Kanakeitto

Oli kanakeittoa ruoaksi. Kotona joskus sanottiin aina, että "on Ruotsi ruualla ja mustakansa murkinalla". Se ei tarkoittanut mitään, muuta kuin että sen isä aina sanoi, kun syötiin. Sen sanonnan osalta ei taustoja selvitelty koskaan.

Tarjosin kanakeittoa lapsille iltapalaksi. Yritin vanhempaa houkutella ruoan ääreen. On tosi herkullista ruokaa, sanoin, ja lapoin lautasellisen. Ekaluokkalainen vääntäytyi pöydän ääreen. Oli just sanonut että on kova nälkä. "Vai herkullista" kuului ruokasalista lievän painokkaasti ja vähän epäilevään sävyyn. Sitten oli kotvasen aikaa ihan hiljaista. Hiljaisuuden vallitessa lautanen tyhjeni, osittain. "Oli niin hyvää ruokaa, etten jaksanut syödä kaikkea." Ja niin hän raahautui ruokasalin sohvapedille, ja nukahti. Laskin kolme peittokerrosta hänen päältään. Siis laskin merkityksessä ynnäsin. Itse niitä siihen lisäilin.

Yksi peitoista pyöri keittiön lattialla. Siihen se tuli Tiinalta, jossa pojat olivat hoidossa, kun me olimme kuorossa. Minäkin pääsin pitkästä aikaa. Oli mukavaa, etenkin sen Helluntailaulun äärellä, jossa tenoristemma menee niin korkealle, että sen just sen neljä kertaa pystyi laulamaan raikkaasti mutta epäterveesti, kunnes amatöörin kurkku sitten karahti lopullisesti. Mutta tulipahan laulettua. "Kommt, Seelen, dieser Tag!" Suåmeks tosin. Naantalissa sitten 12.6. Naantalin musiikkijuhlien jumalanpalveluksessa soi musiikki uudestaan.

Hangosta soitti eräs isäntämies. Mies oli ostanut pojantyttärelleen asunnon, kun tämä oli mennyt Saloon opiskelemaan. "Kun ei sille meinannut sopivaa asuntoa löytyä", mummo selitti minulle kun tapasin pariskunnan. Siinä vaiheessa tämä tilapäispesä oli tyhjentynyt ja minä päätin vuokrata sen (tuolla työrintamalla). "Minä yritin pojalle sanua, että osta sinä tämä, mutta se sano että eeemminä viitti." Tämmösiä me ollaan, että jos ei oo pakko niin ei viittitä. Enpäs tiedä, olisinko minäkään viittinyt ostaa tyttärelleni asuntoa, jos omat vanhempani olisivat olleet tehtävään valmiita. Lähinnä isovanhempien ongelmasta siinä oli kyse, niin minä sen käsitin. Tyttö todennäköisesti tiesi, että kun hän puhuu isovanhemmilleen, että ei lähde kouluun kun ei löydy sopivaa asuntoa, niin nämä ostavat hänelle asunnon. En tiedä, eikä luulo ole tiedon väärtti.

Mies soitti minulle kyselläkseen, miten asunto jakselee. Hyvä, ettei tällä kertaa tivannut, onko asunnossa ulkomaalainen vai kotimainen asukki. Kysyi sitten, että olisko meidän puljulla mahdollista saada niin paljoa rahaa kokoon, että saataisiin ostettua tuota asuntoa. Minä kerroin, että kun oikein palkoista niistetään, niin eiköhän jollain aikavälillä moinen summa saada kokoon. Kerroin heti perään, ettemme kuitenkaan aio ostaa sitä asuntoa. Siihen perään sitten isäntämiehen elkein (aikamoinen isäntämies hänkin oli) kerroin, että jos sopuun päästään, niin minä voisin sen itse ostaa. Ei ole käynyt mielen vieressäkään, mutta lämpimikseni puhuin. Maalasin mahdollisimman leveällä pensselillä. Mies pyysi kaksiostaan seitsemääkymmentätuhatta, ja minä sanoin, että montako kymppiä siinä on ilmaa. Ehdotin neljääkymppiä varmuuden vuoksi, etten vain jää kiinni. Mies tuumasi, ettei tappiolla halua myydä. Minä siihen, että kyllä sitä sillä rahalla eläkeläinen aika monta vuotta elelee. Oli samaa mieltä. Hän muuten asuu Hangossa, ja sanoi, että Hanko on Suomen velkaisin kaupunki, ja siellä on eniten rikollisuutta, ja veroprosentti on kuulemma 22 euroa. Suomen korkein sekin, väitti. Sitten hän madalsi ääntään ja sanoi, että kyllä mekin tästä emännän kanssa katellaan joku toinen paikka missä asua. Turussa oli käynyt vierailulla pari viikkoa sitten. "Ei siellä voinut olla, niin iso paikka, Tomtomi (navigaattori) piti olla koko ajan päällä". En tiedä sitten, mihin sieltä Hangosta mies koskaan osaa lähteä, mutta ei kai sieltä päin Suomea ole muuta tietä kuin poispäin.

Tuttava otti esille, miten "eräät kirjoittavat blogeihin yksityiselämäänsä" ja patisteli sitten minua, kun sekunnin murto-osan mietittyäni tajusin, että hän saattaa tarkoittaa minua, että "selitteleppä nyt". En oikein tiennyt, mitä pitää selitellä, ei ollut ainakaan omasta puolesta sellaista tarvetta. Selittelyni jäi (jos potentiaalilla olisi inpperfekti, niin tuossa jäi-sanassa olisi sellaisen paikka, ehkä) siitä syystä vajaavaiseksi. Sitten selvisi, että ainakin äidinkielen opettajan nimi on täällä vilahtanut, ja joskus joku lapsen nimi myös. Muuta en saanut selville, enkä kyllä tivannutkaan. Kaikki, minkä kirjoitan, on sitä mitä on, minun kohdallani. Samaa blogia saa seurata kun lyöttäytyy seuraani tänne tai sinne, missä milloinkin olen. Ei elämä sen kummempaa ole, tämän kummempaa. Välillä ruoka on niin hyvää, ettei jaksa syödä loppuun saakka. Äidinkielen opettajastani pidin kovasti, vaikka läheskään kaikki eivät. Muuan lähisukulaiseni inho häntä kohtaan lähestyi pelkoa, vaikka mies oli vaaraton kuin puolukka hississä.

Rouva ottaa kuvia mielellään kauniista paikoista, jollaisia eivät ole ihan kaikki listan- ja katonrajat, mutta jollaisia ovat esimerkiksi nuo retiisit tuossa hänen tämänpäiväisessä kuvabluggaugsessaan. Olkoon se sitten hänen tapansa, hatunnosto sille. Toiselle ihmiselle, jonka matkallani tapasin, ja joka pahoitteli, ettei ole ehtinyt seuraamaan viime aikoina blogiamme, kerroin, että sen lukeminen perustuu kaikesta huolimatta vapaaehtoisuuteen ;)

S.

(Rouva tuossa vieressä muistelee lapsuuden pilalauluja. "Pierettää pierettää, äiti koittaa tuulettaa.")