mittari. Tai tunnetta joutilaisuudesta. Sen joutilaisuuden tunteenhan voi saada hyvin lyhyeenkin aikaan tiivistettyä. Se on taito jos joku.

Nuoremman kummisetä soitti ja uteli heti aluksi, sattuuko minulla olemaan aikaa puhelemiseen. Kyllä kun aurinko paistaa ja on hakkaamassa jäätä pihalta ja puoli perhettä asioilla niin on hyvä ihmisen puhua puhelimeen. Puhe kulkeutui tälläkin kertaa prinsipaalisiin asioihin. Kummisetää oli joku opettajansa rohkaissut, että ei tarvitse yrittää olla paras tai huippu, riittää kun on ihan ok opettaja. Uskon, että hänestä tulee vähintäänkin ok opettaja. Jotain muuta kuin "ihan ok" oli se opettaja, josta kuulin tarinan. Luokkakuvauksessa (7. lk) hän oli yllyttänyt oppilaitaan, että nyt hymyilette niin, että etuhampaat näkyy. Ja kun sitten joukossa oli yksi, jolla oli hammasraudat, niin tämä ei-"ihan ok" -opettaja oli kiirehtinyt kertomaan, että hei, ei sun tartte. Tytölle raudat eivät olleet minkään valtakunnan ongelma, mutta opettaja teki niistä sellaisen.

Tyhjän talon rauha on suurta. Se tulee aina illalla, jos on tullakseen, päivällä siihen ei minulla ole koskaan mahdollisuutta. Edelleen kodista puuttuu lempipaikka, jonne voisi mennä ja olla. Rouva tosin, kiitos hänelle, otti aimo harppauksen sitä kohti kun puuhasi uuden patjan ja sen alle sängyn ruokasaliimme. Tänään kävi mielessä, että jos vihdoin saisimme verstashuoneen tavarat johonkin järjestykseen, voisi jonkun järjellisen ajan kuluessa ajatella, että huone vapautuisi vaikkapa vain olemiseen. Jos sinne kirjoituspöydän saisi, ja lampun, niin se riittäisi. Ollapa huone, jonne voisi aina jättää kirjat auki, sanakirjat ja dictionaryt levälleen, sanomalehdet ja aikakauslehdet auki juuri siihen kohtaan, mihin haluaa, ja palatessaan sitten tapaisi heidät samasta asennosta.

Haiskahtaa sitku eläkkeellä -ajattelulta.

Omille ongelmille tosin on yleensä sokea. Pitää tulla jonkun ja ravistella. Ei ravistellut se demarinuori muuten minua, joka lähestyi tänään postikortin muodossa. Mikael Hiltunen, ellen väärin muista. En jaksa kooklettaa. Oli sitä mieltä, että nuorille pitää saada töitä. En ihan löytänyt sellaista väitettä hänen kortistaan, että äänestämällä tätä nuorta miestä voi vaikuttaa siihen, että nuorilla on töitä. Sitä siinä kuitenkin yritettiin viestiä. Viestintä voi olla kavalaa, sillä jos sanoo jotain, niin ei ole mitään muuta kuin sana, johon tarttua. Ja jos sanasta ei oikein saa otetta, niin sellaiseen sanaan voi sitten sisällyttää mitä vain haluaa, ikävääkin. Ja puolustaja ei voi puolustautua. Ehkä Mikaelilta pitäisi vain kysyä, että mitä sinä tuolla tarkoitat. Minusta tuollainen on äänestäjän aliarviointia. Vaikka eräs päätoimittaja olikin sitä mieltä, että lukijan älykkyyttä ei koskaan voi aliarvioida. Äänestäjä on jollain tapaa samanlainen yksikkö kuin lukijakin.

Tietysti kyse saattoi olla siitä, että hän halusi työllistää itsensä. Siitä siinä tietysti oli kyse. Yksi nuori työtön vähemmän, kun äänestät Mikaelin Arkadianmäelle.

Sen verran vain sanon vielä vaaleista, kun kerran puheenvuoron sain, että ei ole herkkua olla "ynnämuut" -ehdokas. 2000 ehdokkaasta 10 prosenttia pääsee läpi. Tosissaan menijöitä täytyy olla vähintään 1000. Vaaleissa on joka tapauksessa noin 1800 pettyjää, ja kannattajat siihen päälle sitten. (Montakohan prosenttia äänestäneistä muuten saa ehdokkaansa lävitte? Valtakunnan tasolla?) Hesari on teettänyt kalluppeja alueen kärkiehdokkaista, ja niissä jutuissa näytettiin kivasti myös muutama kuuluisin ehdokas, joka on jäämässä silti pudotuspeliviivan alapuolelle. Esim. Timo Laaninen on Laura Kolben takana Helsingin vaalipiirissä, ja Kolbekin on vielä kalluppien mukaan putoamassa. Mitkä lie fiilikset niilla kymmenellä muulla kepulaisella, jotka tuosta kyseisestä vaalipiiristä ihan tosissaan yrittävät mukaan. Varmaan ihan kivat, jos kerran tosissaan yrittävät. Tiedetään niitäkin, jotka ikään kuin heittivät hanskat tiskiin kesken vaalitaiston, ja sitten jäivät niukasti rannalle.

S.

ps. Aina päivisin on ajatuksia, mutta ne haihtuvat. Illalla on sitten enää tyhjän talon rauha.