"Isä! Toi joi maidon!"

Kerran olin uimarannalla. Oltiin just muutettu näille nurkille ja joku neuvoi Hirvensalon eteläreunasta kivan yleisen uimarannan. Ei sen nimeä muista hevonenkaan, mutta joku ehkä tietää.

Oltiin uimarannalla niin kauan, että siinä nähtiin yhtä ja toista. Aikuiseksi liian aikaisin kasvaneet koltiaiset leikkivät veden pintaa pitkin pomppivalla pallolla. Sisäinen koltiaiseni halusi mukaan, ulkoinen minäni hymyili vinosti aikuisille koltiaisille.

Illan parasta antia minun näkökulmastani oli ystävyspari, joka viihtyi vedessä aika kauan. Toinen osapuoli oli noin 50-vuotias suomalainen tavallinen iloinen nainen. Hän seisoi noin 120 cm syvässä vedessä kädet ojossa. Hänen ystävänsä, kolmekymppinen mies, oli Ahriikasta, tumma ja iloinen hänkin. En muista kuulleeni heidän puheesta mitään, mutta näytti siltä, ettei musta mies osannut uida. Mutta hän yritti, ja kuten sanotaan, yrittänyttä ei laiteta ruuaksi eikä kuulemma miksikään muuksikaan. Naisen kädet olivat ojossa siksi, että hän piteli miestä pinnalla tai pinnan lähettyvillä ainakin. Mies polski vimmatusti, ja nauroi, ja nainen ei polskinut mutta nauroi silti. Ja minä nauroin tietysti, koska näky oli niin hauska. Minua viehätti tietty rehellisyys, joka touhua leimasi. Se oli sitä mitä oli, riippumatta silmäpareista, jotka touhua seurasivat.

Myös näiden kahden ihmisen välinen ystävyys oli upeaa. Luulen, ettei heillä mitään romanssia ollut, mutta toisaalta minun on vaikea kuvitella, miten he olivat päätyneet sinne uimakouluun suomalaisen kansan katseltavaksi. Ehkä kyseessä oli joku erasmus-vaihto-oppilas tai joku muu. Tai jalkapalloilija. Niitäkin on Turussa joskus. Upeaa oli tietysti myös sinnikkyys, jota musta mies osoitti opetellessaan uimaan. Sinnikkyyttä vaadittiin toki opettajaltaankin, sillä mitään edistystä en huomannut missään vaiheessa tapahtuvan. Minä sentään opin uimaan jo kymmenvuotiaana, ajattelin. Sitten nousin kuumalta hiekalta ylös, askelsin kepeään juoksuun ja limpsin veteen. Päkiä edellä, tiedättehän, vauhdikkaasti ja reteesti. Pidin yllä hyvää vauhtia vaikka merenpohja vietti hitaasti alaspäin koko ajan. Kun vettä oli riittävän syvästi, päätin loikata. Tein sen niin näyttävästi kuin osasin. En vilkuillut sivulle, mutta toivoin, että vähintäänkin uimaan opetellut kaveri olisi vilkuillut sivulle, minun suuntaan.

Sukelsin. Ja sitten joku potkaisi minua mahaan. Onneksi olin veden alla, enkä voinut haukkoa henkeä. Nousin ylös, ja katsoin punaista palleaani. Se oli osunut sorapohjaan. Otin pohjakosketuksen. Se sattui ja siitä jäi pahat jäljet. Nauroin niille vielä viikkojenkin päästä, mutta se ilta meni irvistellessä kärvistellessä.

Erään toisen kerran eräs vallan toinen mies meni kylään tulevaan anoppilaan. Talon säännöissä oli ankarasti kielletty maidon juominen ruoanpureskelun yhteydessä. Se piti kaataa mahaan vasta ruoan jälkeen. Syynä tähän oli syljen amylaasi-entsyymin maksimaalinen hyödyntäminen taikka jokin muu. Perheen pää lienee valvonut, että lapset noudattavat kieltoa. Pahaa aavistamaton janoinen vävykokelas joi maitolasinsa tyhjäksi heti ruokailun alkajaisiksi. "ISÄ! TOI JOI MAIDON!" huusi perheen kuopus ja osoitti vierasta sormella. Itse isä oli kuin jugurttipytty, eikä reagoinut lapsen huutoon niin millään tavalla. En tiedä, onko asiaa koskaan käsitelty hänen kanssaan, mutta lapsen lause jäi lentämään. Lentää vielä tänäkin päivänä.

S.